Suvereenin tanssin askeleet

1. Järjestyksen vartija

»Todellinen jakolinja maailmanpoli­tiikassa ei kulje enää demokratian ja autoritaarisuuden, vaan järjestyksen ja kaaoksen välillä. Tämä on yksi niistä peruspe­riaatteista, joita presidentti Vladimir Putin tiimeineen seuraa», kertoo Venäjän kansain­välisten asioiden neuvoston RIAC:n pääjohtaja Andrei Kortunov puhelimitse Moskovasta.

Kortunov kuuluu kotimaansa ulkopolitii­kan nimekkäimpiin akateemisiin tulkitsijoi­hin. Viime vuonna RIAC julkaisi yhteistyössä Venäjän Strategisen tutkimuksen keskuksen kanssa 28 teesiä Venäjän globaalista asemasta. Ne ovat realistisia kuvauksia maailmanpoli­tiikasta. Teesit kehottavat Venäjän hallintoa tekemään yhteistyötä muiden maiden kanssa.

»Maailma on nyt vedenjakajalla, ja Venäjän päätehtävä on torjua äärimmäisyyksien aika, tukea turvallista ja hallittavaa kansainvälistä järjestystä ilman esteitä, konflikteja ja jakau­tumista», teeseissä sanotaan.

Putinin hallinto ei tunnu noudattavan ulkopolitiikan asiantuntijoiden ohjeita. Äkki­silmäyksellä Venäjän ulkopolitiikasta on myös­kään vaikea hahmottaa Kortunovin mainitse­maa järjestyksen periaatetta. Venäjä valtasi vuonna 2014 Krimin niemimaan Ukrainalta ja lietsoi sotaa maan itäosissa. Syyriassa maa on pommittanut hallitusta vastustavia isla­mistikapinallisia ja taistelee palkkasotureiden avulla Yhdysvaltojen tukemia kurdeja vastaan.

Venäjän ulkopolitiikan repertuaariin kuu­luu myös demokraattisten maiden horjutta­minen hakkeroinnin ja propagandan avulla. Venäjän tiedusteluelimillä oli sormensa pelissä Yhdysvaltojen presidentinvaalikampanjassa. Euroopassa Venäjä veljeilee radikaalia oikeistoa edustavien puolueiden, kuten Ranskan Kansal­lisen rintaman kanssa. Britannia syyttää Venä­jää maaliskuisista murhayrityksistä kielletyillä kemiallisilla aseilla eteläenglantilaisessa Salis­buryn kaupungissa.

Otteet näyttäisivät olevan pikemminkin kaaoksen kuin järjestyksen käsikirjasta. Venä­jän suurvaltastrategian hahmottamiseksi on ainakin astuttava pari askelta taaksepäin ja tarkasteltava kokonaisuutta: mitä Venäjä tekee EU:n ulkopuolella Lähi-idässä, Pohjois-Afri­kassa, Keski-Aasiassa ja muualla maailmassa.

»Jos katsoo, miten tehtyjä päätöksiä perus­tellaan, kyse on usein legitiimien hallintojen puolustamisesta sisäistä liikehdintää ja kan­sanliikkeitä vastaan», Kortunov jatkaa. Tämä periaate on näkynyt Syyrian ohella esimerkiksi Libyassa, jonka johtaja Muammar Gaddafi syr­jäytettiin länsimaiden tukemassa aseellisessa kapinassa vuonna 2011.

Järjestyksen ohella Venäjä korostaa suvere­niteettia eli valtion jakamatonta toimivaltaa ja katsoo tehtäväkseen sen suojelun. Kortuno­vin mukaan ajatus on, että moni maa ei pysty puolustamaan suvereniteettiaan, vaan luopuu siitä muiden hyväksi, mutta Venäjä ei ole tähän valmis.

