Tohtori Jukka Tarkan mukaan Suomen turvallisuusympäristö on muuttunut viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikana »järkyttävän paljon», mutta Suomi ei ole muuttanut turvallisuuspolitiikkaansa mihinkään suuntaan. Tarkan mukaan Suomi on ajanut itsensä tilanteeseen, jossa se on riippuvainen Nato-maista mutta sillä ei ole turvatakuita.
Onko Suomi menettänyt kykynsä reagoida turvallisuusympäristönsä muutoksiin?
Siltä näyttää, vaikka reagointikykymme on arvokkain turvallisuuspoliittinen perinteemme. Sodan jälkeen aloitimme ystävyyspolitiikan Neuvostoliiton kanssa, sillä se oli siinä tilanteessa välttämätöntä. Länsi-integraatioon pääsimme mukaan Neuvostoliiton vastustuksesta huolimatta, ja Saksan yhdistyessä irtauduimme yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen ja YYA-sopimuksen sotilaallisista artikloista.
Nyt tuntuu, että reaktiokyky on kadotettu, vaikka turvallisuustilanne elää voimakkaasti. Venäjä toteuttaa perinteistä voimankäyttöön perustuvaa etupiiripolitiikkaa, mutta Suomi jatkaa ystävyyspolitiikkaa.
Mihin Suomen passiivisuus johtaa?
Jos Suomi jatkaa nykyisellä linjallaan, se tulkitaan Venäjällä ja ehkä lännessäkin siten, että Suomi jättäytyy Venäjän etupiiriin. Käsiämme ei ole sidottu, kuten kylmän sodan aikana, mutta silti katselemme vain passiivisesti, mitä ympärillämme tapahtuu. Ainoa ratkaisu, jolla Suomi voisi lisätä vastavoimaa Venäjän voimapolitiikalle, on Nato-jäsenyys. Tämä on mielestäni ilmiselvää logiikkaa. Suomen keinottelu Naton ulkopuolella on ristiriidassa sotilaallisen perusratkaisummekanssa, sillä olemme tieten tahtoen hakeutuneet nojaamaan läntiseen sotilasteknologiaan. Asekapasiteettimme pitäminen toimintakykyisenä riippuu kriisitilanteessa täysin Nato-maista, jotka auttavat ensisijaisesti toisia Nato-maita.
Miten Venäjä reagoisi, jos Suomi päättäisi hakea Nato-jäsenyyttä?
Moskovassa ei olla tyhmiä. Siellä ymmärrettiin jo neuvosto-aikana, että Suomi on kaikin mahdollisin keinoin sitoutunut länteen, ja kaikki suunnitelmat on tehty sen mukaan. Jos Suomi nyt kirjaisi tämän länsisitoumuksensa muodollisestikin Natoon liittymällä, se ei muuttaisi minkään palikan asentoa Venäjän tilannekartalla. Puheetolisivat hirmuisia, mutta Venäjä sopeutuisi Suomen Nato-jäsenyyteen niin kuin se on sopeutunut Baltian ja Itä-Euroopan maidenkin jäsenyyteen.
Jos Suomi liittyisi Natoon, tulisiko kontollemme Baltian puolustusvelvoite?
Sellaista liittymissopimusta ei tietenkään voi kuvitella, että sanoutuisimme irti Baltian ongelmista. Mutta ei Suomella myöskään olisi erillisiä velvoitteita Baltian suhteen, vaan samat velvoitteet kuin muillakin Nato-mailla.
Jos Baltiassa syttyisi sotilaallinen konflikti, liittoutumaton Suomi olisi vapaata riistaa konfliktin molemmille osapuolille. Vanha viisaus siitä, että maantieteelle emme voi mitään, tarkoittaa myös tätä.
Kuinka paljon Suomi voi laskea Ruotsin kanssa tehtävän puolustusyhteistyön varaan?
Se on vain rauhanajan yhteistyötä, eikä mitään puolustusliittoa aiotakaan tehdä. Sopii tietysti kysyä, mitä hyötyä on periaatteellisesta lipunnäytöstä, jos se ei merkitse käytännössä mitään.
Ruotsin puolustuspolitiikka on rakennettu tyhjän päälle, maa on ajanut maavoimansa alas aseistariisuntaa muistuttavalla tavalla. Tämä sotii kaikkia turvallisuusajattelun ja sotilaslogiikan perusperiaatteita vastaan. Siksi on vaikea kuvitella, ettei taustalla olisi kahdenvälistä sopimusta Yhdysvaltain kanssa. Ruotsilla oli tällainen sopimus kylmän sodan aikana, ja aihetodisteet viittaavat nytkin vahvasti siihen suuntaan.
Mitä uuden hallituksen ulko-ja turvallisuuspoliittiselta sekä puolustuspoliittiselta selvitykseltä voi odottaa?
Selontekojen valmistelutapa on Suomessa parlamentarismin ja muunkin järkevän toiminnan irvikuva. Eduskunnan seurantaryhmä on mukana selonteon valmistelussa hallituksen kanssa, ja sitten eduskunta käsittelee selontekoa, jonka tekemistä se on itse valvonut. Tällainen rituaali ei voi tuottaa järkeviä tuloksia nopeasti muuttuvissa tilanteissa.
Tuleeko Nato-hyssyttely jatkumaan vastedeskin?
Lipposen hallitusten ohjelmissa torjuttiin Nato-jäsenyys »vallitsevissa oloissa». Se oli vertaansa vailla oleva umpipäätelmä. Olosuhteet voivat muuttua, mutta johtopäätös on aina sama. Tämä on joko äärimmäistä neroutta tai varsinainen möhläys.
Tulkitsen presidentti Niinistön varovaisia vihjeitä niin, että hän ei ole niin lukkiutunut menneisyyteen kuin edeltäjänsä. Toivon hänen vievän keskustelua varovaisesti siihen suuntaan, että lopettaisimme vanhojen sloganien toistelemisen ja ottaisimme asiat asioina emmekä asenteena.
Jukka Tarkka: Venäjän vieressä. Suomen turvallisuusilmasto 1990–2012. Otava 2015, 340 s.
