Suomen kansa näyttää rakastavan menestystarinoita, usein kuviteltuja. Tällaisia ovat esimerkiksi tarinat siitä, kuinka Suomi selviytyi yksin venäläistämisestä vuosina 1899–1917, talvisodasta 1939–1940, kylmästä sodasta sekä Neuvostoliiton painostuksesta vuosina 1944–1991. Tarinoista kannattaisi ottaa oppia nytkin.
Kuin kohtalon oikusta Suomi on peräti kaksi kertaa pelastunut sulautumiselta Venäjään, koska suurvalta on juuri ratkaisevalla hetkellä sortunut. Ensimmäinen kerta oli vuonna 1917, jolloin keisarillinen Venäjä luhistui maailmansodan tappioihin ja vallankumoukseen. Toisen kerran Suomi selviytyi vuonna 1991, kun Neuvostoliitto hajosi epäonnistuneen kansallisuuspolitiikan ja byrokratian ongelmiin.
Jo vuosista 1809–1899 on sepitetty eräänlainen sankaritarina, kun suomalaiset vuosien 1808–1809 tappiollisen sodan jälkeen pala palalta rakensivat oman, Venäjästä erillisen valtionsa aivan Pietarin porteille. Valtio pystytettiin osin jopa salaa venäläisiltä, niin että Pietarissa havahduttiin vasta 1880-luvulla siihen, mitä jossain Siestarin takana oli tapahtunut.
Kun kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov teki 1890-luvun lopussa tavanomaisen tarkastusmatkan ympäri maan, hän ei suureksi hämmästyksekseen nähnyt missään mitään venäläistä. Venäjän hallitus aloitti määrätietoisen työn Suomen integroimiseksi osaksi valtakuntaa. Venäjä ehti kuitenkin antaa lähinnä vain kielimanifestin ja säätää suomalaisille asevelvollisuuden, kun monet tekijät alkoivat häiritä yhtenäistämistä.
Venäjä hävisi Japanille vuonna 1905 sodassa, jota seurasivat yleislakot niin Venäjällä kuin Suomessa. Keisari joutui tekemään myönnytyksiä, joihin kuului Suomen yksikamarinen eduskunta.
Suomen integrointi aloitettiin uudelleen pääministeri Pjotr Stolypinin johdolla vuonna 1907. Venäjän ja Suomen lainsäädäntöä yhdenmukaistettiin, ja venäläisille vahvistettiin Suomessa samat oikeudet kuin kantaväestölle. Stolypin kuitenkin murhattiin Kiovassa 1911, ja sitten alkoi maailmansota, jonka jalkoihin yhtenäistämisreformit jäivät.
Talvisota alkoi marraskuussa 1939, kun Hitler oli myynyt Suomen Stalinille niin sanotun Ribbentropin–Molotovin sopimuksella. Marraskuussa 1940 Hitler kuitenkin torjui Neuvostoliiton aikeet Suomen valtaamiseksi. Molotov oli tullut Berliiniin hakemaan lupaa »Suomen kysymyksen» ratkaisemiseksi. Hitler vastasi, ettei halua uutta sotaa pohjoisessa. Hän hautoi jo mielessään hyökkäystä Neuvostoliittoon ja tarvitsi mukaan myös Suomen.
Kylmä sota alkoi vuonna 1947, kun valvontakomissio Pariisin rauhan jälkeen poistui maasta. Kun Neuvostoliitto luopui Porkkalan tukikohdasta 1956, Suomessa alettiin uskoa, että itänaapurin kanssa pärjättäisiin ilman muiden tukea. Vaikka takaiskuja tuli, alettiin Suomessa pitää Paasikiven–Kekkosen linjaa jonkinlaisena menestystarinana. Ety-kokousta on pidetty tarinan huipentumana.
Suomalaiset kyllä selvisivät, mutta miksi? Perussyyt olivat Neuvostoliiton heikkeneminen ja lopulta hajoaminen. Vielä vuonna 1986 Moskova yritti sovjetisoida Suomea: Kommunistinen puolue hyväksyi Jegor Ligatšovin suunnitelman Suomeen kohdistettavan ideologisen työn perusteista. Suunnitelmassa suositeltiin sekä »kohteliasta diplomatiaa että kansanpsykologiaan vetoavia, varoittavia uhkauksia».
