Vakauden kulissit kaatuivat torstaina 24. helmikuuta 2022.
Ne kaatuivat Helsingissä, ne kaatuivat Berliinissä ja Tukholmassa. Kulissit romahtivat kaikkialla Euroopassa paitsi Baltiassa ja Ukrainassa, missä todellisuuden kylmän viiman oli annettu puhaltaa Moskovasta enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti vuodesta 2008 lähtien.
Historiankirjoihin turvallisuusrakenteiden horjuminen kirjoitetaan tasavallan presidentti Sauli Niinistön saatesanoilla: »Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät.»
Naamioiden riisumisen yhteydessä tapahtui muutakin. Suomen ulkopoliittinen linja eli aktiivinen vakauspolitiikka mureni. Yhdessä yössä niin kutsutun jakkaramallin neljästä jalasta irtosi kaksi: Venäjä-suhteet ja kansainvälisen politiikan sääntöpohjaisuus. Jäljelle jäi vain vahva itsenäinen puolustus ja länsi-integraatio.
Miksi jakkaramalli ei kestänyt?
Oma tulkintani on: todellisuus istahti jakkaralle.
Historioitsijat hakevat vielä pitkään vastauksia kevään tapahtumiin. Miksi Eurooppa liukui puolivaloilla kohti katastrofia? Miksi sotilaallinen liittoutuminen ja Venäjän aiheuttama eksistentiaalinen uhka nousivat Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun vasta myrskyn jyllätessä yllämme?
Suomen Yhdysvaltain-suurlähettiläs Mikko Hautala kirjoitti maaliskuussa Suomen Kuvalehdessä, että Suomi ei olisi voinut perustaa koko kylmän sodan jälkeistä Venäjä- suhdettaan oletukselle, että itänaapuri taas kerran lähtee voimapolitiikan tielle. Sapelinkalistelulinja oli Hautalan mukaan mahdollinen, mutta pitkään näytti siltä, että se olisi »epätodennäköistä».
Venäjän kulkua kohti totalitarismia ei yksinkertaisesti voitu ottaa odotusarvoksi. Hautala myös muistuttaa, ettei Suomi ollut ainoa, joka erehtyi. Myös Yhdysvallat luotti siihen, että Venäjä-suhde olisi vakautettavissa.
Hautalan tulkinta on ongelmallinen, koska se pyrkii selittämään valittua linjaa väistämättömyydellä ja vaihtoehdottomuudella.
On hedelmätöntä tarkastella Suomen suhdetta Venäjään koko kylmän sodan perspektiivillä, vieläpä asettamalla Venäjän toiminnan mahdollisiksi odotusarvoiksi pelkät ääriarvot: täysi totalitarismi tai demokratisoituminen. Boris Jeltsinin 1990-luvun Venäjä oli monessa suhteessa toisenlainen kuin Vladimir Putinin vuosien 2000–2007 Venäjä, ja aivan toisenlainen kuin viime vuosien Venäjä.
Oleellisin kysymys on, miksei Venäjän kehitystä koskevaa odotusarvoa osattu säätää matkan varrella riittävästi. Ajateltiinko, että ymmärtäväisellä otteella Venäjä olisi voitu vetää pois tieltä, jolle se oli liukumassa Putinin johdolla? Vai oliko niin, ettei Suomella – ja Euroopalla – ollut Venäjän suhteen vaihtoehtoista linjaa? Kenties meiltä puuttui strateginen kompassi, joka olisi tarjonnut vaihtoehtoja Venäjän harjoittaman voimapolitiikan vastapainoksi.
Epäilen, että ulkopolitiikan linjaa ohjasivat pikemminkin toiveet kuin kylmä realismi. Strategista kompassia ei ainakaan uskallettu käyttää, vaikka sellainen olisikin ollut.
