Pelko tuli jäädäkseen kansainväliseen politiikkaan syyskuussa 2001. Yhdysvaltojen maaperälle pelon levittivät Afganistanissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa koulutetut al-Qaidan terroristisolut. Supervalta vastasi iskuihin voimalla, joka syöksi pelon ja vihan uusille kierroksille Lähi-idän muslimien keskuudessa.
Sen jälkeen Yhdysvaltain ulkopolitiikassa on ollut vaikea irrottautua terrorisminvastaisen sodan näkökulmasta. Tämä on näkynyt selvästi kuluvan vuoden presidentinvaalien esivaalikamppailussa, sanoo Bostonin yliopiston politiikan tutkimuksen professori Neta Crawford.
Crawfordin mukaan terrorismin pelko hallitsee ulkopolitiikan kautta myös Yhdysvaltojen sisäpolitiikkaa. Maan korkeista sotilasmenoista on tullut aihe, johon puuttumista myös liberaalit ehdokkaat välttelevät.
»Demokraatit pelkäävät tulevansa leimatuiksi heikoiksi terrorismin vastaisessa sodassa», Crawford sanoo.
»Bernie Sanders olisi voinut kertoa, että hän aikoo rahoittaa lupaamiaan uudistuksia leikkaamalla sotilasmenoja, mutta hän ei ole nostanut aihetta esiin.»
Demokraattien esivaalissa Hillary Clintonin haastajaksi noussut Sanders on luvannut ohjelmassaan pohjoismaisen mallin mukaisen ilmaisen yliopistokoulutuksen ja terveydenhoidon kaikille. Clinton on arvostellut Sandersia siitä, ettei tämä kerro, miten lupaukset rahoitetaan.
Republikaanien ehdokkuutta tavoitteleva Donald Trump on lietsonut pelon ilmapiiriä erityisen voimakkaasti hyökkäämällä muslimeja ja muita maahanmuuttajia vastaan. Trump tukeutuu strategiassaan työväenluokan pelkoihin perinteisen asemansa menettämisestä.
Crawfordin mukaan pelon ja toivon erilaiset yhdistelmät ovat aina olennainen osa presidentinvaaleja. Kukin ehdokas etsii tehokkainta tapaa kuulijoiden tunteiden ruokkimiseen. Nyt Trump maalaa rajuja uhkakuvia ulkoisista vihollisista ja lupaa sitten lyödä nämä »pimeyden voimat» tekemällä Amerikasta jälleen vahvan.
»Sandersilla ja jossain määrin Hillary Clintonilla asetelma on astetta hienosyisempi. He painottavat keskiluokan ja työväenluokan heikentyviä näkymiä. Demokraatit liittävät pelon varjon siihen, mitä tapahtuu, jos Trumpin kaltaiset ›hullut republikaanit› nousevat valtaan.» Demokraatit antavat samalla toivoa paremmasta politiikasta, kun lupaavat jatkaa presidentti Barack Obaman uudistuksia esimerkiksi terveydenhoidossa.
Pelon ja toivon rinnalla vaaleissa nousee esiin viha, joka kohdistuu etenkin muualta tuleviin. Latinalaisesta Amerikasta, Karibialta, Lähi-idästä ja Etelä-Aasiasta on saapunut Yhdysvaltoihin paljon siirtolaisia, joihin kohdistuu rasismia ja vierauden pelkoa.
»Nämä pelot sekoittuvat myytteihin siitä, mikä Yhdysvallat on», Crawford sanoo. »Maan hallitseva narratiivi kertoo vain kansakunnan anglosaksisista juurista.»
Pelko herää kuulijoissa vasta siinä vaiheessa, kun heille kerrotaan, että heidän mahdollisuutensa selvitä tai suojautua käsillä olevassa tilanteessa on huono.
Pelko on Crawfordin mukaan yksi niistä tunteista, joita valtiot institutionalisoivat osaksi politiikkaansa. Pelko on tunteista vahvimpia, sillä sen perusta on ihmisen biologisissa toiminnoissa, jotka sääntelevät reaktioitamme havaittuihin uhkiin.
