Professori Tommi Koivula ja tutkija Heljä Ossa työskentelevät Maanpuolustuskorkeakoulussa, mikä on sekä etu että haitta. Työpaikkansa kautta heillä on päästy suureen määrään julkista kansainvälistä raporttikirjallisuutta, jonka yksityiskohtainen läpikäynti sävyttää heidän tuoretta kirjaansa. Toisaalta tämä sitoo heidät julkisiin lähteisiin, joita käydään välillä miltei piinallisen tarkasti lävitse. Kuten sanonta englanniksi kuuluu: ”where you stands depends on where you sit”.
Koivulan ja Ossan teos Suomi mainittu tarkastelee kattavasti Suomen puolustuspolitiikkaa ja strategista asemaa läntisin silmin. Monissa yhteyksissä he löytävät kultajyviä, kuten analyysin Suomen pitkästä itärajasta: toisessa maailmansodassa Pohjois-Suomea puolustivat muiden, Saksan, joukot – nykytilanteessa se olisi Nato. Ruotsihan on jo ottamassa osavastuun Lappiin sijoitettavista FLF-joukoista. Samalla Suomen puolustus keskittyy tositilanteessa pääosin itärajan muihin alueisiin.
Kirjoittajat analysoivat läntisten asiantuntijoiden tutkimusten ja artikkelien näkemyksiä Suomen asemasta kylmässä sodassa ja sen jälkeen. Tällaisessa tarkastelussa menevät helposti puurot ja vellit sekaisin. Tärkeiden kommenttien lomassa tulee myös vähemmän tärkeitä, suorastaan ennakkoluuloisia näkemyksiä.
Puolan ja Baltian maiden tuottamissa näkemyksissä heijastuu reunavaltiopoliittinen käsitys, jossa Suomelta odotetaan vahvistusta Venäjän vastaisessa kamppailussa. Suomalaisessa aineistossa korostuu atlanttinen suunta, mikä osittain johtuu sotilaspiirien vahvasta yhteistyöstä Norfolkin esikunnan kanssa.
Tekijät käsittelevät yksityiskohtaisesti Suomen strategista asemaa ja pohjoismaista yhteistyötä. Erityisesti he painottavat tarkastelussaan Suomen ja Ruotsin välistä tiivistyvää yhteistoimintaa, joka näkyy kaikkien aselajien kohdalla.
Ehkä näkyvämmin kirja olisi voinut tuoda esiin tasapainoilun kahden ilmansuunnan välillä. Suomen asema Itämeren valtiona ja toisaalta arktisena toimijana ei ole vailla jännitteitä, jotka heijastuvat valinnassa Naton Norfolkin ja Brunssumin esikuntien välillä. Ensin mainitussa korostuvat Atlantin ylittävät meriyhteydet, joita tarvitaan amerikkalaisten sotavoimien tuomiseksi Pohjolaan. Brunssumista johdetaan Itämeren ja Baltian puolustusta.
Suomen virallisessa doktriinissa korostetaan nähdäkseni liikaa arktisen alueen ja Itämeren puolustuksen yhteensopivuutta. Vaikka meillä olisi kuinka halua osallistua arktiseen sodankäyntiin, on kapasiteettimme siihen rajallinen. Arktisessa sodassa tulisi ensisijaisesti nojautua Norjan, Yhdysvaltojen ja Britannian yhteistoiminnan tuloksena oleviin joukkoihin.
Mielestäni Suomen ensisijainen painopiste on sittenkin Itämerellä, jonka rannoille eteläiseen Suomeen väestökin on keskittynyt. Siksi yhteistoiminta Baltian maiden ja Puolan kanssa painottuu, halusimme sitä tai emme. Se vie meidät läheisempään yhteistoimintaan Brunssumin esikunnan kanssa, mikä ei ole sinänsä ristiriidassa Norfolkin yhteistyön kanssa.
Huomattava osa Koivulan ja Ossan kirjasta keskittyy resilienssin ja hybridiuhkien käsitteisiin. Tämä onkin perusteltua, sillä Suomen kokonaisturvallisuuden politiikka on kansainvälisesti ainutlaatuista. Ongelmana on se, että näiden käsitteiden ala tulee hyvin laajaksi ja elastisiksi. Sen seurauksena ne uhkaavat menettää merkityksensä ja palvella poliittista käyttöä analyyttisen erottelukyvyn sijasta.
Politiikan näkökulmasta uudet uhkat ovat aikaisempaa intensiivisempiä, mutta analyyttisesti ei välttämättä eroteta toisistaan uhkan vakavuutta ja sen laajuutta.
Kirjoittaja on valtio-opin emeritusprofessori ja entinen Ulkopoliittisen instituutin johtaja.