Suomen viime vuosikymmenien ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ollut sekä uudistuvaa että perinteeseen nojaavaa. Presidentti Mauno Koiviston johdolla hakeuduimme EU:hun, ja Niinistön johdolla olemme rakentaneet turvallisuuspoliittisia turvaverkkoja länteen. Kaiken lännettymistyön ympärillä on kuitenkin ollut Paasikiven-Kekkosen linjan ajoista kumpuavaa pienvaltiorealistista henkeä.
Kansakuntamme ensisijainen turvallisuuspoliittinen ongelma on nyt ja aina Venäjä. Tämän ikuisuuskysymyksen kautta olemme monin sitein kiinni menneisyydessä.
Ydinongelma on ollut Suomen turvallisuuden yhteensovittaminen itänaapurin turvallisuusintressien kanssa. Sotien jälkeen ongelmanratkaisu tapahtui kiinnittymällä puolueettomuuspolitiikkaan. EU-jäsenyyden myötä puolueettomuus korvautui sotilaallisella liittoutumattomuudella ja aktiivisella vakauspolitiikalla.
Kylmän sodan perintönä uhkakuvissa on katsottu, että Suomi joutuu Venäjän sotilaallisen voimankäytön kohteeksi vain osana laajempaa kansainvälistä konfliktia. Ylläpitämällä aktiivisesti vakautta alueellaan Suomi on pyrkinyt ennaltaehkäisemään tällaisten konfliktien syntyä.
Yksi osa tätä vakauden vaalimista oli Naton ulkopuolella pysyminen, samalla kun pidimme kiinni mahdollisuudesta liittyä. Venäjän häikäilemätön hyökkäys Ukrainaan osoitti, ettei sotilasliittoutumien ulkopuolella pysyttely taannutkaan rauhaa, vaan pikemminkin altisti etupiiripolitiikan pelinappulaksi.
Jo nyt voidaan nähdä, että Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen vedenjakajavaihe ajoittuu viime joulukuun ja helmikuun väliseen aikaan. Venäjän joulukuussa 2021 esittämät turvatakuuvaateet – tai pikemminkin etupiirivaatimukset – saivat seisovat vedet liikkeelle. Samoihin aikoihin Niinistö kävi Putinin kanssa keskusteluja, jotka antoivat viitteitä siitä, mitä oli tulossa.
Jos poliittinen eliitti kadotti sielunsa, miksi puhtoinen kansa ei protestoinut ja vaihtanut päättäjiä?
Varsinainen paradigman muutos ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tapahtui kuitenkin Ukrainan sodan ensimmäisenä aamuna. Pysyvyys ei ollut enää vaihtoehto. Oli aika tehdä ne johtopäätökset, joita ulkopoliittinen johto ei ollut ilman ratkaisevaa ulkoista sysäystä uskaltanut tehdä.
Kylmän sodan päättyminen, reaalisosialismin romahdus ja Neuvostoliiton hajoaminen olivat šokeeraavia yllätyksiä, vaikka ennusmerkkejä oli nähtävissä. Väitän kuitenkin, että Putinin sotapolitiikan aiheuttama herätys oli ennakoitavampi. Ukrainan sotaa enteillyt käsikirjoitus olisi ollut jopa etukäteen luettavissa.
Miksi emme uskoneet ajoissa?
On täysin mahdollista, että elämä Vesuviuksen juurella on pakottanut meidät hallitsemaan omia pelkojamme kieltämisdefenssin kautta. Venäjä on nähty enemmän sellaisena kuin se on haluttu olevan eikä sellaisena kuin se oikeasti on. En usko, että horroksessamme olisi ollut kyse vain Venäjään liittyvän tiedon ja arviointikyvyn puutteista.
Toisinajattelijoiden vainot, kansalaisyhteiskunnan nujertaminen, lehdistönvapauden rajoittaminen ja häikäilemättömät sotilasoperaatiot ovat olleet niin päättäjien kuin kansalaistenkin tiedossa. Myös Venäjän voimapolitiikan riskit on tiedostettu.
