Euroopalla on takanaan hullu vuosi. Tai oikeastaan monta peräkkäistä. Ensin talouskriisi ja Kreikan ongelmat. Sen jälkeen Krimin miehitys ja sota Itä-Ukrainassa. Tänä vuonna on revennyt unionin kaakkoisraja, kun sadattuhannet Syyrian, Irakin ja Afganistanin pakolaiset ovat lähteneet liikkeelle.
Jokainen uusi kriisi on näyttänyt syventävän jakolinjoja Euroopan sisällä ja ulkopuolella. Vastakkain ovat joutuneet Saksa ja Kreikka, EU ja Venäjä, liberaalit ja nationalistit, kotiovensa avannut pääministeri Juha Sipilä ja maahanmuuton vastustajat.
Miksi vastakkainasettelut vahvistuvat nyt niin selvästi? Kysymys on luontevaa esittää valtio-opin professori Mika Ojakankaalle, poliittisen filosofian tuntijalle, joka tutkii Jyväskylän yliopistossa radikaalin konservatismin historiaa ja aatteellista perintöä.
Jännitteiden taustalla on Ojakankaan mukaan meidän ja muiden välistä vastakkainasettelua korostavan äärioikeiston nousu. Äärioikeiston liikkeet ovat vahvistuneet Euroopassa jo vuosikymmenien ajan.
»Toisen maailmansodan jälkeen äärioikeisto oli ymmärrettävistä syistä kriisissä. Se alkoi saada uudelleen jalansijaa vuoden 1968 tapahtumien jälkeen. Äärioikeisto nousi 1970-luvulla reaktiona tuohon vasemmistolaiseen liikehdintään. Pelissä oli tuolloin eurooppalaisen identiteetin suunta», Ojakangas sanoo.
Kansallismielisen äärioikeiston älyköt käyttävät Ojakankaan mukaan nykyään hyvin samankaltaisia käsitteitä kuin 1920- ja 1930-lukujen saksalaiset ja italialaiset radikaalikonservatiiviset ajattelijat.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kulttuurifilosofi Oswald Spengler varoitti, että länsimainen sivilisaatio oli taantumassa ja jäämässä muiden kulttuurien jalkoihin. Samassa hengessä filosofi Martin Heidegger katsoi, että pian kaikki olisi sallittua edessä olevalla tietämättömyyden ja barbarian sävyttämällä aikakaudella. Mystikko Julius Evola kehotti ihmisiä palaamaan perinteiseen yhteiskuntaan.
Saksan tunnetuin valtiosääntöteoreetikko Carl Schmitt arvosteli liberaalia parlamentarismia sanojen ja tekojen välisestä ristiriidasta, kun suuret päätökset tehtiin suljetuissa kabinettineuvotteluissa.
He kulkivat kaikki saksalaisen Friedrich Nietzschen (1844–1900) jalanjäljissä. »Nietzsche oli raivokas demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien vastustaja», Ojakangas muistuttaa. Radikaalin konservatismin juuret ulottuvat Nietzschen kautta vieläkin kauemmas, aina Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen vastustamiseen.
»Konservatismi syntyi, kun osa ihmisistä katsoi, että Ranskan vallankumous tuhoaa yhteiskunnan ja johtaa rappioon. Tämä arvostelu jatkui ja vahvistui yli sadan vuoden ajan, aina toiseen maailmansotaan saakka. Rappion katsottiin johtuvan tasa-arvon ihanteista. Yhteiskunnan tuli olla hierarkkinen, jotta se voisi olla toimiva.»
Äärioikeisto tarjoaa vaihtoehdon: te ette ole enää työläisiä, vaan suomalaisia.
Suomalaisessa nykykeskustelussa radikaalia konservatismia edustavat esimerkiksi perussuomalaisten kansallismielinen ääniharava Jussi Halla-aho ja naisvihamielisistä some-päivityksistään tunnettu esseisti Timo Hännikäinen. Toisenlaista radikaalia konservatismia edustaa Ojakankaan mukaan Pentti Linkolan syväekologinen ideologia. »Tasa-arvon vastustaminen on yksi radikaaleja konservatiiveja yhdistävä tekijä, mutta liike on hyvin monikasvoinen.»
