Souk al-Hamidiehin ja Umayyadin moskeijat vetävät väkeä Damaskoksessa. Enemmistö syyrialaisista on sunnimuslimeita, mutta valtaa pitää alaviitteja edustava Bašar al-Assad. Kuva: Alessandra Kocman / FlickrSyyriassa käydään sisällissotaa, jonka jakolinjat perustuvat maan etnisiin, alueellisiin ja uskonnollisiin eroihin. Sisällissotaan on johtanut Bashar al-Assadin hallinnon väkivaltainen vastaus keväällä alkaneeseen kansannousuun.
Al-Assadin suku on pyrkinyt häivyttämään yhteiskunnallisia jakolinjoja koko 40-vuotisen hallintokautensa, sillä niiden on nähty uhkaavan Syyrian yhtenäisyyttä. Nyt hallinto on epäonnistunut tavoitteessaan: väkivalta on päinvastoin vahvistanut yhteiskunnallisia jakolinjoja ja painostanut osapuolet ryhmittymään niiden mukaisesti.
Ranskan kovat otteet
Syyria on elänyt sisällissodan uhan varjossa Ranskan mandaattivallasta lähtien.
Ranska miehitti Syyrian vuonna 1920, juuri kun maa oli vapautunut osmanien vallasta. Ranskan mandaattivalta murskasi syyrialaisten toiveet itsenäisestä arabivaltiosta.
Syyrian kansa nousi Ranskan valtaa vastaan druusivuoristosta vuonna 1925. Kansannousu taltutettiin väkivalloin: ranskalaiset kohdistivat yhden historian ensimmäisistä siviilien vastaisista ilmapommituksista Damaskokseen syksyllä 1925 ja surmasivat kahdessa päivässä noin 1 500 kaupunkilaista.
Ranskan mandaattihallinto jakoi Syyrian etnisten, uskonnollisten ja alueellisten erojen perusteella hallinnollisiin alueisiin: Syyrian valtiona tunnettuihin Damaskoksen ja Aleppon kaupunkeihin, alaviittien asuttamaan vuoristoiseen rannikkokaistaleeseen sekä druusivuoristoon. Lisäksi osmaniaikaisesta Syyrian maakunnasta irrotettiin kristittyjen asuttamia kyliä ja alueita osaksi Libanonia.
Ranskalaiset perustelivat sisäisten jakolinjojen tarvetta uskontojen välisen konfliktin estämisellä. Jaot kuitenkin vahvistivat uskontojen ja heimojen välistä erillisyyttä ja voimistivat etnis-uskonnollista identiteettiä syyrialaisen kansallisen identiteetin sijasta.
Muutoksen merkkejä
Syyria itsenäistyi vuonna 1946, mitä seurasi yli kaksikymmentä vuotta kestänyt valtataistelun aika. Sotilasvallankaappaukset, hallitusten vaihdokset ja upseerikunnan puhdistukset seurasivat toisiaan. Vuonna 1970 vallan kaappasi alaviitteihin kuulunut Hafiz al-Assad, nykyisen presidentin isä. Hän vakautti Syyriaa keskittämällä vallan lujasti Ba’th-puolueen, alaviittijohtoisten turvallisuuspalveluiden ja armeijan käsiin.
Käytännössä al-Assad kaappasi vallan vähemmistölle, joka edusti vain reilua kymmentä prosenttia väestöstä. Vakautta ylläpidettiin henkisen ja fyysisen väkivallan avulla: poikkeustilalaki takasi Syyrian salaiselle poliisille mukhabaratille mahdollisuuden puuttua jokaisen kansalaisen elämään ihmisarvon ja vapauden kustannuksella.
Alistaminen ja turvallisuuspalvelujen rakentaminen oikeutettiin Israelin uhkalla. Al-Assadin hallinnolle suurin uhka oli kuitenkin muslimiveljeskunta, jonka hallinto tuhosi säälittä Haman pommituksissa vuonna 1982.
Bashar al-Assad seurasi isäänsä valtaistuimelle vuonna 2000. Älymystön piirissä virisi toivo muutoksen mahdollisuudesta: toimittaja ja ihmisoikeusaktivisti Michel Kilo perusti Damaskoksen keväänä tunnetun kansanliikkeen, joka tavoitteli uudistuksia ja julkaisi tavoitteistaan julistuksen. Se säikäytti hallinnon, ja liike tukahdutettiin pidätyksillä.
Kansanliikettä koetettiin perustaa uudelleen vuonna 2005. Tuolloin Syyria vetäytyi Libanonista kansainvälisen paineen alla Libanonin entisen pääministerin Rafik Haririn murhan jälkeen. Syyrian kansanliike koki tämän uudeksi tilaisuudekseen. Liike julkaisi Damaskoksen julistuksen, jossa vaadittiin väkivallattomuutta, demokraattista muutosta ja poikkeustilalain poistamista – samankaltaisia vaatimuksia kuin kuluvan vuoden kansannousussa. Liike onnistui kokoamaan yhteen useimmat oppositioryhmät, jopa muslimiveljeskunnan, mutta kilpistyi lopulta pidätyksiin.
