Analyysi

Syyriaan tarvitaan alueellinen sopimus

Syyrian sota voitaisiin lopettaa Libanonin rauhoittaneen Taifin sopimuksen mallin mukaan.

Teksti:
Julkaistu: 15.12.2015

Presidentti Bašar al-Assadia oli varoi­tettu. Neuvoa-antavan komitean hänelle valmisteleman muistion joh­topäätökset olivat vuonna 2010 koh­teliaasta kielestään huolimatta murs­kaavia. Ne ennustivat levottomuuksia, jos tun­tuvia uudistuksia ei tehtäisi.

Muistio kuvaili niin sosioekonomista krii­siä kuin koulu- ja terveydenhuoltojärjestel­män luhistumista. Kansalaisten elämänlaatu oli romahtanut, kansakunta oli jakautunut, ja jakautuminen oli avannut tien salafistisille suuntauksille.

Jos Assad olisi käynnistänyt uudistukset, ne olisivat voineet estää nyt lähes ratkaisematto­malta tuntuvan sodan. Syyrian kansannousun tavoite ei aluksi ollut presidentin syrjäyttämi­nen, vaan mielenosoittajat tavoittelivat poliit­tisia ja yhteiskunnallisia uudistuksia, vapautta ja korruption kitkemistä.

Näihin konfliktia aiheuttaviin perussyi­hin ei päästä puuttumaan ilman tulitaukoa ja sopimusta Syyrian tulevaisuudesta. Tulitau­kosopimukseen ja sitä seuraavaan poliittiseen prosessiin pääsemiseksi mitään uutta ja ennen näkemätöntä ei kuitenkaan tarvita. Siihen riit­tävät ne elementit, joita on jo pyritty edistä­mään Syyriassa sekä kansainvälisesti.

Rauhan rakentamisen tärkeimmät osat ovat YK:n turvallisuusneuvoston yksimielisyys, sodan osapuolia tukevien maiden keskinäinen alueellinen sopimus sekä syyrialaisten neuvot­telemat paikalliset tulitauot. Paikallisia tuli­taukoja voidaan laajentaa myöhemmin koko maahan.

Syyrian sisällissota olisi ollut ja on pysäytet­tävissä paikallisilla sovitteluyrityksillä ja tuli­tauoilla.

Tasavaltalaiskaartin eliittiyksikön komen­taja, prikaatikenraali Manaf Tlass yritti sovi­tella konfliktia useilla paikkakunnilla jo maa­liskuussa 2011. Tlass oli kotoisin Rastanista, lähellä Homsia sijaitsevasta kaupungista, joka oli yksi mielenosoitusten keskuksia. Pre­sidentti Assadin ystävänä ja uskonnollisen taustansa vuoksi Tlass oli ainutlaatuisessa asemassa vakuuttaakseen eri osapuolet sovit­teluratkaisun välttämättömyydestä: hän edusti syyrialaisten enemmistöä sunnalaisia, ja hänellä oli suorat suhteet hallintoon.

Tlass ymmärsi kansannousun riskit ja pyrki pysäyttämään neuvotteluiden avulla kehi­tyksen, joka oli kääntymässä väkivaltaiseksi. Vaikka mielenosoitusten taustalla olivat ennen kaikkea sosioekonomiset syyt ja korruptio, Tlass oivalsi, että myös Syyrian uskontokun­tien moninaisuus ruokkisi jännitteitä väkival­lan voimistuessa. Tlass korosti, että vähemmis­töjen, kuten alaviittien ja kristittyjen, asema oli turvattava.

Hallinto kiitti Tlassia panemalla hänet kotiarestiin toukokuussa 2011. Seuraa­vana vuonna Tlass pakeni Syyriasta. Hänen mukaansa Assad oli epävarma ja turvautui epä­varmuudessaan lähipiirinsä ja turvallisuuspal­velujen suosittelemaan kovaan turvallisuus­linjaan. Mahdollisuus rauhanomaiseen rat­kaisuun kansannousun alussa oli menetetty.

Tlassin neuvotteluyritysten lisäksi syyria­laiset ovat käyneet tulitaukoneuvotteluja eri puolilla maata. Niitä käytiin esimerkiksi Hom­sissa jo syksyllä 2011, ennen kuin kaupunki nousi yhdeksi sisällissodan symboliksi, kun Syyrian armeija tulitti Baba Amrin kaupunginosaa kevättalvella 2012. Neuvotteluja jatkettiin alkuvuonna 2012, kun hallinnon, turvallisuus­palvelujen ja armeijan edustajat vierailivat Homsissa ja tapasivat sisäministerin johdolla Vapaan Syyrian armeijan ja kaupungin edus­tajia. Yrityksestä huolimatta neuvottelut jäivät tuloksettomiksi.

