Matkaa Pohjoisnavalle on 1300 kilometriä, mutta Longyearbyenin keskustan kävelykadulla ihmiset käyvät ostoksilla ja istuvat terasseilla nauttimassa auringosta kuin missä tahansa Keski-Euroopan kaupungissa. Huippuvuorten pääkaupungissa aurinko paistaa yhtäjaksoisesti huhtikuun lopulta elokuun lopulle.
Suurin osa Longyearbyenin noin 2 000 asukkaasta on nuoria aikuisia, jotka tulevat tänne vuodeksi tai pariksi ansaitsemaan ja palaavat sitten mantereelle. Eurooppa ikääntyy, mutta täällä vanhuksia ei näy.
Erikoiseksi kaupungin tekee myös se, että Longyearbyenin kaduilla saattaa tulla vastaan sauvakävelijä, jolla on kivääri selässään. Jääkarhujen varalta asetta täytyy kantaa mukana aina, kun suuntaa vähänkin asutuksen ulkopuolelle.
Vuonna 1906 perustettu Longyearbyen on entinen kaivoskaupunki, joka on 20 viime vuoden aikana kokenut huomattavan muodonmuutoksen. Vaikka Huippuvuorilla kaivetaan edelleen hiiltä, sen rinnalle ovat nousseet turismi ja tutkimus. Huippuvuorten yliopistokeskuksen palkkalistoilla on nelisenkymmentä professoria.
Huippuvuorten ”sivilisoituminen” on osa Norjan tietoista panostusta arktisiin alueisiinsa. Norja on nimennyt Arktiksen tärkeimmäksi strategiseksi prioriteetikseen.
Norjan talouden kaksi tärkeintä vientisektoria ovat öljy- ja kaasuteollisuus sekä kalastus. Molemmat tähyilevät samoille pohjoisille vesille.
Öljyntuotanto puolittui
”Norja on maailman ainoa bipolaarinen valtio”, toteaa Norjan luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Lars Haltbrekken. Ilmaisulla on kaksi merkitystä: Norja on läsnä molemmilla napa-alueilla, mutta lisäksi maata tuntuu ympäristökysymysten suhteen vaivaavan kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Yhtäältä Norja voi ylpeillä sillä, että se tuottaa 99 prosenttia sähköstään vesivoimalla. Toisaalta maan vauraus perustuu öljyyn ja kaasuun. Norja on maailman toiseksi suurin kaasunviejä ja seitsemänneksi suurin öljynviejä.
Öljyteollisuus tuottaa lähes neljänneksen maan bruttokansantuotteesta ja työllistää yli 40 000 ihmistä. Epäsuorasti öljyteollisuuden työllistämiä arvioidaan olevan jopa 200 000. Alan suurin yritys on valtionyhtiö Statoil.
Öljysektorilla on paljon vaikutusvaltaa norjalaisessa yhteiskunnassa. Lars Haltbrekkenin mukaan tämä näkyy jopa siinä, että ilmastoskeptisismi on saanut Norjassa enemmän jalansijaa kuin muissa Pohjoismaissa.
Norjan öljyntuotanto on kuitenkin laskenut koko 2000-luvun ajan. Tuotannon huippu, Norjan oma peak oil, osui vuoteen 2001, jolloin Norjassa tuotettiin 3,2 miljoonaa barrelia raakaöljyä päivässä. Vuonna 2012 tuotanto oli enää puolet tästä.
Öljyteollisuus haluaakin kuumeisesti korkata uusia alueita. Painopiste on siirtymässä Pohjois-Norjaan. Maan öljyministeriö myönsi kesäkuussa 24 uutta tuotantolisenssiä, joista 20 Barentsinmerelle ja neljä Norjanmerelle.
Pohjoisimmat lisenssit ovat 74. leveysasteen tuntumassa, yhtä pohjoisessa kuin Huippuvuorten eteläisin saari Karhusaari.
Tuotannon siirtyessä pohjoiseen edessä on väistämättä ristiriitoja. Barentsinmeri on maailman rikkaimpia ja tuottavimpia meriekosysteemejä ja tärkeä kalastusalue.