Havaintoihimme vaikuttavat aiemmat kokemukset ja uskomukset. Jos ne signaloivat uhkaa, elimistömme nostaa automaattisesti valmiustasoa. Silloin kun vaara on lähellä, tämä tapahtuu sekunnin murto-osissa.
Pelko jättää aivoihin voimakkaita jälkiä. Traumaattisen kokemuksen kokeneilla ihmisillä on havaittu pysyviä muutoksia aivojen biokemiassa. Toistuva stressi totuttaa aivot stressihormoni kortisolin korkeaan tasoon. Lisäksi pelon elävöittämät muistot ovat voimakkaampia kuin muut muistot. Siksi pelko ruokkii helposti itseään ja pelokas ihminen alkaa keskittyä ympärillään oleviin uhkiin.
Yhdysvalloissa uhkakuvat ovat hallinneet ulkopoliittista arviointia ennenkin, Crawford muistuttaa. Joulukuussa 1941 japanilaiset tekivät yllätyshyökkäyksen Yhdysvaltain laivastotukikohtaan Tyynenmeren Pearl Harbourissa. Neljä vuotta myöhemmin Yhdysvallat pudotti ydinpommin Nagasakiin ja Hiroshimaan, mikä johti Japanin antautumiseen ja toisen maailmansodan päättymiseen.
Pian tämän jälkeen alkoi vuosikymmeniä kestänyt kylmä sota Yhdysvaltojen johtaman lännen ja Neuvostoliiton johtaman kommunistileirin välillä. Tuota aikaa hallitsi läntisessä leirissä ydinsodan ja kommunismin pelko, joka päättyi vasta kommunismin romahdukseen 1990-luvun alussa.
Seurasi vuosikymmen, jonka aikana talous kasvoi eikä Yhdysvaltojen valta-asemaa näyttänyt uhkaavan mikään ulkopuolinen voima. Amerikkalaiset eivät kuitenkaan osanneet levätä laakereillaan vaan etsivät uusia uhkakuvia.
»Siihen tarkoitukseen oli monia kandidaatteja, yhtenä niistä Venäjä, jolla oli yhä ydinaseita», Crawford sanoo.
»Toinen kandidaatti oli Kiina. Kolmantena nousivat Irakin kaltaiset uudet viholliset. Kun islamilainen terrorismi astui mukaan kuvaan, Kiina siivottiin pois pöydältä.»
Uhkakuvat voivat olla aitoja tai tarkoitushakuisia. Crawfordin mukaan amerikkalaisten pelot ovat molempia samanaikaisesti. Pelot vahvistuvat, kun turvallisuusongelmia käsitellään ja paisutellaan julkisuudessa. Kun Yhdysvallat reagoi turvallisuusongelmiin sotilaallisesti, valmiina on kierre, jossa vastapuolen pelot vahvistuvat ja sen on reagoitava voimatoimin.
Yhdysvalloissa kierre alkoi jo maan asuttamisen aikana, kun siirtolaiset alkoivat 1600-luvulla saapua maahanmuuttajina Amerikan alkuperäisasukkaiden alueille. Intiaanit nousivat vastarintaan, jonka jälkeen siirtolaiset vahvistivat asevoimiaan.
»Yhdysvallat on nähnyt ulkopuolisia uhkia ja puolustautunut niitä vastaan siirtomaavallan ajasta saakka tavalla, jonka muut ovat kokeneet hyökkäyksenä. Kierre jatkuu edelleen», Crawford toteaa.
Tietynlaisten ideologioiden palveluksessa pelko muuttuu voimakkaaksi työvälineeksi. Pelon värittämää maailmankuvaa viljelevät erityisesti autoritaariset valtiot. Tallinnan teknillisen yliopiston kansainvälisten suhteiden apulaisprofessori Holger Mölder on kuvannut Pohjois-Korean, Syyrian, Irakin ja Iranin ulkopolitiikkaa pelon kulttuuriksi, jossa joukkotuhoaseohjelmia perustellaan ulkoisilla vihollisilla.