»En silti menisi väittämään, että on jokin suuri suunnitelma, jota Venäjä noudattaa kai­kissa olosuhteissa», Kortunov sanoo. »Venäjän ulkopolitiikan voi katsoa olevan opportunistista. Se tarttuu tarjolla oleviin mahdollisuuksiin ja on varmasti pikemminkin reaktiivista kuin aktii­vista tai operatiivista pikemminkin kuin stra­tegista. Tämä tarjoaa Venäjälle liikkumatilaa.»

Tätä liikkumatilaa Venäjä käytti esimer­kiksi silloin, kun se puuttui Ukrainan sisäiseen tilanteeseen alkuvuodesta 2014. Naapurimaan valtiollisella suvereniteetilla ei ollut Venäjälle merkitystä sen jälkeen, kun Ukraina käänsi kansannousun seurauksena kelkkansa Venäjän perustamasta Euraasian unionista kohti länttä.

Lisäksi Venäjän ulkopolitiikassa häärii useampia kokkeja kuin ulospäin näyttää. Kor­tunov arvioi, että esimerkiksi Syyriassa armei­jan vaikutusvalta voi olla suurempi kun dip­lomaattien, kun taistelukentällä on tehtävä nopeita päätöksiä. Puolustussektorin ohella myös tiedustelupalveluilla on vaikutusvaltaa. Diplomaateilla on taas vaikutusta valtiovierai­luiden järjestelyissä tai Syyrian sodan osapuol­ten välisissä neuvotteluissa.

2. Suurvallaksi muiden joukkoon

Venäjän eliitti katsoo, että maan koh­talona on olla yksi suurvalloista – ei tasavertainen Yhdysvaltojen ja Kiinan kanssa, mutta yksi keskus moninapaisessa jär­jestelmässä. »Se tarkoittaa, että Venäjän strate­gian tulee vahvistaa niitä perustuksia, joiden varassa maa toimii suurvaltana», sanoo Venä­jän strategisen tutkimuksen keskuksen ohjel­majohtaja Sergei Utkin.

Venäjän valtteihin kuuluu voimakas armeija, Utkin muistuttaa. Sillä on tehokas komentoketju, joka voi käskyttää erikoisjou­kot nopeasti kohteeseen. Venäjä on onnistu­nut uudistamaan erikoisjoukkonsa takkui­sesti sujuneen vuoden 2008 Georgian sodan jälkeen. Krimillä joukot toimivat vuonna 2014 kurinalaisesti, yllätyksellisesti ja vakuuttavasti. Ukrainalaiset luopuivat niemimaalla aseistaan ampumatta laukaustakaan.

Syyriassa Venäjän aseellinen väliintulo on estänyt presidentti Bašar al-Assadin syrjäyt­tämisen ja Yhdysvaltojen voimakkaamman puuttumisen konfliktiin. Väliintulo on Venäjän ensimmäinen entisen Neuvostoliiton alueen ulkopuolella. Se on lähettänyt myös kotimai­selle yleisölle viestin, että Venäjä on globaali suurvalta, toteaa Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Marcin Kaczmarski.

»En ole vakuuttunut, että taustalla olisi jokin pitkän aikavälin tavoite tai rationaalinen kustannus–hyöty-laskelma. Yhdysvaltojen esi­merkki osoittaa, että läsnäolo Lähi-idässä voi tulla kalliiksi», Kaczmarski sanoo. »Pikemmin­kin taustalla on idea suurvallasta. Olennainen osa Venäjän identiteettiä on, että maa osoittaa olevansa globaali suurvalta.»

Myös Andrei Kortunov katsoo, että Venäjän ulkopolitiikkaa ohjaa erityisesti halu tulla tun­nustetuksi – ei osana ongelmaa, vaan osana ratkaisua. Länsi syyttää Venäjää Ukrainan ja Syyrian tapahtumista, mutta Venäjä katsoo olevansa vastuullinen, arvokonservatiivinen toimija, joka puolustaa järjestystä, sääntöjä ja kansainvälistä oikeutta.