Lokakuussa 2021 julkaistu Elinkeinoelämän valtuuskunnan (Eva) kysely osoitti, että 59 prosenttia suomalaisista katsoi Venäjän olevan sotilaallinen uhka. Samaan aikaan tehty Evan Nato-kysely kertoi, että vain 26 prosenttia kannatti Naton jäsenyyttä. Hälyttävät havainnot eivät riittäneet muuttamaan vakiintuneita ulkopoliittisia linjauksia.
Kansallisen Venäjä-arvion osalta päättäjät ovat saaneet paljon valmiiksi pureksittua tietoa muun muassa ulko- ja turvallisuuspoliittisten selontekojen sekä puolustusselontekojen yhteydessä. Niiden analyysit ovat kestäneet varsin hyvin aikaa, mutta kritiikillekin on löytynyt aihetta.
Apulaisprofessori Katri Pynnöniemi nosti vuonna 2017 esiin selontekojen Venäjä-analyysien puutteen. Se liittyi Venäjän ulkopolitiikan ja hallintajärjestelmän eli sisteman kytkökseen. Pynnöniemen mukaan Venäjän hallintajärjestelmän luonteen ja muutoksen analyysi on jäänyt selonteoissa liian vähälle huomiolle, vaikka juuri tämä näkökulma tarjoaisi parhaita työkaluja realistisen Venäjä-kuvan rakentamiseen.
Kyse ei ollut vain pienestä nyanssista. Venäjän hallintajärjestelmän ja ulkopolitiikan muutos konkretisoitui Krimin valtaamisen yhteydessä. Viimeistään tuolloin kävi selväksi, että Venäjällä uudistuspolitiikka oli korvautunut puhtaalla voimapolitiikalla. Tämän ratkaisevan muutoksen syvällisempi ymmärrys jäi vajavaiseksi.
Suomalaisen Venäjä-dilemman juuret löytynevät lähihistoriasta.
Kylmän sodan aikaista idänpolitiikkaa on pidetty ongelmistaan huolimatta suurena menestystarinana. Neuvostoliiton rajanaapurinakin Suomi onnistui säilyttämään itsenäisyytensä, lähentymään länttä ja kehittymään korkean teknologian ja sivistyksen hyvinvointiyhteiskunnaksi.
Menestystarinan toinen puoli on YYA-vuosien ulkopoliittisen nuorallakävelyn sisäpoliittinen hinta, joka ilmeni demokratian ja parlamentarismin lieveilmiöinä: itsesensuurina, ulkopolitiikan käyttönä sisäpoliittisena lyömäaseena ja hallituskelpoisuuden sitomisena ulkopoliittiseen luottamukseen. YYA-sopimuksen velvoitteet ja Neuvostoliiton läheisyys pakottivat Suomea luovimaan länsimaisen demokratian ja totalitaarisen ideologian välisessä rajamaastossa tavalla, joka joskus tarkoitti mustan sanomista valkoiseksi ja päinvastoin.
Idänsuhteestamme muodostui kaksijakoinen. Selviytymisemme edellytti pakonomaista sopeutumista valehtelevan, aggressiivisen ja arvaamattoman naapurin turvallisuusintresseihin, mikä johti väistämättä suomalaisen yhteiskunnan eräänlaiseen sairastumiseen. Neuvostoliiton ohjaamassa näytelmässä oli näyteltävä hyväuskoista olematta sitä.
Mutta miten käy, jos kansa vuosikausia tottuu kääntämään katseensa pois todellisuudesta ylläpitääkseen kulisseja?
Ministeri, diplomaatti Max Jakobson on sanonut, ettei »kansa suomettunut, vain kansakunnan valiot».
Itse olisin taipuvainen näkemään Jakobsonin tulkinnassa ripauksen runebergiläistä idealismia. En usko jakolinjan olleen jakobsonilaisen tarkkarajainen; »sielun kadottamista» tapahtui sekä eliitissä että kansassa.
Asetelman voi kääntää myös toisinpäin: jos poliittinen eliitti kadotti sielunsa, miksi puhtoinen kansa ei protestoinut ja vaihtanut poliittisia päättäjiä?