Maailmankuva on hobbesilainen – maat valmistautuvat konflikteihin, joita 1600-luvun englantilainen filosofi Thomas Hobbes kuvasi »kaikkien sodaksi kaikkia vastaan».
Ihmisoikeuksista piittaamattomat hylkiövaltiot kokoavat Mölderin mukaan joukkotuhoaseita, jotta ulkomaat eivät uskaltaisi puuttua niiden politiikkaan. Joukkotuhoaseiden herättämä pelko on kuitenkin kaksiteräinen miekka, joka aiheuttaa epävakautta kansainvälisessä järjestelmässä. Etenkin ydinaseet tulkitaan jo olemassaolonsa vuoksi uhkaksi kansainväliselle rauhalle ja järjestykselle.
Pelon kulttuurin ylläpitäminen ei Mölderin mukaan rajoitu diktatuureihin, vaan on tyypillistä ideologisille järjestelmille, joita ovat myös voimakkaan nationalistiset valtiot ja uskonnolliseen fundamentalismiin tukeutuvat yhteiskunnat. Demokratioista Mölder mainitsee George W. Bushin presidenttikauden Yhdysvallat, jonka hallinnossa ideologisesti virittyneet uuskonservatiivit saivat vahvan jalansijan.
Al-Qaidan hyökkäys tarjosi uuskonservatiiveille tilaisuuden ajaa omia tavoitteitaan, joihin kuului asevoimien vahvistaminen ja Yhdysvaltain valta-aseman lujittaminen maailmassa. Bushin hallinto lietsoi terroristeja kohtaan tunnettuja pelkoja puhumalla vapaata maailmaa uhkaavasta »pahan akselista» ja »sienipilvistä», vaikka vihollisleiriin nimetyt valtiot eivät tosiasiassa muodostaneet liittoumaa eikä niillä ollut käytössään ydinaseita.
Pelon kulttuuri levisi laajasti läntiseen maailmaan. Bushin ohella myös Britannian pääministeri Tony Blair ja Australian pääministeri John Howard käyttivät tunteisiin vetoavaa retoriikkaa perustellessaan maidensa osallistumista Saddam Husseinin hallinnon kaatamisen Irakissa. Australialaiset tutkijat Krista De Castella ja Craig McGarty ovat analysoineet psykologiassa käytetyn arviointiteorian valossa kymmeniä julkisia puheita, jotka kolme läntistä johtajaa pitivät vuosina 2001–2007.
Tunteiden ja järkeilyn välille ei tehty jyrkkää eroa vielä antiikin klassisessa ajattelussa tai 1800-luvun politiikan tutkimuksessa.
Arviointiteorian mukaan emotionaaliset reaktiot eivät ole seurausta tapahtumista sinänsä, vaan siitä tulkinnasta, joka niille annetaan. Esimerkiksi pelko herää kuulijoissa vasta siinä vaiheessa, kun ihmisille kerrotaan, että heidän mahdollisuutensa selvitä tai suojautua käsillä olevassa tilanteessa on huono. Olemassaoloamme uhkaava hallitsematon vaara lietsoo voimakasta pelon tunnetta.
Terrorismin pelko sopii tähän tarkoitukseen hyvin. Kolmen läntisen johtajan puheissa pelkoa herättävän sisällön osuus oli australialaistutkijoiden mukaan suurimmillaan helmi–maaliskuussa 2003 – juuri ennen hyökkäystä Irakiin. Pelolla paimennetut kansakunnat ryhmittyivät hyökkäystä ajavien johtajiensa taakse. Kun tämä poliittinen tavoite oli saavutettu, puheet muuttuivat rauhallisemmiksi.
Tutkijat olettavat, että poliitikot turvautuvat tunteiden lietsontaan silloin kun heidän ajamansa poliittiset päätökset ovat epäsuosiossa tai kun poliitikkojen kannatus on laskussa. Näin oli sekä Bushin että Blairin laita alkuvuodesta 2003: heidän kannatuksensa horjui, vaikka etenkin Yhdysvalloissa vallitsi terrori-iskujen jäljiltä patrioottinen tunnelma.