»Venäjän hallinto pyrkii osoittamaan, että lännen politiikka on monilla alueilla hedelmätöntä: länsi ei suoriudu työstään Irakissa, Libyassa tai Länsi-Balkanilla, joissa interventioiden seuraukset ovat kyseenalaisia.»

Venäjän tavoite ei Kortunovin mukaan ole työntää länttä ulos näiltä alueilta, vaan vaikut­taa lännen politiikkaan. Metodina on osoittaa, että »te hoiditte työn huonosti, näytämme teille, miten se tehdään».

»En usko, että Venäjä haluaisi Yhdysvaltojen lähtevän kokonaan Lähi-idästä», Kortunov sanoo. Venäjä ei pystyisi korvaamaan Yhdysvaltoja Lähi-idän turvallisuuden takaajana. Sen voimavarat tai kiinnostus eivät riitä tehtävään. Yhdysvaltojen lähdöstä syntyisi tyhjiö, jonka suurella todennäköisyydellä täyttäisivät radikaalit islamistiryhmät.

3. Rajat Natolle

Yhdessä suhteessa Venäjä on kuiten­kin pyrkinyt vetämään Yhdysvalloille ja muille länsivalloille selkeän punai­sen viivan: Naton laajenemisessa omaan etu­piiriinsä. Sergei Utkin muistuttaa, että Nato nähdään Venäjällä puolustusliittona, jonka laa­jeneminen heikentää Venäjän turvallisuutta ja toimintamahdollisuuksia Euroopassa.

EU:n laajenemista uusiin jäsenvaltioihin Utkin ei pidä yhtä ehdottoman ongelmallisena Venäjän kannalta. Sekin voi tosin viedä uudelta jäsenvaltiolta mahdollisuuden sopia vapaa­kaupasta Euraasian talousunionin kanssa tai viisumivapaasta liikkumisesta Venäjän kanssa. Esimerkiksi Balkanin maissa on käynyt paljon venäläisiä turisteja.

»EU:n ja Naton laajenemisen ei tarvitsisi vält­tämättä liikkua rinta rinnan», Utkin päättelee.

Putinia pidetään hänen mukaansa lännessä yleisesti Venäjän ja länsimaiden tämänhetkis­ten ongelmien arkkitehtina. Utkin muistut­taa, että jo 1990-luvulla oli katkeria jännitteitä Tšetšenian sodan vuoksi. Ne estivät Venäjää toimimasta normaalisti Euroopan neuvostossa sekä jäädyttivät useiksi vuosiksi EU:n ja Venäjän välisen kumppanuussopimuksen ratifioinnin.

»Voisin palata niinkin kauas kuin vuoteen 1992, jolloin uusi Venäjä oli noussut maailman­kartalle Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Venäjällä oli erittäin länsimielinen ulkominis­teri Andrei Kozyrev, joka asuu nykyään Yhdys­valloissa. Kozyrev piti Tukholmassa kuuluisan puheen, jossa hän varoitti länsimaita Venäjän ulkopolitiikan muutoksesta», Utkin sanoo.

Jeltsinin kauden länsimielinen ulkopoli­tiikka ei ollut ulkoministeri Kozyrevin mukaan kiveen hakattu. Hallitus koki painostusta kon­servatiivisista ryhmistä, jotka vastustivat jyr­kästi lännen yksipuolista toimintaa eivätkä sallineet, että länsi vahvistaa läsnäoloaan enti­sen Neuvostoliiton alueella.

Kun Putin nousi valtaan, konservatiivit alkoivat vahvistaa asemiaan. He ovat nähneet EU:n ja Naton jokaisen uuden laajentumiskier­roksen länsimaiden vaikutuskeinona – Utkinin mielestä perustellusti. Venäjän ja lännen suh­teet lähestyivät pistettä, jossa konfliktit muut­tuvat todennäköisiksi.