Keväällä 2022 tärkein kysymys ei enää ole se, miten suomettuneita eliitti tai kansa olivat kylmän sodan vuosina vaan pikemminkin se, miten paljon sopeutumisemme Neuvostoliiton turvallisuusintresseihin varjosti kylmän sodan jälkeisiä vuosikymmeniä.
Neuvostoliiton hajoaminen ja EU-jäsenyys katkaisivat monia lankoja YYA-vuosien poliittiseen todellisuuteen. Ukrainan sodan jälkeinen herääminen pakottaa kuitenkin kysymään, olimmeko sittenkin unissakävelijöiden kansakunta? Mielestäni olimme.
Kyvyttömyytemme nähdä Venäjä sellaisena kuin se on yhdistyi harhaluuloon vakauspolitiikan kaikkivoipaisuudesta. Vakauskäsityksemme on ollut hämmästyttävän Suomi-keskeistä. Se, että ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja pysyi vakaana ja ennakoitavana, ei tietenkään vakauttanut Venäjää.
Vahvan itsenäisen puolustuksen ylläpitäminen on sen sijaan osoittautunut erinomaisen kaukonäköiseksi ratkaisuksi. Suomi ei riisunut itseään aseista ja keskittynyt pelkkään kriisinhallintaan.
Suomen uhka-arvioissa Venäjän aiheuttama eksistentiaalinen uhka pysyi entisellään, mutta sen vaikutus ei ulottunut ulkopolitiikkaan. Ei ainakaan siinä määrin, että liittoutumattomuutta olisi kunnolla kyseenalaistettu vuosien 1991–2021 aikana.
Venäjä on nähty sellaisena kuin se on haluttu olevan eikä sellaisena kuin se oikeasti on.
EU:n sitovien turvatakuiden torpedointi ja Jyrki Kataisen (kok.) sixpack-hallituksen päätös Nato-option poissulkemisesta ovat asioita, joiden perimmäisiä tarkoitusperiä on aiheellista tutkia. Miksi Suomi jopa ehdoin tahdoin ajoi itseään turvallisuuspoliittiseen nurkkaan?
Nämä toimet eivät lisänneet Suomen turvallisuutta, eikä niitä oikein voi perustella vakauden ylläpitämiselläkään. Päätöksissä ei voi olla havaitsematta tarkoituksellista halua pitää Suomea kaikissa tilanteissa irti yhteisistä läntisistä puolustusrakenteista.
On myös sanottava ääneen se, että Ukrainan sodan myötä osa ulkopoliittisista konkaripoliitikoista tuli toistamiseen yllätetyksi. Tämä asettaa kyseenalaiseen valoon suomalaisen Venäjä-osaamisen eräänlaisena kansallisena erityispiirteenä.
Neuvostoliiton romahtaessakin Suomesta löytyi vielä idänkaupan eksperttejä, jotka tarrautuivat menneeseen hokien viimeiseen saakka, että »kyllä niitä jäänmurtajatilauksia vielä tulee».
Todellisuus oli liian vaikea ja liian tuskallinen hyväksyttäväksi. Wärtsilä-Meriteollisuuden kohdalla todellisuus tarkoitti konkurssia.
Halu uskoa hyvään ei saisi koskaan mennä kriittisen analyysin ja todellisuuden hyväksymisen edelle.
Roolimme sillanrakentajana idän ja lännen välillä saattaa olla yksi tekijä viime vuosien lähisokeuden syntymisessä. Yhteistyöhakuisuuden ja rauhanrakentamisen perinne on leimannut ulkopoliittista aktiivisuutta.
Niinistön aikana välittäjärooli on kokenut jopa uudelleensyntymisen, ja kansainvälisessä lehdistössä Niinistöä on tituleerattu »Putin-kuiskaajaksi».
Suomen välittäjänrooli ei syntynyt sattumalta. Taustalla on YYA-ajan Suomen puolueettomuuspolitiikka. Pyrkimys pysytellä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella vei kohti sovittelijan roolia.