Terrorismin pelko näyttää olevan edelleen käypää polttoainetta populistisille johtajille, etenkin Pariisin ja Brysselin iskujen jälkeen.
»Kaikki terroristit ovat maahanmuuttajia», Unkarin pääministeri Viktor Orbán julisti viime marraskuussa Politico-lehden haastattelussa. »Kysymys on ainoastaan siitä, milloin he saapuivat Euroopan unioniin.»
Orbán tarjosi vastaukseksi terrorismin uhkaan Euroopan ulkorajojen valvonnan nostamista sellaiselle tasolle, ettei kukaan pääsisi kontrolloimattomasti EU-alueelle. Hänen lausuntonsa herättivät laajaa arvostelua Euroopassa, mutta Orbánin poliittiset suositukset ovat lähellä toteutumista.
Tyypillinen populistinen strategia on ruokkia ihmisten pelkoa hallinnan tunteen menettämisestä ja arvostella hallituksia siitä, etteivät ne kykene enää takaamaan turvallisuutta. Pelon kulttuurista kirjoittaneen yhdysvaltalaisen sosiologin Barry Glassnerin mukaan näin toimivat eturyhmät ja poliitikot väärinkäyttävät kollektiivista ahdistusta omiin tarkoituksiinsa.
»He iskostavat pelkoja kuulijoihin ja kuittaavat sitten niiden avulla vaalivoittoja ja kampanja-avustuksia tai ajavat läpi mieleisiään poliittisia ohjelmia, jotka usein vahvistavat valtion pakkokeinoja», Glassner kirjoitti vuonna 2004.
Toisaalta tunteisiin vetoaminen voi olla poliitikolle myös harhautuskeino, jonka avulla viedään huomio pois hankalasti ratkaistavista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Lisäksi tunteet voivat palvella ryhmäidentiteetin rakentamista, meidän ja muiden välistä vastakkainasettelua, tai niiden avulla voidaan viedä tila toisinajattelijoilta ja poliittisilta vastustajilta. Australialaistutkijat De Castella ja McGarty muistuttavat, että tunteisiin vetoaminen ei sinänsä kerro mitään poliitikon motiiveista. Ne paljastuvat vasta teoissa.
Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa tunteita on vierastettu pitkään. Taustalla on länsimaisesta filosofiasta periytyviä piintyneitä käsityksiä, joiden mukaan yksilöiden tunteet ovat erillisiä yhteisöjen toiminnasta, tunteiden vaikutuksia ei voida tutkia tai päätöksenteko perustuu rationaaliseen harkintaan, jota irrationaaliset tunteet haittaavat.
2000-luvulla on tapahtunut käänne, kun tunteet ovat palanneet asteittain politiikan, sosiologian, antropologian, filosofian ja jopa oikeustieteen tutkimukseen. Yhtenä taustasyynä on neurotieteiden ja psykologian kehitys. Aivotutkimus on osoittanut, ettei ajattelua ja tunteita voida erottaa toisistaan. Tunteet vaikuttavat väistämättä, kun teemme aistihavaintoja, käytämme muistiamme tai harkitsemme näkemyksiämme.
Tämä on asettanut yhteiskuntatieteille perustavanlaatuisen kysymyksen: voidaanko tutkimusta ylipäätään tehdä huomioimatta tunteiden vaikutusta?
Neta Crawford painottaa, että tunteita ja kognitiota ei voida erottaa toisistaan, vaikka niin on tutkimuksessa yritetty tehdä. Tunteet eivät ole erillisiä yhteiskunnallisista instituutioista. Pikemminkin yhteiskunnalliset instituutiot ja politiikka ilmentävät ja tuottavat tunteita, Crawford määrittelee International Theory -lehden artikkelissaan.