Ei olekaan ihme, että ympäristöjärjestöjen lisäksi myös norjalaiset kalastajat suhtautuvat karsastaen öljyteollisuuteen. Kala on Norjan toiseksi tärkein vientituote – heti öljyn ja kaasun jälkeen. Maassa toimii lähes 14 000 ammattikalastajaa.
Jo tuotantoa edeltävä tutkimus aiheuttaa haittoja kalastajille. Öljy- ja kaasuesiintymiä etsitään seismisillä tutkimuksilla, joissa ”ammutaan” ääniaaltoja merenpohjaan. Kalastajien mukaan tämä karkottaa kalat kymmenien kilometrien säteellä.
”Ongelmana on, että norjalaisilla kalastusviranomaisilla ja merentutkimuslaitoksella ei ole todellista vaikutusvaltaa öljyntuotantoa koskevassa päätöksenteossa. Heillä on vain neuvoa-antava rooli, mutta kaikki päätösvalta on öljyviranomaisilla”, arvostelee Norjan rannikkokalastajien liiton puheenjohtaja Hilde Rødås Johnsen.
Erityisen kiistelty on ollut ehdotus öljynetsinnästä Pohjois-Norjassa sijaitsevan Lofoottien saariryhmän tuntumassa. Paitsi että Lofootit on yksi Norjan tunnetuimmista luontomatkailukohteista, Lofoottien vedet ovat tärkeitä turskan kutualueita. Norjan merentutkimuslaitoksen mukaan 70 prosenttia Norjanmeren ja Barentsinmeren alueella pyydetyistä kaloista käy jossain vaiheessa elämänsä aikana Lofoottien vesillä.
Vaikka öljyteollisuus onkin norjalaisen yhteiskunnan pyhä lehmä, Lofoottien vesien avaaminen öljyntuotannolle on herättänyt tavallista enemmän vastustusta. Väistyvässä hallituskoalitiossa vasemmistopuolue ja keskusta vastustivat hankkeita, ja öljyministeri Ola Borten Moe taipui keväällä toteamaan, ettei öljyntuotannolle Lofooteilla ole tarpeeksi kannatusta. Asia voi kuitenkin nousta uudestaan esiin, kun Norjan uusi hallitus aloittaa työnsä.
Pääpuolueet muistuttavat toisiaan
Norjassa kaikkiin öljynporaushankkeisiin on pyydettävä kanta ympäristöministeriön alaisilta viranomaisilta. Suosituksilla ei kuitenkaan vaikuta olevan suurta merkitystä: Jens Stoltenbergin keskustavasemmistolaisen hallituksen kaudella tuotantolupa on myönnetty 80 prosentille niistäkin hankkeista, joihin ympäristöviranomaiset ovat antaneet kielteisen kannan.
Edeltävä oikeistohallitus ei ollut juuri kummempi: se ohitti ympäristöviranomaisten kannan 71 prosentissa tapauksista.
Tämän lehden mennessä painoon näytti erittäin todennäköiseltä, että valta siirtyy parlamenttivaaleissa oikealle vasemmiston ja keskustan kahdeksan vuoden valtakauden jälkeen. Ympäristöväki ja kalastajat eivät odota tämän ainakaan parantavan asioita. Kautensa päättävässä hallituksesta sosialistipuolue ja keskustapuolue ovat torpanneet joitakin öljynporaushankkeita, mutta oikeistohallituksesta ei jarrumiehiä löytyne senkään vertaa.
Lars Haltbrekkenin mukaan pääpuolueet – työväenpuolue ja konservatiivinen Høyre – eivät juuri eroa toisistaan ympäristölinjauksissa. Populistinen Edistyspuolue vastustaa jopa Kioton sopimuksen jatkokautta.
”Jos siis saamme vaalien jälkeen Høyren ja Edistyspuolueen yhteishallituksen, asiat menevät huonompaan suuntaan. Jos taas Høyre, liberaalipuolue Venstre ja kristilliset muodostavat koalition, asiat pysyvät kutakuinkin ennallaan”, Haltbrekken arvioi.