Kansainvälispoliittisen lääkärin rooli sopi Suomelle, sillä se tarjosi keinon todistella puolueettomuuttamme kaikkiin suuntiin. Käytännössä rooli oli erittäin vaikea. YYA-sopimuksen ja Pariisin rauhansopimuksen kautta olimme vahvasti sidoksissa Neuvostoliittoon ja sen turvallisuusintresseihin.
Erityisaseman ja välittäjätehtävän kautta poliittiseen kulttuuriin iskostui käsitys kylmän sodan menestystarinasta. Aidalla istumisen nerokkuudesta tuli osa kansallista kertomustamme.
Vähemmän on kiinnitetty huomiota Naton merkitykseen voimatasapainon luojana, Länsi-
Euroopan suojana ja siinä sivussa myös turvallisuuden tuottajana Suomelle.
Liittoutumattomuuden perinteeseen on ollut poliittisesti helppo nojata. Sille on saatu myös kansan tuki. Kansalaisilla puolueettomuus ja sotilaallinen liittoutumattomuus ovat välillä menneet suloisesti sekaisin, mutta tämä ei poliitikkoja ole juurikaan vaivannut.
Maantieteellisen sijainnin ohella pysyttelyä Naton ulkopuolella ovat ruokkineet pragmaattiset Venäjä-suhteet, joita on pyritty jopa hoitamaan käytännönläheisesti vaikeina aikoina. Silmiinpistävimmin tämä ei-politisoituminen on näkynyt ydinvoimassa, kaasuputkihankkeessa ja muissa taloudellisissa yhteisprojekteissa.
Keskinäisriippuvuuden lisäämistä on lähes poikkeuksetta perusteltu sillä, että kaupalliset yhteydet lisäävät poliittista ja taloudellista vakautta. Eikä Suomi ollut tässä ainoa länsimaa.
On poliittisen katarsiksen aika.
Jälkiviisaudesta ja syyllisten etsimisestä on harvoin apua. Menestys politiikassa on paljolti kiinni ajoituksesta. Ei riitä, että on oikeassa, on oltava oikeassa oikeaan aikaan.
Tämä ajoituksen dilemma selittää ehkä sen, miksi suomettumisen ajan kriitikot eivät menestyneet edes kylmän sodan jälkeen. Tuolloin he olivat »oikeassa» muiden mukana.
Ukrainan sodan käännekohdassa on jotain samaa kuin kylmän sodan päättymisen poliittisessa metamorfoosissa, die Wendessä. Yllättävä poliittinen murros johtaa väistämättä poliittiseen katarsikseen – siis kouristuksenomaiseen puhdistautumiseen menneistä totuuksista.
Poliittinen katarsis on näkynyt sekä äkillisenä Nato-myönteisyyden lisääntymisenä että julkisina katumusharjoituksina. Näyttävimmin tämän suoritti Eero Heinäluoma (sd.), joka Helsingin Sanomissa kertoi heittäneensä Venäjältä saamansa arvomerkit roskiin. Täysin päinvastaisesta suorituksesta vastasi Väinö Leskinen (sd.) vuonna 1966, jolloin Leskinen teki kuuluisan katumusmatkan Moskovaan ja myönsi Kekkos- ja neuvostovastaiset syntinsä.
Mitalin heittämisellä Heinäluoma teki historiaa. Kyse oli symbolisesta teosta, joka alleviivaa Suomen historian merkittävintä ulko- ja turvallisuuspoliittista muutosta sitten toisen maailmansodan päättymisen.
Suomettumisen pitkän varjon karistamiseksi eivät kuitenkaan riitä pelkät symboliset teot ja kannoillaan kääntymiset. Suomalaisen yhteiskunnan on ennemmin tai myöhemmin tehtävä syvempää tiliä lähihistoriansa kanssa. Tulevaisuuteen ei saa koskaan juosta menneisyys unohtaen.
Kirjoittaja on filosofian tohtori, historioitsija ja Porvarillisen Työn Arkiston johtaja.