Tunteet ovat hänen mukaansa subjektiivisia kokemuksia, jotka jättävät mitattavia jälkiä sekä aivoihimme että usein myös yhteiskunnan rakenteisiin, kun ihmiset yrittävät yksin tai yhdessä toimia tunteiden kanssa ja hakea niihin ratkaisuja.
Tunteiden ja rationaalisuuden välille ei tehty jyrkkää eroa vielä antiikin klassisessa ajattelussa tai 1800-luvun politiikan tutkimuksessa, vaikka järjen aikakausi oli tuolloin jo alkamassa, sanoo politiikkatieteiden yliopistonlehtori Aini Linjakumpu Lapin yliopistosta.
Tunteiden paluu tutkimukseen heijastelee Linjakummun mukaan laajaa yhteiskunnallista muutosta, jossa tunteita käsitellään ja näytetään julkisuudessa. Tämä näkyy yhtä lailla politiikassa kuin erilaisissa tosi-tv-formaateissa, kuten Vain elämää -sarjassa, jossa laulajat vuorollaan kyynelehtivät. Tunteiden ilmaisusta on tullut viime vuosikymmeninä jatkuvasti hyväksytympää.
Kansainvälisesti prinsessa Dianan kuoleman herättämä tunnemyrsky toi ihmisiä yhteisen surun äärelle 1990-luvun lopussa. Suomalaisessa politiikassa tunteisiin totuteltiin, kun kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen kuivasi televisiossa silmiään kertoessaan vuonna 2008, ettei ulkoministeri Ilkka Kanerva voinut tekstiviestikohun vuoksi jatkaa tehtävässään.
»On syntynyt uutta tilaa poliitikoille, jotka osaavat toimia tunteiden kautta. Tunteita ei enää nähdä heikkoutena, vaan tunteet ovat valtavirtaistuneet», Linjakumpu sanoo.
Viestintävälineillä on Linjakummun mukaan tunteiden korostumisessa suuri merkitys. Dianan kuoleman jälkeen suru levisi television välityksellä. Nyt samat tunteet voidaan jakaa internetin uusissa viestintäkanavissa lähes reaaliaikaisesti ympäri maailman.
»Ehkä olemme vain palanneet ihmisille normaaliin tapaan jakaa tunteita. Ihmiset ovat aina olleet tuntevia ja kiinnostuneita toisten tunteista. Uudet viestintävälineet mahdollistavat sen, että tunteita koetaan yhdessä. Sosiaalinen media on tuonut ilmiöön vauhtia.»
Linjakummun mukaan tunteet näyttävät noudattavan politiikassa tiettyjä kaaria, joissa ne seuraavat toisiaan. Tämä näkyy esimerkiksi uskonnollisten ääriliikkeiden järjestäytymisessä, jota Linjakumpu on tutkinut.
Hän selvitti omaelämäkertojen ja haastattelujen valossa, miksi ihmiset liittyivät al-Qaidaa ja Isistä edeltäneisiin islamistisiin ryhmiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1970-luvulta alkaen.
»Monet liittyvät poliittisiin ääriryhmiin emotionaalisin perustein. Omaelämäkerroissa ja haastatteluissa näkyi vihaa, pettymystä ja sorron kokemuksia», hän sanoo. »Mutta ryhmä antoi jäsenilleen myönteisiä kokemuksia, joista päällimmäisenä ovat toveruus ja yhteenkuuluvuuden tunne.»
Toisaalta ryhmästä irrottautumista edelsivät kielteiset tunteet, joista päällimmäisenä oli pettymys liikkeiden yksitotisuuteen ja suuntautumiseen kohti aseellista toimintaa.
Näissä tunnekokemuksissa on Linjakummun mukaan yleismaailmallisia piirteitä. Samanlainen emotionaalinen kaari voidaan nähdä vaikkapa 1970-luvun taistolaisuudessa. »Tunteet eivät ole siinä mielessä holtittomia tai irrationaalisia, vaan ihmisten tunnereaktiot ovat aika loogisia», hän sanoo.