Svalsat-aseman satelliittiantennien kuvut hallitsevat maisemaa Platåbergetin laella Longyearbyenin lähellä.Jännitteitä 78. leveysasteella
Norjan ulkopoliittisten ja taloudellisten intressien kannalta Huippuvuoret sekä kaukana lännessä sijaitseva Jan Mayenin saari ovat paljon kokoaan merkittävämpiä paikkoja. Niiden ansiosta Norja hallinnoi huomattavasti suurempia merialueita kuin sillä olisi pelkän Manner-Norjan perusteella oikeus.
Huippuvuoret tunnustettiin osaksi Norjaa vuonna 1920 laaditulla kansainvälisellä sopimuksella. Sopimus myös rajoittaa Norjan suvereniteettia alueella: Huippuvuoria ei saa käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin, ja kaikilla sopimuksen allekirjoittajamaiden kansalaisilla on yhtäläiset oikeudet hyödyntää Huippuvuorten luonnonvaroja.
Norja voi rajoittaa muiden osapuolten oikeuksia esimerkiksi ympäristönsuojelullisista syistä. Peräti 60 prosenttia Huippuvuorista onkin luonnonsuojelualuetta, mikä ei varmasti ole pelkästään norjalaisten ympäristöystävällisyyden ansiota.
Neuvostoliitto ja sittemmin Venäjä on hyödyntänyt sopimusta perustamalla Huippuvuorille omia hiilikaivoksiaan 1920-luvulta lähtien. Kylmän sodan vuosina Huippuvuorilla asui enemmän venäläisiä kuin norjalaisia.
Barentsburgin kaivoskylä on yhä toiminnassa; asukkaita siellä on runsaat 400, ja heistä jokainen työskentelee kaivosyhtiölle. Kaivos ei ole taloudellisesti kannattava, mutta Venäjälle sen ylläpitämisessä onkin ensisijaisesti kyse halusta säilyttää jalansija Huippuvuorilla.
Norjalla on Venäjän ja eräiden muiden maiden kanssa erimielisyyksiä Huippuvuorten sopimuksen tulkinnasta ympäröivän merialueen suhteen. Norjan mukaan sopimus antaa muille maille yhtäläiset oikeudet vain Huippuvuorten aluevesillä (12 meripeninkulmaa rannikosta), mutta ei talousvyöhykkeellä (200 meripeninkulmaa).
Huippuvuorilla Norja ei edes puhu talousvyöhykkeestä, vaan yhtä laajasta kalansuojelualueesta, jolla se säätelee kalastusta. Norja on toistuvasti pysäyttänyt venäläisiä kalastusaluksia Huippuvuorten vesillä.
Talvella 2012 Norja ja Venäjä puolestaan kiistelivät venäläisten Barentsburgiin rakentamasta satelliittiantennista. Huippuvuorten kuvernööri vaati venäläisiä purkamaan antennin, koska sille ei ollut hankittu rakennuslupaa.
Norjalla itsellään on Longyearbyenin kupeessa maailman suurin satelliittiasema Svalsat. Sen etu on sijainnissa 78. leveysasteella: polaarisatelliitit, joiden kiertorata kulkee maapallon napojen ylitse, saavat yhteyden Svalsatiin jokaisella kierroksellaan. Lisäksi Huippuvuorten ja Manner-Norjan välillä on valokaapeli, joten tietoihin päästään käsiksi hyvin pienellä viiveellä.
Norjalainen tutkiva journalisti Bård Wormdal julkaisi kaksi vuotta sitten kirjan Satellitkrigen (Satelliittisota), jossa hän kritisoi Norjaa Huippuvuorten sopimuksen rikkomisesta. Wormdalin mukaan Norja on sallinut useiden maiden asevoimien hyödyntää Svalsatin kautta ladattuja tietoja muun muassa Irakin, Afganistanin ja Libyan sodissa.
Norjan viranomaiset ja hallitus ovat kiistäneet Wormdalin väitteet. Debatti on kiertynyt sen ympärille, voidaanko sota-alueen säätietojen välittämistä sotavoimille pitää sellaisena sotilaallisena käyttönä, jonka Huippuvuorten sopimus kieltää.
Jos Norjan katsottaisiin rikkoneen sopimusta, voisivat muut valtiot kiistää Norjan suvereniteetin Huippuvuorilla.
