Saksan entinen liittopresidentti Roman Herzog on eläkevuosinaan suunnannut kiinnostuksensa ja kritiikkinsä ennen muuta Euroopan unioniin. Juristina Herzog vaatii täsmällisesti määriteltyjä linjauksia EU:n toimivallasta.
EU-kansalaiset odottavat Herzogin mukaan unionilta sisäisen rauhan säilymisen lisäksi saavutetun hyvinvoinnin säilyttämistä ja jämäkkää toimintaa maailmannäyttämöllä. Sisäinen rauha onkin säilynyt, mutta yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa EU ei toistaiseksi ole onnistunut kovin hyvin.
Pyrkimys turvata rauhallinen kehitys unionin naapurustossa epäonnistui esimerkiksi Jugoslavian hajotessa. Kaikkea verenvuodatusta tuskin olisi voitu estää, mutta paljolta olisi säästytty, elleivät EU-maat olisi alun alkaen asettuneet tukemaan sodan eri osapuolia jo sukupolvia aiemmin muodostuneiden sympatioiden ja liittolaisuuksien pohjalta, Herzog arvioi.
Herzogin mukaan EU:n toimivalta tulisi ulkopolitiikassa rajoittaa tarkasti määriteltyihin asioihin, joita hän ei tosin itsekään määrittele. Laajaa edustustoverkostoa EU ei Herzogin mielestä tarvitse, se voidaan jättää jäsenvaltioille. Unionilla tulisi olla pieni ja joustava ulkoasiainhallinto, joka keskittyisi konferenssi- ja matkadiplomatiaan kulloistenkin tarpeiden mukaan.
Herzog katsoo, että EU on kompensoinut ulkopoliittista saamattomuuttaan laajentumisella. Kun ulkopolitiikan saavutukset ovat jääneet vaatimattomiksi, uusien jäsenien ottamisella on ainakin laajennettu EU:n sisäistä ”rauhanvyöhykettä”.
Herzog varoittaa kuitenkin EU:ta laajentumisinnosta ja uusien jäsenten ottamisesta liian löyhin perustein. Jos tavoitteena on vain rauhanvyöhykkeen laajentaminen, muut jäsenyyden edellytykset – demokratian ja oikeusvaltion laatu ja taloudellinen uudistumiskyky – saavat vähemmän painoarvoa kuin pitäisi. Eurooppa ei vahvistu kasvamalla mahdollisimman suureksi. Turkin EU-jäsenyyden edellytyksenä olisi, että valtio ja uskonto erotettaisiin maassa toisistaan.
Herzog on selvästi saanut tarpeekseen EU:n byrokratiasta. Kaikkia jäsenvaltioita sitovia asetuksia tulisi hänen mielestään säätää nykyistä vähemmän ja tyytyä niiden sijasta direktiiveihin, jotka ohjeistavat jäsenmaita, mutta jättävät niille päätösvaltaa lainsäädännön toteuttamisessa. Herzog toteaa, että yksimielisyyttä vaativissa päätöksissä jokaisella jäsenvaltiolla on veto-oikeus, jota olisi syytä joskus myös käyttää – ei liioitellusti, mutta siten, ettei ”eurooppalaisen byrokratian ongelmatietoisuus herpaantuisi”.
EU:n perussopimuksessa määriteltyä subsidiariteettia eli läheisyysperiaatetta ei Herzogin mielestä noudateta läheskään riittävästi. Päinvastoin EU käyttää sille annettua lainsäädäntövaltaa kiusallisen tiukasti. Acquis communautaire eli EU:n säännöstö on kokeneen juristin mielestä liian laaja ja kasvaa jatkuvasti. Herzog arvioi, että siinä olisi noin 70 000 sivua, mutta suurempiakin lukuja on esitetty.
Herzogille tuottaa vaikeuksia ratkaista, kumpaa pitäisi enemmän ihmetellä, Brysselin pykälähirmujen ahkeruutta vai heidän työnsä mielettömyyttä. Hänen reseptinsä on yksinkertainen: puolet pois pykälänipusta.
Eurokriisiä Herzog käsittelee vain ohimennen. Sen sijaan hän puuttuu budjettipolitiikkaan ja toteaa sen kuuluvan valtiollisen riippumattomuuden ytimeen. Euroopan ”valtiovarainministeristä” tai ”taloushallituksesta” puhuminen johtaa Herzogin mielestä harhateille.
Hän ei tarkoita sitä, ettei jäsenmaiden budjettipolitiikkaa tulisi valvoa. Valvontamekanismin tulisi olla automaattista eikä riippua neuvoston poliittisista päätöksistä. Rahasakkoja, jotka vain pahentavat ahdingossa olevan jäsenvaltion tilaa, Herzog ei suosittele, vaan lähinnä äänioikeuden menettämistä.
Virtaviivaisempi, solakampi ja siten vahvempi Euroopan unioni on Roman Herzogin keskeinen viesti.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
