Suomessa pitkään asuneen brittiläisen historioitsijan George Mauden Suomen poliittista historiaa käsittelevä kirja on huomattavasti eloisampi ja värikkäämpi kuin mitä sen nimi antaa olettaa. Maude haastaa lukijansa painiin, jossa pyritään saamaan niskalenkki monista Suomen historian kiistanalaisista ”totuuksista”.
Kirjan kantavana ajatuksena on Mauden näkemys, että Suomen poliittinen historia on täynnä stereotyyppisesti kuvattuja henkilöitä, epätodennäköisiä liittolaissuhteita sekä käyttämättä jätettyjä mahdollisuuksia.
Maude aloittaa provosoivalla väitteellä: hänen mukaansa saksalaissotilaiden ”ratkaiseva rooli” Helsingin valtauksessa keväällä 1918 saattoi estää valkoisia toimeenpanemasta punaisten joukkoteurastuksen. Hän myös huomauttaa, että nuorekkaaksi luonnehdittu suomalaiskenraali Mannerheim oli itse asiassa viisissäkymmenissä oleva entinen Venäjän armeijan upseeri, joka oli palvellut uskollisesti tsaaria kolme vuosikymmentä.
Englannin kielellä yleisesti saatavilla oleva kirjallisuus painottaa hyvin vahvasti valkoista tulkintaa Suomen historiasta. Tätä taustaa vasten Maude tarjoaa ulkomaisille lukijoille runsaasti uusia näkökulmia. Vuoden 1918 tapahtumista hän käyttää kaksoisnimitystä sisällissota/ vallankumous.
Oikeistolaisempaa suomalaislukijaa saattaa ärsyttää se kyynisyys, jolla Maude käsittelee Suomen historian kohtalonkysymyksiä. Avoimin silmin lähestyvä lukija puolestaan voi arvostaa Mauden osoittamaa empatiaa vihollisia ja hävinneitä osapuolia kohtaan tai hänen jatkuvaa kyselyään siitä, mitä konservatiivit oikein haluavat konservoida, säilyttää.
Maude hyödyntää hyvin laajaa lähdevalikoimaa, väitöskirjoista sanomalehtiartikkeleihin, mutta joissakin väitteissään hän nojaa vähemmän vakuuttavasti tuoreisiin televisiodokumentteihin.
Kuten useimmat Suomesta kirjoittavat ulkomaalaiset, Maude on löytänyt aiheensa avioliiton kautta. Hänen vaimonsa sukujuuret ovat Viipurissa, ja ehkä tästä johtuen hän on kiinnostunut siitä Suomesta, joka olisi voinut olla. Niinpä Maude käy läpi erilaisia ”entä jos” -skenaarioita: Entä jos Suomi olisi itsenäistymisen sijasta liitetty takaisin Ruotsiin, kuten Britannia ehdotti? Entä jos Suomi olisi noudattanut Saksan kehotusta oman ”elintilansa” laajentamisesta ja vallannut Kuolan niemimaan? Entä jos Terijoen hallitus olisi päässyt valtaan ja tehnyt Suomesta neuvostotasavallan?
Vaikuttaa siltä, että Maude haluaa herätellä väittelyitä kaikista mahdollisista suomalaisuuteen liittyvistä kysymyksistä. Yllättävän poikkeuksen hän kuitenkin tekee jättäessään kysymykset saamelaisten asemasta kokonaan käsittelemättä.
Erityisen vakuuttava Maude on käsitellessään kylmän sodan aikakautta ja sitä lannistavaa reaalipolitiikkaa, jota Suomi oli pakotettu noudattamaan. Ulkomaiselle lukijalle hän kykenee osoittamaan, miksi Urho Kekkosen kaltainen hahmo saa Suomessa edelleen osakseen niin syvää kunnioitusta.
Maude ei oikeastaan kunnolla lopeta kirjaansa; pikemminkin se loppuu kesken kaiken, aivan kuin joku olisi yhtäkkiä kiskaissut luennoitsijan alas korokkeeltaan. Hieman hutaisten kirjoitetussa päätösjaksossa hän tekee ilkikurisen rinnastuksen suomalaisten ja Afganistanin talibanien välillä. Maude arvioi, että suomalaiset rauhanturvaajat ovat Afganistanissa osallisina samankaltaisessa taistelussa, joka odottaisi Venäjää, mikäli se yrittäisi valloittaa Suomea: vastassa olisivat fanaattiset vastarintataistelijat ja kansa, jonka uhmakkuus ja sisukkuus ovat jo legendaarisessa maineessa.
Se on sopivan röyhkeä päätös kirjalle, jonka kiehtovat ja ironisetkin huomiot piirtävät Suomen politiikasta kiinnostavan kuvan.
Kirjoittaja on Suomessa asuva englantilainen tietokirjailija