Kaupallisuuden ja markkinoiden vastaisuus oli esillä 1920- ja 1930-luvuilla vielä selvemmin kuin nykyään. Samoin feminismi oli radikaalien konservatiivien hampaissa jo silloin.
»On käsittämätöntä, että feminismin kritiikin varjolla hyökätään politiikassa toimivia nuoria naisia vastaan varsin aggressiivisesti», Ojakangas huomauttaa. »Koko radikaalikonservatiiviseen liikkeeseen liittyy jonkinlaista kaunaa.»
Ojakankaan vetämässä tutkimusprojektissa maailmansotien välissä vaikuttaneita ajattelijoita kutsutaan radikaaleiksi konservatiiveiksi, koska heidän päämääränsä olivat konservatiivisia, mutta keinot radikaaleja. »Ei niin, että olisi pitänyt palata kuningaskuntaan, mutta demokratian tilalle tuli luoda jokin toisentyyppinen järjestelmä. Usein ihanteena oli Italian mallinen fasistinen yhteiskunta.»
»Monet radikaaleista konservatiiveista olivat Italian fasistijohtajan Benito Mussolinin ihailijoita», Ojakangas jatkaa. »Tähän sisältyi elitistinen ajatus huippuyksilöistä, jotka tietävät, miten yhteiskuntaa tulee ohjata. Saksassa heitä edustivat SS-miehet. Yhteiskunnan katsottiin menneen niin pitkälle rappion tiellä, että tarvittiin vallankumous suunnan korjaamiseksi.»
Maailmansotien välisen ajan radikaalikonservatiivit eivät pitäneet rotuajattelua välttämättä suuressa arvossa. Esimerkiksi Länsimaiden perikadon kirjoittaja Oswald Spengler joutui natsien epäsuosioon arvosteltuaan aikansa pseudotieteellisiä rotubiologisia näkemyksiä.
»Ranskan, Unkarin ja miksei myös Suomen äärioikeiston nykymeno muistuttaa tässä suhteessa 1930-luvun radikaalia konservatismia. Biologinen rotuajattelu on paitsiossa. Radikaalikonservatiivien tavoin äärioikeiston kannattajat puolustavat nyt eurooppalaista tai kristillistä kulttuuria.»
»Heidän käsityksensä tästä perinteestä on kuitenkin varsin valikoiva. Se sulkee ulos eurooppalaisen kulttuurin merkittävimmät aikaansaannokset: tasa-arvon ja ihmisoikeudet.»
Biovallan tutkija. Ojakankaan väitöskirja käsitteli kurin historiaa suomalaisessa kasvatuksessa. Myös seuraava kirja käsittelee biovaltaa.Ojakankaan mielestä on kiinnostavaa, että konservatiivisen vallankumouksen kannattajat eivät olleet 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä populisteja, vaan eliittiin kuuluvia akateemisia politiikan tutkijoita, filosofeja ja kirjailijoita. Samantyyppistä elitismiä näkyy Suomen perussuomalaisissa, Ranskan kansallisessa rintamassa ja muissa kansallismielisissä liikkeissä.
»Hyvä esimerkki on Halla-ahon elitismin ja puoluejohtaja Timo Soinin populismin välinen ristiriita. Kun Kreikassa syntyi velkakriisi, Halla-aho ehdotti sotilasvallankaappausta, mikä on populistisesta näkökulmasta vähintäänkin kyseenalaista. Äärioikeistolaiset liikkeet ovat kuitenkin olleet lähes aina samaan aikaan elitistisiä ja populistisia, kuten Mussolinin fasistinen liike tai Putinin Venäjä.»
Radikaali konservatismi selvisi hengissä toisen maailmansodan kuohuista sekä kansallissosialismin romahduksesta. Aatesuunnan kannattajat jatkoivat vähin äänin akateemista työtään Euroopan maissa, etenkin Saksassa. He eivät osallistuneet itse politiikkaan, mutta heidän ajatuksensa kantoivat ja nousivat esiin odottamattomissakin paikoissa.
»Uuskonservatismin oppi-isän Irving Kristolin metapoliittiset ajatukset olivat kuin suoraan Carl Schmittiltä. On varsin todennäköistä, että nämä ajatukset olivat levinneet Yhdysvaltoihin Schmittin oppilaiden Hans Morgenthaun ja Leo Straussin mukana.»