Vuoteen 2011 tultaessa Syyrian oppositio oli lakaistu vankilaan tai maan alle. Samaan aikaan Syyrian kansainvälinen maine kuitenkin parani: suhteet Turkkiin olivat läheiset ja Saudi-Arabiaan paranemaan päin. Myös hallinnon itseluottamus oli korkealla, olihan kansannousuyritykset kukistettu menestyksellisesti vuodesta 1970 lähtien eikä mikään näyttänyt uhkaavan al-Assadin valtaa.
Oppositio on jakautunut
Vielä tämän vuoden tammikuun lopussa Bashar al-Assad vakuutti Wall Street Journalin haastattelussa, että Tunisian ja Egyptin tapahtumat eivät leviäisi Syyriaan.
Presidentti kuitenkin aliarvioi kansan kyllästymisen asteen. Joka paikkaan ulottuva korruptio ärsytti syyrialaisia. Kansa koki hallinnon samalla tavalla vieraaksi kuin osmanihallinnon tai Ranskan mandaattivallan aikanaan.
Syyrian arabikadun kansannousussa ei ole ollut uskonnollista tai muuta ideologista jalanjälkeä. Suurin osa mielenosoittajista on Syyrian sunnimuslimeja, joiden osuus on noin 70 prosenttia väestöstä. Toisaalta osa sunneista tukee nykyhallintoa varsinkin Damaskoksessa ja Aleppossa. Heitä al-Assadin hallinnon luoma vakaus on hyödyttänyt taloudellisesti.
Opposition järjestäytyminen on ollut hidasta. Maasta on puuttunut toimiva kansalaisyhteiskunta, kansaan on juurrutettu pelko ja oppositioliike on ollut pitkään tukahdutettu.
Mielenosoitusten keskitetyn koordinaation puuttuessa ulkomailla asuvat opposition kannattajat pyrkivät ohjaamaan tapahtumia sosiaalisen median kautta. Syyskuun puolivälissä Turkissa perustettiin 140-jäseninen Syyrian kansallisneuvosto, joka koordinoi oppositiotoimintaa. Puolet neuvoston jäsenistä asuu Syyriassa, ja neuvoston puhemiehenä toimii Ranskassa asuva akateemikko Bourhan Ghaliou.
Siinä missä aikaisemmat yritykset oppositioliikkeiden järjestämiseksi olivat kaatuneet epäsopuun ja mielenosoittajien tuen puuttumiseen, kansallisneuvosto hankki etukäteen tuen Syyrian eri oppositiotoimijoilta.
Mukana on edustajia niin Damaskoksen julistuksen allekirjoittajaryhmistä, demokratian puolesta toimivista kansalaisliikeverkostoista, Syyrian muslimiveljeskunnasta, eri kurdiryhmistä kuin paikallisesta koordinaatiokomiteasta, joka ohjaa nyt erityisesti nuorisosta koostuvia katujen mielenosoituksia. Lisäksi oppositiotoimijoihin on laskettava armeijasta loikanneet sotilaat ja muut väkivaltaa kannattavat vastarintatoimijat.
Oppositiota heikentävät Syyrian uskonnolliset, etniset ja alueelliset jakolinjat, Lisäksi oppositio on jakautunut rauhanomaisten protestien ja aseellisen vastarinnan kannattajiin.
Selvä enemmistö oppositiotoimijoista kannattaa edelleen rauhanomaista toimintaa, mutta aseelliseen väkivaltaan turvautuvien määrä on kasvanut huomattavasti syksyn kuluessa. Tästä kertovat Homsin kaupungin tienoilla käydyt taistelut ja tiedot siitä, että armeijasta loikanneet sotilaat ovat perustaneet Vapaan Syyrian armeijan.
Al-Assadin hallinto puolestaan voi käyttää aseellista vastarintaa osoituksena siitä, että hallinnon maaliskuusta asti rummuttamassa propagandassa ”aseellisista terroristiryhmistä” on perää.
Kansallisneuvoston tavoitteena on syrjäyttää al-Assadin hallinto demokraattisten uudistusten toteuttamiseksi. Tähän se tarvitsee arabikadun mielenosoittajien ylläpitämää painetta.
Al-Assadin jälkeen
Jos ja kun al-Assad syrjäytetään, ratkaisun avaimet ovat väliaikaishallinnolla, jonka on pohjauduttava kansalliseen neuvostoon ja paikalliseen koordinaatiokomiteaan. Paikallinen koordinaatiokomitea edustaa maan sisällä toimivaa oppositioliikettä.
Organisaatioiden on löydettävä yhteisymmärrys uudistusten tiekartasta ja aikataulusta. Jos Al-Assadin syrjäytetään, turvallisuusviranomaiset todennäköisesti asettuvat väliaikaishallinnon taakse. Ne voisivat siirtymäaikana turvata yhteiskuntarauhaa sinä aikana, kun perustuslakia uudistetetaan ja vaaleja järjestetään.
Lisäksi väliaikaishallinnon olisi pyydettävä kansainvälistä rikostuomioistuinta tutkimaan YK:n mandaatilla eri osapuolien kansannousun ja sisällissodan aikana tekemät rikokset ja saattamaan niihin syylliset oikeudelliseen vastuuseen.
Kirjoittaja on Suomen Lähi-idän instituutin johtaja Damaskoksessa.