»Nyt olemme itse ylittäneet rajan, jolta ei ole paluuta», hän arvioi Venäjän ulkopolitiikkaa.

4. Käännös Aasiaan

Venäjä on kääntänyt ulkopolitiik­kansa painopistettä 2010-luvulla lännestä itään ja hieronut etenkin Kiinan kanssa kauppoja öljystä ja maakaasusta. Käänne on näkynyt Venäjän ulkopoliittisessa retoriikassa. Siinä missä Venäjän johtajat puhuivat aikaisemmin »laajemmasta Euroo­pasta», he puhuvat nyt »laajemmasta Euraa­siasta».

Mukana on sekä keskipakoisvoimaa, joka työntää Venäjää loitommalle Euroopasta, että vetovoimaa, joka on syntynyt Kiinan talousmahdin kasvusta Aasiassa. Kortunovin mukaan Venäjä pyrki ensin pitkään yhden­tymään osaksi Eurooppaa ja euroatlanttista yhteisöä – mutta omalla erityisellä statuksel­laan. Kun kävi selväksi, ettei yhteisymmärrys ollut todellista eikä johtaisi mihinkään, Venäjä päätti rakentaa oman alueensa.

Venäjä, Valko-Venäjä ja Kazakstan perusti­vat vuoden 2015 alussa Euraasian talousunio­nin EEU:n. Kirgisia ja Armenia liittyivät unio­niin samana vuonna. Sen jälkeen unionin laajeneminen tyssäsi Keski-Aasian maiden keskinäisiin jännitteisiin ja rajariitoihin.

Euraasian unionin malli on otettu Euroopan unionista. Useimmat Venäjän kumppanit ovat Euroopan maihin verrattuna kuitenkin köyhiä, ja unionin hyödyt näyttävät jäävän taloudelli­sesti laihoiksi.

»On menossa jo neljäs vuosi unionin perus­tamisesta, emmekä ole nähneet jäsenmaiden keskinäisen kaupan kasvavan. Kazakstan ja muut kumppanimaat odottivat yhdentymi­seltä paljon enemmän esimerkiksi uusina investointeina Venäjältä», Kaczmarski sanoo.

Suurin pulma on, että EEU:n vauraim­mat maat Venäjä ja Kazakstan ovat molem­mat öljyn ja kaasun viejiä. Niillä ei ole tarjota toisiaan hyödyttäviä tuotteita. Lisäksi logistiset etäisyydet ovat Keski-Aasiassa pitkiä.

Vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin jäl­keen Kiina on vallannut Venäjän vanhan ase­man Keski-Aasian tärkeimpänä talousmahtina. Kiina rakentaa alueella uusia kaasuputkia ja rautateitä, tarjoaa lainoja ja tuo investointeja.

Alueelta lähdetään yhä vierastyöläisiksi Venäjälle, mutta muuten Venäjän 1800-luvun jälkipuoliskon kolonialistisilla valloituksilla hankkima vanha asema alkaa olla Keski-Aa­siassa vaakalaudalla. Jopa venäjän kieli uhkaa vähitellen syrjäytyä. Kazakstan aikoo siirtyä vuoteen 2030 mennessä kyrillisistä kirjaimista latinalaisiin.

Sotilaallisesti Venäjä on yhä ainoa ulkovalta, jolla on tukikohtia Keski-Aasiassa. Venäläisessä ajattelussa Keski-Aasia toimii strategisena takapihana, joka eristää maata Afganistanista ja islamismin uhasta. Epävakaiden Uzbekista­nin ja Turkmenistanin sekä Venäjän välissä on vielä astetta vakaampi Kazakstan.

»Oma vaikutelmani on, että venäläiset lii­oittelevat Keski-Aasian luomaa uhkaa. Todelli­suudessa suurimmat uhkakuvat alueella liitty­vät korruptioon, huonosti toimiviin valtioihin ja pitkäikäisiin diktatuureihin», Kaczmarski sanoo.