Morgenthau ja Strauss pakenivat Saksasta 1930-luvulla, ja heistä tuli nimekkäitä Chicagon yliopiston professoreita, joilla on ollut syvällinen vaikutus amerikkalaiseen oikeistoon. Yksi Straussin välityksellä Yhdysvaltoihin päätyneitä ajatuksia oli, että poliittinen yhteisö syntyy, kun se tunnistaa vihollisensa.
Identiteetin muodostamiseen tarvitaan meidän ja heidän välinen jakolinja. Se syntyy vain poissulkemalla toinen ihminen.
Ojakankaan mukaan radikaalien konservatiivisten ajatusten leviäminen osoittaa, miten ideoista voi tulla vaikutusvaltaisia, vaikka niiden takana ei olisi poliittista joukkoliikettä. Vastaavasti myös uusliberalismi on voittanut paljon alaa, vaikka aatesuunnan taustalla on taloustieteessä vain muutamia Milton Friedmanin kaltaisia teoreetikkoja.
»Tuskin kukaan meistä ajattelee tai sanoo olevansa uusliberaali, mutta silti määrätty ajattelutapa on levinnyt kaikkialle. Monet toimivat yhteiskunnassa uusliberaalien sääntöjen mukaan.»
Ojakangas alkoi tutkia Schmittin ajattelua jo 1990-luvun lopulla ja kirjoitti siitä viime vuosikymmenellä yhden englanninkielisen ja kaksi suomenkielistä kirjaa. Ne ovat huolellisesti laadittuja tutkielmia. Kirjat peilaavat Schmittin ideoita Friedrich Nietzschen, Martin Heideggerin, Hannah Arendtin ja Paavalin kaltaisiin ajattelijoihin. Ojakangas analysoi hiotuin lausein alkukieliset saksan-, ranskan-, kreikan- ja latinankieliset käsitteet.
Ojakangas halusi selvittää, voisiko poliittisen yhteisön rakentaa jollekin muulle kuin identiteetin perustalle. Toisin sanoen: onko poissulkemattomuuteen perustuva poliittinen yhteisö ylipäätään mahdollinen?
Ojakankaan mukaan näin voisi olla ajatuskokeen tasolla. Jos lähdetään liikkeelle siitä, että identiteettimme syntyy erottautumisen avulla, päädymme kuitenkin pian umpikujaan. Poissulkemattomaan poliittiseen yhteisöön päästäisiin vain luopumalla identiteetistä.
Ojakankaan kysymys tuntuu nyt erityisen ajankohtaiselta, kun vapaamieliset ja konservatiivit linnoittautuvat maailmanlaajuisesti poteroihinsa. Eurooppa vastaan Venäjä. Demokraatit vastaan republikaanit. Mistä kertoo, että Carl Schmitt (1888–1985) näyttää olevan yhä voimissaan?
»Carl Schmittin ajatus siitä, että identiteettimme muodostuu erottautumisen kautta, on tietyssä mielessä universaalisti tosi. Viholliset ovat aina konstruoituja. Schmitt sanoo itsekin, että kuka tahansa voi olla vihollinen», Ojakangas vastaa.
Esimerkiksi maahanmuuton vastustajat saavat omalle toiminnalleen energiaa ulkomaalaisista tai pakolaisista. Identiteetti voi kuitenkin rakentua myös uskonnon tai yhteiskuntaluokan varaan.
»Marxilaisessa ajattelussa vastakkainasettelu pääoman tai porvariston kanssa tuotti työläisidentiteetin. Tämä vastakkainasettelu sulki ulos muut mahdolliset jaottelut – ainakin Marxilla oli pyrkimys siihen, että etniset tai sukupuolijaot häviävät, kun löydetään vihollinen, joka yhdistää muita mahdollisia ryhmiä ja häivyttää niiden väliset vastakkainasettelut», Ojakangas sanoo.
Julkisessa keskustelussa hegemonisen aseman saavuttanut taho voi Ojakankaan mukaan määritellä ne ehdot, joilla keskustelua käydään. 1970-luvulla vasemmisto pystyi rakentamaan työläisten ja pääoman välisen konfliktiasetelman.
