Kansainvälisen politiikan professori Hiski Haukkala on kirjoittanut runsain lähdeviittein varustetun Suomen pitkän historian kreivi Sprengtportenista tulevaisuuteen. Kirjaa voidaan pitää uusrealistin uskontunnustuksena, mutta se ei sorru yksinkertaistavien edeltäjiensä tapaan determinismiin – toisin kuin vaikkapa Keijo Korhonen, joka näkee kansainvälisen politiikan jatkuvana kamppailuna vallasta.
Haukkalan metodioppina voidaan pitää poliittisten prosessien monitahoisuutta ja yllätyksellisyyttä. Suomella on ollut rajoitettu määrä omaa toimijuutta, joka on toiminut mittakaavan, ajan ja tilan määrittämässä kolmiossa. Hän korostaa uudenlaisen, kunnianhimoisemman ennakoinnin tarvetta.
Tämä lähtökohta tarjoaa tiiviin ja elegantin tavan käsitellä Suomen ulkopoliittista historiaa, mutta sen kääntöpuolena on Suomen sisäisen moniarvoisuuden unohtaminen. Suomi ei ole aina ollut monimutkaisessa kansainvälisessä todellisuudessa yhtenäinen ja rationaalinen toimija, vaan eri suuntiin vetävien etujen kokonaisuus. Suomeakaan ei voi käsitellä monoliittisena kokonaisuutena. Se on monenlaisten intressien ja arvojen kokoelma.
Haukkala torjuu oikeutetusti käsityksen, että hän kirjoittaisi perinteisistä geopoliittisista lähtökohdista, mutta siitä huolimatta hänen analyysiään voi pitää vähintään valtiokeskeisenä. Näkökulma kansainvälisiin suhteisiin ei ole yksinomaan länsivetoinen, vaan Haukkala arvostelee perustellusti lännen viimeaikaista politiikkaa. Samalla saavat Kiina ja Venäjä ainakin osittaisen synninpäästön, vaikka hän korostaakin erityisesti jälkimmäisen toiminnan aiheuttamia haasteita.
Haukkala on Venäjän tuntija, eikä hän arkaile puuttua sen politiikan olennaisiin piirteisiin. Olen jokseenkin kaikessa hänen kanssaan samaa mieltä, mutta yksi ongelma jää häneltäkin ratkaisematta. Kuinka Suomen valtiojohto voi ylläpitää normaaleja suhteita Venäjän kanssa, kun se harjoittaa »laajan spektrin» aggressiivista ulkopolitiikkaa ja sen sisäpolitiikka on epädemokraattista ja korruptoitunutta? Ratkaisu on ilmeinen: pidetään yllä toimivia naapurisuhteita ja suljetaan silmät virallisessa yhteydenpidossa Venäjän sisäisiltä ongelmilta.
Haukkala tarkastelee ansiokkaasti koronakriisiä ja uuden teknologian avaamia mahdollisuuksia. Hän kiinnittää erityistä huomiota pienen valtion »vastaukseen», käyttäen Haukkalan suosimaa termiä. Tämä vaatii uudenlaista, keskitettyä ja strategista ennakointityötä. Ennakointi on rutiininomaista virkamiestyötä, joka on levinnyt laajalle siiloutuneessa valtionhallinnossa. Se kaipaisi sijaansa määrätietoisesti ohjattua ja tulevaisuutta herkästi havainnoivaa johtoa. Erityisesti ajastaan on jälkeen jäänyt ulkoministeriö, kun taas tasavallan presidentti pitää strategista ajattelua koossa.
Haukkala ei pane erityistä painoa yhteiskunnan luontaiselle moniarvoisuudelle ja intressien ristiriidoille, joka tekee strategisen ennakoinnin hyvin vaikeaksi. Siihen on ratkaisuna tietävien ja osaavien ennakoijien »uusi meritokratia», joka kuitenkin on epädemokraattista luonteeltaan.
Kirjoittaja on valtio-opin emeritusprofessori ja entinen Ulkopoliittisen instituutin johtaja.