Myös Venäjän oma huomio on siirtynyt idemmäs. Presidentti Putin käytti »laajemman Euraasian» käsitettä puheessaan ensi kertaa vuonna 2016. Hallituksesta riippumattoman Ulko- ja puolustuspolitiikan neuvoston vai­kutusvaltainen puheenjohtaja Sergei Kara­ganov on ajanut ideaa, että Euraasian unioni voidaan yhdistää Kiinan aloitteeseen uudesta silkkitiestä.

Andrei Kortunov pitää hanketta kuitenkin ongelmallisena. Euraasian unioni on alueelli­nen tulliliitto, jonka tarkoitus on edistää EU:n tavoin ihmisten, rahan ja tavaroiden vapaata liikkuvuutta. Kiinan silkkitie on taas maailman­laajuiseksi kasvanut aloite, johon kaikki maat voivat osallistua haluamallaan tavalla. Sen tar­koitus ei ole taloudellinen yhdentyminen.

»Nämä kaksi projektia eivät välttämättä ole ristiriidassa keskenään, mutta edellyttävät paljon teknistä yhteensovittamista», Kortunov sanoo.

Kaczmarski ei pidä Venäjän ja Kiinan syvää kumppanuutta ennalta mietityn stra­tegian tuloksena. Se on seurausta suhteiden heikkenemisestä länsimaiden kanssa, mutta myös Venäjän kyvyttömyydestä luoda vahvoja siteitä Intiaan tai tehdä kompromisseja Japa­nin kanssa. Venäjän tavoitteena oli vielä esi­merkiksi 2000-luvun alussa hajauttaa öljyn­vientiään uusiin Aasian maihin. Nyt valtion öljy-yhtiö Rosneft myy neljä viidesosaa Aasian markkinoille menevästä öljystä Kiinaan.

»Riski on, että Venäjästä tulee ajan mittaan parivaljakon altavastaaja», Kaczmarski sanoo.

»Kiinalaiset osoittavat kernaasti juhlapu­heissa kunnioitusta ja vakuuttavat, kuinka tasavertaisia kumppanit ovat. Kiinalaisten asiantuntijoiden kanssa keskustellessa kuulee kuitenkin usein, miten Venäjän talous polkee paikoillaan eikä uudistu», hän toteaa.

Maiden välinen ero kasvaa myös sotilas­budjeteissa. Kiina käytti viime vuonna jo neljä kertaa enemmän rahaa aseisiin kuin Venäjä.

Venäjän sotaretki Syyriaan on hieman tasoittanut punnuksia vahvistamalla Venäjän kuvaa kiinalaisten silmissä. Kaczmarski pitää tätä Venäjän intervention tahattomana mutta tärkeänä sivuvaikutuksena. »Kiina kunnioittaa sitä, että Venäjä on valmis haastamaan Yhdys­vallat avoimesti», hän uskoo.

Kiina on tukenut Venäjää YK:n turvallisuus­neuvostossa, jossa maat ovat äänestäneet usein yhteisessä rintamassa länsimaita vastaan. Ukrainan konfliktissa Kiina on pysynyt puo­lueettomana.

»Venäjä maksaa Kiinalle takaisin saa­mastaan tuesta asekaupoilla», Kaczmarski sanoo. Takavuosina Intia sai Venäjältä aina vähän parempia aseita, viime vuosina ase­telma on kääntynyt toisin päin. Venäjä on myynyt Kiinalle parempia SU 35 -hävittäjiä ja ilmatorjuntaohjuksia kuin Intialle.

5. Diplomatiaa ja aseita Lähi-itään

Taitavimpia ulkopoliittisia liikkei­tään Venäjä on viime vuosina esittä­nyt Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Venäjän valtiollinen ydinvoimayhtiö Rosatom on solminut ydinvoimalakauppoja Iranissa, Egyptissä, Turkissa ja Jordaniassa.