Paasikiven–Kekkosen politiikka on kuitenkin voitu julistaa menestystarinaksi siksi, että Neuvostoliitto heikkeni ja rämettyi Brežnevin aikana ja hajosi vuonna 1991. Jos Leninin ja Stalinin sosialismikokeilu olisi onnistunut ja Neuvostoliitosta olisi tullut kestävä suurvalta, Suomella olisi tuskin ollut mahdollisuuksia välttää neuvostotasavallan kohtaloa.
Suomessa vakiintui talvisodasta lähtien vakaumus, että Suomen osaksi oli tullut selviytyä yksin. Monet historioitsijat ja erilaiset kynäilijät ovat suorastaan hurmoksessa ilakoineet sillä, että niinäkin harvoina kertoina, jolloin on luultu muiden valtioiden suunnitelleen Suomen sotilaallista avustamista, ne ajoivat vain omia etujaan. Havaitsematta on jäänyt, että useat suurvallat ovat samalla tulleet de facto auttaneeksi Suomea.
Hyvä esimerkki tästä on Ranskan ja Englannin talvisodan aikana laatima suunnitelma apuretkikunnan lähettämisestä Suomeen. Jo yli 40 vuotta sitten historioitsija Jukka Nevakivi osoitti, että retkikunnan päätarkoitus oli katkaista Saksan metallihuolto Ruotsista ja Petsamosta sekä varmistaa Norjan rannikko.
Hanke kaatui siihen, ettei Ruotsi myöntänyt retkikunnalle kauttakulkulupaa. Nyt kuitenkin tiedämme, että jo pelkkä suunnitelma auttoi Suomea ratkaisevasti. Kimmo Rentola on osoittanut, että Stalinin vakoojat suurentelivat retkikunnan kokoa ja merkitystä pönkittääkseen omaa tärkeyttään ja miellyttääkseen toimeksiantajaansa. Nämä liioitellut tiedot saatuaan Stalin havaitsi, että Neuvostoliitto oli vaarassa joutua sotilaalliseen konfliktiin Ranskan ja Englannin kanssa. Tapahtumaketju johti rauhan solmimiseen.
Nyt Venäjästä on jälleen tulossa vahva, tai ainakin se ilmoittaa tulevansa vahvaksi. Historian ensimmäinen opetus on, että Venäjällä voi tapahtua yllättäviä mullistuksia, kuten vuosina 1917 ja 1991, joista molemmat ovat pelastaneet Suomen venäläistymiseltä. Mutta sellaisten varaan ei voi koskaan mitään laskea, eikä uusia menestystarinoita kannata haikailla. Venäjän kehitys Putinin aikana ei lupaa helppoja aikoja.
Mitä mahdollisuuksia pienellä Suomella on selvitä tässä tilanteessa? Talvehtiminen kunnes imperialismin talvi on ohi, jota suomalaisen puolueen johtaja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen suunnitteli epätoivoisimpina Bobrikovin melskaamisen vuosina, tuskin onnistuu enää.
Natoon liittyminen on tuskin mahdollista sen jälkeen, kun Putin uhkasi vastatoimilla, jos Suomen Nato-rajasta tulisi uhka Venäjälle. EU:sta kuviteltiin tulevan Suomen turvallisuuden tae, mutta montako divisioonaa EU:lla on, voisi kysyä Stalinia mukaillen.
Edellä esitellyn kaltaiset »menestystarinat» voivat olla vaarallisia siksi, että niitä aletaan pitää totena. Suomen historiasta syntyy itsekeskeinen ja omnipotentti kuva, jos suurvaltojen tahaton tuki Suomelle jätetään huomiotta. Siitä seuraa harhainen käsitys, että me selviämme yksin myös tulevaisuudessa. Historia antaa kuitenkin hyvin vähän tukea tällaiselle toiveajattelulle.
