Joulukuussa 2014 ulkoministeriön valtiosihteeri Peter Stenlund oli kutsunut virkakuntaa turvatiloihin pohtimaan Venäjän informaatiovaikuttamista. Tunnelma oli vakava ja Suomikin oli saanut vaikuttamisesta jo osansa, toteavat Markku Mantila ja Jouni Mölsä lokakuussa ilmestyneessä kirjassaan Valehtelua, vakoilua ja valtiollista vaikuttamista.
Mantila toimi tuolloin valtioneuvoston viestintäjohtajana, Mölsä ulkoministeriön viestintäjohtajana. Heidän ansiokseen voi laskea sen, että valtio alkoi torjumaan päättäväisesti Suomeen kohdistuvaa informaatiovaikuttamista.
Kirjoittajien mukaan vielä vuonna 2014 Venäjän vihamielistä viestintää ei ollut kuitenkaan pantu laajasti merkille. Suomessa ensihavainnot tehtiin Puolustusvoimissa ja ulkoministeriössä.
Krimin valtaus oli yhtä aikaa suuri ja verkkainen herätys.
Nykyisin informaatiovaikuttamisen torjunta on vakiintunut valtioneuvostossa strategisen viestinnän ryhmän tehtäväksi. Torjunta alkoi kymmenen vuotta sitten informaatiovaikuttamisen verkoston perustamisella. Siihen kuuluivat Mantilan ja Mölsän lisäksi virkamiehet Max Arhippainen, Jussi Toivanen, Vesa Häkkinen, Vesa Kekäle ja Antti Sillanpää. Ryhmän ensimmäinen tehtävä oli hankkia osaamista.
Aiemmin ministeriöiden viestintäosastoilla ei jouduttu miettimään, mitä tehdä jos vihamielinen toimija tai toinen valtio levittää systemaattisesti valheita Suomesta.
Kirjasta käy ilmi, että alku oli vaikea. Valtionhallinnossa ja poliitikoiden keskuudessa vastaanotto oli ristiriitaista, eivätkä kaikki pitäneet verkoston toiminnasta. Kirjoittajien mukaan jotkut virkahenkilöt ja poliitikot eivät halunneet uskoa ilmiön olemassaoloon – tai he pitivät informaatiovaikuttamista ainaisena riesana, jossa ei ole mitään uutta. Verkostoa arvosteltiin Suomen Venäjän-suhteiden riskeeraamisesta ja sen työtä ”Twitter-tason asiaksi”.
Kirjassa ei eritellä, keitä nämä vastarannan kiisket olivat. Se kuitenkin käy ilmi, että vihamielistä vaikuttamista on torjuttu aktiivisten virkahenkilöiden nopealla ja monikielisellä tviittaamisella. Tukea työlle tuli kunkin hallituksen ulkoministeriltä.
Kirjan kiinnostavinta osaa, valtiojohdon ja ylimmän virkakunnan heräämistä, käsitellään kuitenkin 25 ensimmäisellä sivulla. Myöhemmin kirjoittajat esitelevät muutamia tapauksia, joita Venäjä saattoi hyödyntää omiin tarkoitusperiinsä: Naisen murha Helsingissä lokakuussa 2014, Imatran ampumistapaus joulukuussa 2016, Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen avaaminen vuonna 2017 sekä venäläisten radiohankkeet 2010-luvulla.
Tähän Suomi-näkökulmaan ja aikalaiskokemuksiin olisi suonut kirjoittajien menevän syvemmälle. Kirjan puoliväliin mennessä lukija on nimittäin saanut perusteellisen kertauksen lennätinten ja puhelimen keksimisestä, talvisodasta, Hitleristä ja Stalinista, arabikeväästä ja brexitistä.
Jos Venäjä voi käyttää vaikuttamispyrkimyksissään hyväksi historiaa ja kirjoittaa sitä uudelleen, teoksessa olisi voinut sukeltaa Suomen historian kipupisteisiin, esimerkiksi Itä-Karjalan heimosotiin ja suomalaisten miehityshallintoon. Suomalaisten keskitysleirejä ei kirjassa mainita, vaikka nimenomaan oma historia olisi kirjoittajienkin mukaan syytä tuntea pohjamutia myöten, jotta vihamieliset tahot eivät pääse määrittelemään historian kulkua.
Omat lukunsa kirjassa on Venäjän historiallisista tekosista: Mainilan laukauksista ja vuonna 1997 löydetyistä Sandarmohin haudoista, joissa makaa tuhansia Stalinin vainoissa murhattuja ihmisiä, myös suomalaisia. Virallinen Venäjä väittää valheellisesti tappajien olleen suomalaisia ja tapettujen venäläisiä.
Kirjoittajien mukaan teos syntyi kustantajan toiveesta yleisteoksesi suurelle yleisölle. Siten katse kääntyykin kustannustoimittamiseen: miksi kirjan näkökulmaa ei rajattu? Jos suuri yleisö on koulunsa käynyt ja uutisia seurannut, kirja ei tarjoa mitään uutta.