Venäjä on tiivistänyt talousyhteistyötään myös Saudi-Arabian ja Persianlahden muiden monarkioiden kanssa (aiheesta lisää s. 30–31). Lokakuussa Saudi-Arabian 81-vuotias kunin­gas Salman bin Abdulaziz teki historiallisen valtiovierailun Moskovaan 1 500-henkisine seurueineen. Samaan aikaan Venäjä on tehnyt Syyriassa sotilaallista yhteistyötä Saudi-Ara­bian šiialaisen verivihollisen Iranin kanssa.

Andrei Kortunovin mukaan Kremlin ylei­senä tavoitteena on rakentaa Lähi-idässä kumppanuuksia, jotka ovat avoimia eri suun­tiin. Syyrian ohella Venäjällä on vanhastaan vaikutusvaltaa esimerkiksi Libyassa, jossa sillä on yhteyksiä sekä hallitukseen että Egyptin tukeman kenraali Khalifa Haftarin joukkoihin.

»Venäjällä voisi olla hyvät mahdollisuudet toimia välittäjänä Israelin ja Palestiinan kon­fliktissa, koska se kuuluu harvoihin maihin, joilla on hyvät suhteet molempiin osapuoliin. Palestiinalaisalueilla sillä on yhteydet sekä Fatahiin että Hamasiin, Libanonissa Hizbol­lahiin», Kortunov luettelee. Lyhyellä aikavälillä Kortunov ei kuitenkaan usko Venäjän mahdol­lisuuksiin rauhanvälittäjänä.

Lähi-idän sekasorto on hyödyttänyt Venäjän aseteollisuutta, jonka vientiluvut ovat kasva­neet kohisten. Venäläisiä asejärjestelmiä on tilattu kaikkiin alueen suurimpiin maihin. Venäjän aseviennin tilauskirjat ovat kasvaneet yhteensä arviolta yli 40 miljardiin euroon.

»Se on paljon rahaa, mutta Venäjän talou­delliset ulkosuhteet eivät voi perustua asevientiin», Kortunov sanoo. Markkinoiden rajat tulevat vastaan, ja kauppoihin liittyy poliittisia riskejä. Esimerkiksi hän mainitsee venäläisten S-400-ilmatorjuntaohjusten kaupan Turkille. Jos Turkin ja Naton suhteet lämpenevät, vaa­rana on, että Turkki kävelee ulos kaupasta.

Kiina kunnioittaa sitä, että Venäjä on valmis haastamaan Yhdysvallat avoimesti.

Vähemmälle huomiolle on suotta jäänyt Venäjän kasvava merkitys elintarvikeviennissä. Venäjä on noussut viime vuosina maailman suurimmaksi vehnänviejäksi.

»Sillä alueella mahdollisuudet ovat suuria, koska kysyntä kasvaa ja Venäjällä on edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia», Kor­tunov toteaa.

Suotuisalla säällä on ollut osansa hyviin viljasatoihin, mutta Venäjä on Kortunovin mukaan onnistunut kehittämään maatalou­tensa tuottavuutta jo 2000-luvun taitteesta alkaen. Se on harvoja sektoreita, joissa Venä­jän talous on mennyt eteenpäin tuottavuu­den, ruuan jalostuksen ja uuden teknologian ansiosta. Myös talouspakotteilla ja Venäjän vastapakotteilla on ollut osuutensa.

Pakon sanelemana Venäjä on etsinyt Euroo­pan tilalle uusia vientimarkkinoita Aasiasta, Lähi-idästä, Pohjois-Afrikasta ja muualta maa­ilmasta. Kortunov ei usko, että Venäjä pystyy näin kompensoimaan suhteiden kylmene­mistä länteen.

»Eurooppa luo uutta teknologiaa ja joh­tamisen käytäntöjä sekä tarjoaa investoin­teja. Jos Venäjä aloittaa talouden perusteelli­set uudistukset ja alkaa kehittää inhimillistä pääomaansa, Euroopasta tulee sille entistä tärkeämpi», Kortunov sanoo.