Kapinallisten kolmihenkinen neuvottelu­ryhmä keskusteli lokakuussa 2013 koko kau­pungin kattavasta tulitauosta myös Damas­koksessa, mutta presidentinpalatsissa jär­jestetyt neuvottelut kuihtuivat kansallisen puolustusyksikön eli Syyrian armeijaa tukevan vapaaehtoisjoukon vastustukseen. Tämä osoit­taa, kuinka rajalliset vaikutusmahdollisuudet hallinnolla on eri turvallisuusyksikköihinsä.

Syyrialaiset ovat toimineet sen jälkeen itse välittäjinä tulitaukoneuvotteluissa Damaskok­sen lähiöissä ja useilla muilla paikkakunnilla. Neuvotteluja on käyty heimojohtajien, uskon­nollisten johtajien ja liikemiesten johdolla. Myös hallinnon sovitteluministeri Ali Haidar on edistänyt paikallisia tulitaukoja. Riippu­matta hallinnon kätilöimien paikallisten tuli­taukojen motiiveista syyrialaiset ovat toivotta­neet tulitauot tervetulleiksi. Suurin osa heistä haluaa vain, että taistelut taukoaisivat.

GRAFIIKKA: KAUKO KYÖSTIÖ

Kofi Annanin yritys YK:n ja arabiliiton erityi­sedustajana vuonna 2012 on ollut tähänasti­sista paras yritys yksimielisen kansainvälisen tuen saavuttamiseksi. Geneve I -ulkoministeri­kokouksen julkilausuma luo edelleen toimivan tiekartan rauhaan. Kokous oli kutsuttu koolle kesäkuussa sopimaan Annanin kuusikohtaisen rauhansuunnitelman toimeenpanosta.

Annanin tavoitteena oli YK:n turvallisuus­neuvoston pysyvien jäsenvaltioiden yksimie­lisyys. Sekä turvallisuusneuvoston länsimaat että toisaalta Venäjä ja Kiina olivat torjuneet Syyriaa koskevia päätöslauselmaesityksiä syk­systä 2011 lähtien. Annan oli vakuuttunut, että yksimielisyys oli välttämätön myös sodan osa­puolia tukevien alueellisten valtioiden, kuten Iranin ja Saudi-Arabian, hillitsemiseksi.

Annan oli räätälöinyt kuusikohtaisen rau­hansuunnitelman, jonka avainkohtia olivat Syyrian johtama poliittinen prosessi ja tuli­tauko siviilien suojelemiseksi. Turvallisuus­neuvosto hyväksyi sen yksimielisesti, ja se piti alussa kohtalaisesti: Tulitauon ehtoja nouda­tettiin jotenkuten, ja raskasta aseistusta vedet­tiin asutuskeskuksista sopimuksen mukaisesti. YK:n UNSMIS-rauhanturvaoperaatio valvoi tuli­taukoa, ja vaikka henkilöstön pienuus rajoitti valvonnan ulottuvuutta, jo valvonta sinänsä hillitsi taisteluja.

Kun tulitauko petti, Annan kutsui jo aiem­min mainittuun Geneven kokoukseen kesä­kuun lopussa turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden ulkoministerit ja Turkin, Irakin, Qatarin sekä Kuwaitin ulkoministerit. Ulko­ministerien yhteinen julkilausuma kartoitti tietä kuusikohtaisen rauhansuunnitelman toi­meenpanoon siirtymäkauden hallituksen joh­dolla. Julkilausuman mukaan Syyriasta tulisi aidosti demokraattinen valtio, joka sitoutuu monipuoluejärjestelmään, pitää vapaat vaalit ja kunnioittaa ihmisoikeuksia. Maassa olisi myös itsenäinen oikeuslaitos ja uudistettu perustuslaki.

Välittömästi Geneven kokouksen jälkeen julkilausumalle oli saatava turvallisuusneu­voston päätöslauselman tuki. Se kaatui siihen, että turvallisuusneuvoston P3 eli Yhdysvallat, Britannia ja Ranska vaativat peruskirjan VII luvun mukaista päätöslauselmaa, eli lupaa voi­matoimiin. Tätä Venäjä ei Libyan kokemusten opettamana hyväksynyt.

Annan erosi turhautuneena. Turvallisuus­neuvoston pysyvät jäsenet olivat vetäneet mattoa Annanin alta aseistaessaan ja tukies­saan sisällissodan eri osapuolia joko suoraan tai välikäsien kautta, vaikka olivat samaan aikaan tukeneet Annania päätöslauselmassa, jolla antoivat tälle toimivaltuudet.