Tunteilla on nykykäsityksen mukaan suuri vaikutus yhteisöjen toimintaan.
Vihan tunne on keskeinen tekijä aseellisissa konflikteissa, joissa toinen tai molemmat osapuolet yrittävät oikaista kokemiaan vääryyksiä. Syyllisyyden tunne voi vaikuttaa siihen, että toinen osapuoli yrittää korvata toiselle tekemiään vääryyksiä.
Empatia puolestaan saa meidät samaistumaan muiden kärsimyksiin. Empatian tunteen saavat aikaan aivojemme peilisolut, joiden tehtävä on jäljitellä sitä, mitä muut ihmiset tekevät tai tuntevat.
»Neurotieteen tutkimus on osoittanut, että peilisolut resonoivat myös silloin, kun kuulemme kertomuksia tai näemme jotakin, joka tapahtuu kaukana meistä», Neta Crawford sanoo. »Peilisolut voivat kiihdyttää aivojamme aivan kuin kokisimme samat asiat itse.»
Empatian tunteen saavat aikaan aivojemme peilisolut, joiden tehtävä on jäljitellä sitä, mitä muut ihmiset tekevät tai tuntevat.
Nämä empatiasolut ovat siis toiminnassa, kun avustustyöntekijät matkustavat humanitaarisille kriisialueille. Paradoksaalisesti ne vaikuttavat Crawfordin mukaan myös siihen, että nuoret miehet liittyvät Pariisin ja Brysselin lähiöissä Isisin riveihin. Samaistuminen Lähi-idän sotien jalkoihin joutuneiden muslimien kärsimyksiin on monien Isis-taistelijoiden kertomusten mukaan yksi tärkeä motiivi.
Tunteiden tutkijat ovat erimielisiä siitä, kuinka suoraan tunteilla voidaan vaikuttaa ihmisten poliittiseen toimintaan. Kysymys avaa uuden tulokulman ikivanhaan filosofiseen dilemmaan ihmisen vapaudesta: olemmeko tunteidemme – tai meihin iskostettujen tunteiden – vankeja?
Sen selvittämiseksi on tehty runsaasti kokeellista tutkimusta, jolla on pyritty selvittämään, millä tavoin tunteet vaikuttavat poliittisiin mielipiteisiin ja valintoihin.
New Yorkin Stony Brooks -yliopiston professorit Charles Taber ja Milton Lodge edustavat näkökulmaa, jonka mukaan tunteet valitsevat puolestamme. He ovat järjestäneet kokeita, joissa yliopiston opiskelijoita pyydetään reagoimaan tiettyihin poliittisiin väittämiin. Koetulosten mukaan vastaajien reaktioita voidaan ohjata haluttuun suuntaan, kun väittämiin liitetään erilaisia myönteisiä tai kielteisiä assosiaatioita, jotka ohjaavat tunteita.
Tunteet heräävät niin nopeasti ja automaattisesti, että emme ehdi vaikuttaa päätöksiimme tietoisesti. Tunteet päättävät puolestamme, Taber ja Lodge päättelevät. Rationaalinen harkinta on heidän mukaansa näennäistä: sillä vain oikeutetaan tehdyt päätökset jälkikäteen.
Neta Crawford edustaa harkitsevan ajattelun kannalta toiveikkaampaa näkökulmaa, jonka mukaan voimme vaikuttaa ratkaisuihimme myös päättelyllä. Siksi aivoissa on esimerkiksi pelkoa käsittelevän amygdalan ohella myös monimutkaisesta ajattelusta vastaava alue, etuaivojen otsalohko.
»Rationaalisen ajattelun avulla ihmiset voivat yksin tai yhdessä ottaa etäisyyttä havaitsemiinsa uhkiin tai todeta ne perättömiksi», Crawford kirjoittaa.
Nykytiedon valossa ajattelu ei kuitenkaan tapahdu irrallaan tunteista, hän korostaa. Tukeudumme myös järkeä käyttäessämme tunteisiin, jotka ovat erottamaton osa kaikkea inhimillistä toimintaa.