Britanniassa vuonna 1979 valtaan noussut konservatiivijohtaja Margaret Thatcher pyrki tuhoamaan työväenliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen ja onnistui siinä aika hyvin, Ojakangas sanoo. Samaan suuntaan vaikutti Ronald Reaganin hallinnon omaksuma oikeistolainen politiikka Yhdysvalloissa.
»Ajattelen itse marxilaisesti, että suurin osa meistä on työläisiä. Pohjoismaissa työläisiin ovat kuuluneet ne, jotka ovat perinteisesti äänestäneet vasemmistoliittoa ja sosiaalidemokraatteja. Yhteisen vastustajan kadotessa työläisten perinteinen yhteenkuuluvuus ja identiteetti ovat pikku hiljaa rapautuneet Suomessa ja muualla Euroopassa. Työläinen on menettänyt kollektiivisen vihollisen ja samalla identiteettinsä perustan.»
»Tässä astuu peliin uusi nationalistinen kansallinen identiteetti. Äärioikeisto tarjoaa vaihtoehdon: te ette ole enää työläisiä, vaan suomalaisia. Vastakkainasettelu ei ole enää pääoman ja työläisen välissä vaan suomalaisen ja muukalaisen. Suomalaisuuteen on helppo tarttua, koska se on fakta.»
Perussuomalaisten kannatus notkahti syksyn aikana yllättäen kuusi prosenttia sosiaalidemokraattien hyväksi. Ojakankaan mukaan heiluriliike kertoo, että ihmiset eivät ole niinkään pettyneet perussuomalaisten maahanmuuttopolitiikkaan vaan että he ovat löytämässä uudelleen identiteettinsä työläisinä, koska ovat menettämässä etuuksia.
Ojakangas muistuttaa, että antiikin suurista filosofeista esimerkiksi Aristoteles piti poliittisessa filosofiassaan jakoa rikkaisiin ja köyhiin kaikkein ratkaisevimpana, vaikka Ateenassa asui ja työskenteli paljon myös vieraspaikkakuntalaisia metoikkeja, joilla ei ollut kansalaisuutta. Ateenalaisten ja metoikkien tai kreikkalaisten ja barbaarien välissä oli jakolinja, mutta kysymys oli pikemminkin hierarkiasta kuin vastakkainasettelusta.
Ojakangas päätyi 2000-luvun alussa poliittista identiteettiä koskevissa pohdinnoissaan siihen, että vastakkainasettelusta vapaa poliittinen yhteisö voisi toteutua historian päättyessä. Hän oli innostunut Alexandre Kojèven ja Francis Fukuyaman hengessä demokratisoituneen maailman ajatuksesta, jossa valtioiden väliset suuret ideologiset konfliktit olivat päättyneet.
»Ajatus ei ole niinkään utopistinen, vaan eskatologinen», Ojakangas tarkentaa. »Kristillisessä perinteessä maailma päättyy Kristuksen toiseen tulemiseen. Thomas Hobbesille, joka oli myös kristillinen ajattelija, se tarkoitti Jumalan valtakuntaa maan päällä.»
Hobbes oli 1600-luvun englantilainen filosofi, jonka pääteos Leviathan (1651) esitti, että kaikkien sota kaikkia vastaan voidaan välttää vain yhteiskuntasopimuksella. Siinä kansalaiset luovuttavat valtaansa hallitsijalle, jota raamatullinen peto Leviathan kuvastaa, ja saavat vastineeksi hallitsijan suojelun. Ikuinen rauha ja tasa-arvo toteutuvat eskatologisesti ajan päättyessä, jolloin Leviathania ei enää tarvita, ja se tuhoutuu.
Ojakangas ajatteli Hobbesista poiketen, että tällaista poliittisten identiteettien vastakkainasettelusta vapaata olotilaa ei tarvitse odottaa tai sen eteen ei tarvitse erityisesti ponnistella. »Sen voi toteuttaa – ehkä naiivisti ajateltuna – saman tien, kun suhde itseemme ja olemassaoloomme muuttuu», hän sanoo.