Sergei Utkinin mukaan venäläiset tiedosta­vat, että kotimaa on raaka-aineista riippuvainen energiajätti, joka jää muilla talouden alueilla jälkeen muista suurvalloista. »Tämä on heik­kous, josta pitäisi päästä eroon. Putin on puhu­nut tarpeesta tehdä läpimurto innovatiivisessa uudessa teknologiassa. Suuri kysymys on, miten ulkopolitiikka voisi tukea tätä tavoitetta.»

Venäjällä vallitsee Utkinin mukaan kuiten­kin laajasti käsitys, että länsimaat eivät halua Venäjän vahvistuvan uuden teknologian kehit­tämisessä eikä länsi ole halukas auttamaan tässä tavoitteessa.

6. Piiritetty linnake

»Venäjän geneettisessä perimässä on pelko tulla valloitetuksi. Nykyinen johto ruokkii ajatusta, että linnake pysyy pystyssä ainoastaan heidän johdollaan», sanoo Venäjän strategista kulttuuria tutkinut yliopistonopettaja Martti Kari Jyväskylän yli­opistosta.

Kari jäi vuodenvaihteessa eläkkeelle Puolus­tusvoimista apulaistiedustelupäällikön virasta. Vuosina 2012–2014 hän johti signaalitiedus­teluun erikoistunutta Viestikoelaitosta Tikka­koskella.

Venäläinen imperialismi perustuu Karin mukaan pelkoon, jonka vuoksi etulinja yrite­tään työntää mahdollisimman kauas omasta rajasta. Tämä oli syynä talvisotaan 1939, Var­sovan liiton perustamiseen 1955 sekä Ukrainan ja Syyrian sotiin.

»Venäläiset ajattelevat olevansa piiritetyssä linnakkeessa, johon muut ovat aina hyökän­neet: mongolit, Napoleon ja Hitler. Nyt he näkevät Naton suunnittelevan hyökkäystä», Kari sanoo.

Hän katsoo, että maan armeijaa on valmis­tettu kolmenlaisiin uhkiin: massasotaan Kii­nan kanssa, high-tech-sotaan lännen kanssa sekä sotaan kapinallisjoukkoja vastaan ensin Afganistanissa ja sitten Tšetšeniassa.

»Massasota Kiinan kanssa ei ole kovinkaan ajankohtainen, koska mailla on pakkoavioliitto energiasektorilla sekä yhteinen vihollinen Yhdysvalloissa», Kari sanoo. Varustelun pai­nopiste on siirtynyt korkeaan teknologiaan: johtamisjärjestelmään, täsmäaseisiin, viiden­nen sukupolven hävittäjiin sekä strategisiin ohjuksiin ja ydinsukellusveneisiin. Juuri täl­laisia aseita, kuten SU 34 -rynnäkkökoneita ja ballistisia Iskander-ohjuksia, Venäjä on testan­nut Syyrian sodassa.

»Venäläiset ymmärtävät, ettei heillä olisi mitään mahdollisuuksia Natoa vastaan, jos asevoimat asetetaan vastakkain. Maan talous taas on Italian kokoinen. Tähän epäsymmet­riaan Venäjä pyrkii vastaamaan informaatio­vaikuttamisella», Kari sanoo.

Sitä venäläiset käyttävät taitavasti yhdis­tämällä psykologista vaikuttamista tekniseen osaamiseen. Venäjällä on Karin mukaan mon­golivallan aikaan vuosiin 1240–1380 ulottuvat perinteet totuuden ja valheen välimaastoon sijoittuvien »taktisten totuuksien» viljelyssä. Venäläiset omaksuivat tuolloin valloittajien hallintojärjestelmän ja oppivat selviämään sen alaisuudessa muuntelemalla asioita vieraiden kuullen.