Yksimielisyys jäi tuolloin näennäiseksi. Kolme ja puoli vuotta ja 200 000 kuolonuhria myöhemmin näennäisyys ei enää ole hyväk­syttävää.

Venäjä on tänä vuonna etsinyt Syyrian sotaan poliittista ratkaisua Moskovan neuvotteluissa ja kesän välitysyrityksissä Syyrian ja Saudi-Arabian kesken. Syyskuussa Venäjä päätyi tukemaan Assadia sodassa kapinallisryhmit­tymiä ja Isisiä vastaan. Vaikka Venäjä on tur­vallisuusneuvostossa tukenut Assadin hallin­toa diplomaattisin keinoin, sen vaikutusvalta Damaskoksen päätöksentekoon on ollut hyvin rajallinen.

Sotilaallisella interventiolla Venäjä pyr­kii tukemaan Syyrian armeijaa ja estämään sen, että Syyrian hallinto ja valtion instituu­tiot romahtaisivat hallitsemattomasti. Presi­dentti Vladimir Putinin vierailukutsu Assa­dille Moskovaan lokakuussa ja sitä seuran­neet ulkoministeritason neuvottelut Venäjän, Turkin, Saudi-Arabian ja Yhdysvaltain kesken osoittavat, että Venäjä ei usko sotilaallisen intervention ratkaisevan sotaa. Putin arvioi, että Venäjä voi vaikuttaa Assadin hallintoon tai jopa painostaa sitä poliittiseen ratkaisuun tukemalla hallintoa sotilaallisesti.

Libanonin 15 vuotta kestänyt sisällissota päättyi Taifin sopimukseen, joka tarjoaa mal­lin myös Syyriaan. Oppia voidaan ottaa ennen kaikkea alueellisesta neuvottelumekanismista mutta myös sisällöllisesti.

Saudi-Arabian Taifissa neuvoteltiin vuonna 1989 sopimus, jota Yhdysvallat tuki ja joka sopi saudien lisäksi Iranille. Sota oli vaatinut silloin väestöltään alle kolmen miljoonan asukkaan Libanonissa vähintään 120 000 kuolonuhria, siis suhteellisesti huomattavasti enemmän kuin Syyrian sisällissota tähän asti.

Taifin sopimuksessa sovittiin tulitauosta, aseellisten joukkojen aseistariisunnasta, par­lamenttivaaleista ja kaikkiin eri etnisiin ja uskontokuntiin kuuluvien yhtäläisistä oikeuk­sista. Taifin tärkein ansio oli se, että sopimus päätti verisen sisällissodan. Tähän pääsemi­seksi alueellinen yhteisymmärrys oli välttämä­tön, eikä sitä olisi syntynyt ilman Saudi-Ara­bian ja Iranin hyväksyntää. Uskontokuntaisen tappamisen kierteelle tuli loppu.

Tällainen yhteisymmärrys on edellytys Syyrian sisällissodan lopettamiseksi, ovathan samat valtiot sisällissodan osapuolten vah­vimpia alueellisia tukijoita. Vastaava sopimus Syyriassa liennyttäisi islamilaista maailmaa jakavaa uskontokuntaista vihanpitoa, joka nyt on osa sisällissotaa. Alueellinen sopimus on tulitauon toimeenpanon kannalta yhtä vält­tämätön kuin Venäjän ja Yhdysvaltojen yksi­mielisyys. Kesällä 2015 solmittu Iranin ydinso­pimus on auttanut omalta osaltaan, eikä Irania voi eikä pidä ohittaa Syyrian sodan ratkaisussa.

Näiden kaikkien toimijoiden on kyettävä vaikuttamaan ja tarvittaessa painostamaan sodan osapuolet sopimukseen. Iran ja Venäjä pystyvät painostamaan Damaskosta yhtä lailla kuin Yhdysvaltojen on painostettava Sau­di-Arabiaa ja Persianlahden valtioita. Tämä luo edellytykset myös Isisin kukistamiseen, sillä se ei onnistu pelkästään sotilaallisin toimin ilman poliittista sopimusta Syyriasta.

Syyrian tulitauko on pitkän prosessin alku: YK:n on valvottava tulitauon toteutumista ja luottamusta rakentavia poliittisia uudistuksia. Jälleenrakennus ja paluumuutto voivat kuiten­kin alkaa heti kun tulitauon pitävyydestä on näyttöä.

 

Kirjoittaja työskentelee YK:lle Afganistanissa. Hän on Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen vieraileva tutkija. Kerkkäsen kirja Syyria ja Lähi-itä ilmestyi marraskuussa.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa juttu