Vastakkainasettelusta voisi päästä, jos kykenisimme ajattelemaan, että olemassaolomme ei perustu identiteettiimme vaan olemme olemassa siitä huolimatta. »Identiteetti ei ole silloin olemassaolon ehto, vaan eräänlainen kuorrutus.»
Eri asia on, onko tällaisesta identiteeteistä vapaasta olotilasta merkkejä missään tuntemassamme poliittisessa yhteisössä. »Tai olisiko sellainen lopulta edes toivottavaa», Ojakangas lisää.
»Sellaisten ihmisten yhteisö tarkoittaisi samalla politiikan loppua, ainakin siinä mielessä, miten me nykyään politiikan tai poliittisen ymmärrämme.»
Mannermainen filosofia ja poliittiseksi teologiaksi kutsuttu tutkimusperinne ovat aina vetäneet Ojakangasta puoleensa voimakkaammin kuin politiikan tutkimuksen valtavirta. Ojakangas osallistuu välillä myös valtavirran tutkijoiden konferensseihin, mutta niillä on hänelle vähän annettavaa.
»Olen siirtynyt ennemminkin käsitehistorian ja poliittisen ajattelun historian suuntaan. Se tuntuu kivalta.»
Suomessa Platonin, Hobbesin tai Arendtin kaltaisten ajattelijoiden tutkiminen on ollut filosofien heiniä. Yhdysvalloissa heitä tutkivat myös valtio-opin professorit. Toisaalta maailma on yhtenäistymässä myös tutkimuksen saralla, Ojakangas toteaa. Tutkimuskieli ei enää erota ajattelutapoja samalla tavalla kuin 1970-luvulla. Ranskalaista filosofiaa ja saksalaisia valtiotieteilijöitä luetaan myös Yhdysvalloissa.
»Tämä homogenisoituminen on yksi radikaalien konservatiivien kritiikin kohteista», Ojakangas huomauttaa.
Sen sijaan tutkimuskielestä on tullut jakolinja, jonka perusteella yliopistomaailmassa jaotellaan jyviä akanoista. Saksan- tai ranskankielisiä journaaleja pidetään lukijamääriltään niin marginaalisina, että ne katsotaan toisarvoisiksi. Angloamerikkalainen maailma jyrää. Pudotuspeli käydään arviointipaneeleissa, joissa eri yliopistojen professorit pisteyttävät julkaisuja niiden vaikutusarvioinnin perusteella.
Jyväskylässä yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitosta johtava Ojakangas on käynyt puolustustaistelua ranskan- ja saksankielisten lehtien puolesta.
»Olen yrittänyt vaikuttaa siihen, että kieli ei olisi ratkaiseva tekijä, vaan sisältö. Se on vaikeaa, jos mitään mitattavia objektiivisia perusteluja ei ole. Pitää vain sanoa, että lehti on mielestäni niin hyvä, että se pitää nostaa ylempään kategoriaan.»
Yhdenmukaistuminen näkyy akateemisten julkaisuiden toimituskulttuurissa. Angloamerikkalainen esitystapa on vallannut alaa myös Euroopassa: artikkelissa tulee olla yksi pääpointti, jonka voi tiivistää selkeään lyhennelmään.
»Ranskassa filosofian parhaissa lehdissä on ollut tyylillisesti hyvin erilainen perinne. Mannermaisessa perinteessä ajatusta kehitetään tekstin mukana johonkin suuntaan eikä välttämättä tulla mihinkään yksiselitteiseen johtopäätökseen. Teksti muodostaa kokonaisuuden siinäkin mielessä, että se pitää lukea kokonaan, jotta siihen pääsee sisälle.»
Oma lukunsa on suomen kieli, jonka säilyminen tutkimuskielenä on vielä epävarmempaa. Ojakangas on kirjoittanut kymmenen vuoden ajan kaiken englanniksi, mutta nyt kun akateemisia näyttöjä jo on, hän kaipaa äidinkieltä.
»Kirjoittaminen oli kivaa niin kauan kuin kirjoitin suomeksi. Englanniksi kirjoittaminen on siihen verrattuna suorittamista, enemmänkin argumentin kasaamista kuin asioiden ilmaisemista. Kirjoittamisesta on hävinnyt nautinto melkein kokonaan.»