»Jos joku valehtelee oman porukan ulkopuo­lisille, muut ymmärtävät, että hän tekee sen muiden piirin jäsenten hyväksi», Kari kuvaa ajattelutapaa. Tällaisista »taktisista totuuk­sista» oli kysymys, kun Putin väitti vuonna 2014, etteivät Krimille tulleet erikoisjoukot olleet venäläisiä sotilaita. Tai kun ulkomi­nisteri Sergei Lavrov väitti huhtikuussa, että kemiallisin asein tehty hyökkäys Syyrian Dumassa oli »huijaus».

Suurin osa informaatioympäristön hallin­nasta liittyy tosin maan oman opposition val­vontaan, johon turvallisuuspalvelu FSB on saa­nut laajat lainsäädännölliset valtuudet vuoden 2011–2012 mielenosoitustalven jälkeen.

Toinen keskeinen tekijä piiritetyn linnak­keen puolustuksessa on Karin mukaan Venä­jän ydinaseistus. Venäjä vaalii ydinasetriadiksi kutsuttua strategista pelotettaan sijoittamalla ydinaseita maahan, merelle ja ilmaan. Venä­jän nykyisen ydinasedoktriinin mukaan ydin­aseisku on oikeutettu myös, jos maata uhkaa hyökkäys tavanomaisilla joukoilla.

7. Kadun kovin kundi

Venäjän strategian heikkoudet näkyvät selkeimmin arktisella alueella. Yhdysvaltojen ja eu:n asettamat pakotteet eivät rajoita öljyn ja kaasun vientiä, joka on noussut ennätystasolle. Pakotteet iskevät kui­tenkin tulevaan tuotantoon rajoittamalla ark­tisilla alueilla ja merialueilla tarvittavan öljyn­porausteknologian tuontia Venäjälle.

Vanhojen öljykenttien tuotanto on jo las­kussa. Venäjän valtion öljy-yhtiö Rosneft aikoo investoida vuoteen 2021 mennessä lähes neljä miljardia euroa tutkimukseen Barentsinme­rellä ja Karanmerellä. Vuoteen 2050 mennessä Venäjän tuottamasta öljystä jo 20–30 prosent­tia pitäisi tulla arktiselta alueelta.

Rosneft on solminut kumppanuuksia esi­merkiksi yhdysvaltalaisen Exxonin kanssa merenalaisten öljyesiintymien hyödyntämi­seksi. Viime syksynä yhtiö joutui jäädyttämään yhden porausluvistaan Mustallamerellä viideksi vuodeksi Yhdysvaltojen pakotteiden vuoksi. Ita­lialaisella Enillä ja ranskalaisella Totalilla on ollut enemmän liikkumatilaa Venäjällä EU:n löyhemmän pakotepolitiikan ansiosta.

»Venäläiset yrittävät bluffata, että pakotteet eivät haittaa, mutta ne alkavat purra 2020-luvun alussa. Arktisen alueen tuotanto liukuu kauemmaksi jokaisena vuotena, jona sanktiot ovat voimassa», Martti Kari sanoo. Venäjä on hänen arvionsa mukaan pulassa, jos nykyisen tuotannon ja arktiselle alueelle suunnitellun öljyntuotannon väliin jää aukko.

Toistaiseksi Venäjä on voinut elää velaksi syömällä valtiollisia reservirahastoja. Tänä vuonna Venäjä saa vetoapua öljyn hinnan noususta, jota vauhdittaa nousukauden ohella epävarmuus Iranin ydinsopimuksesta. Jatkossa Venäjän pitäisi päästä eroon talouspakotteista tai pystyä kehittämään kansallisesti omaa öljynporausteknologiaa.

Siihen asti maa kuitenkin tukeutuu strate­giansa kulmakiveen.

»He näyttelevät kovempaa jätkää kuin ovat. Heidän ongelmansa on, että kaikki tietävät sen», Kari sanoo.