Viime aikoina Ukrainaa koskevaa sotauutisointia on hallinnut materia. Keskustelu läntisistä apupaketeista ja niiden riittämättömyydestä kutistaa puolustustaistelun onnistumisen edellytykset helposti pelkiksi materiaalivirroiksi.
Sota Ukrainassa ei kuitenkaan alkanut helmikuussa 2022, vaan keväällä 2014. Ukrainan selviytymistä kannatteli tuolloin materian sijaan paljolti henki. Itsekin sodan kommentaattorina mediassa esiintynyt tutkija Ilmari Käihkö nostaa esille näitä hengen kysymyksiä kirjassaan “Slava Ukraini!” Strategy and the Spirit of Ukrainian Resistance 2014–2023.
Käihkö näkee vuonna 2014 virinneen vapaaehtoishengen pohjana ukrainalaisten spontaanille vastarinnalle, joka vastoin monia odotuksia auttoi torjumaan Venäjän marssin Kiovaan helmikuussa 2022.
Käihkö kurkottaa kirjassaan kohti etnografis-sotilasstrategista tarkastelua. Esiin nousevat monin paikoin ruohonjuuritason toimijat, joita yhdistivät turhautuminen Ukrainaan valtiona ja kiintymys siihen kansakuntana. Vaikka vapaaehtoisten taustat olivat varsinkin alkuvaiheessa vaihtelevia – esimerkiksi Käihkön haastattelema Sergey palveli poliisitehtävissä pankkiryöstöstä tuomitun entisen vangin kanssa – heitä yhdisti halu maksaa sodan hinta, joka muuttaa ihmisiä peruuttamattomasti.
Käihkölle sotilasstrategiassa oleellisia tekijöitä ovat sotilaallisen voiman rakentaminen, sen kontrolli ja käyttö, joista kaksi ensin mainittua otetaan usein teknisinä prosesseina ja annettuina. Nyt tarkastelun kohde on tavanomaisesta poikkeava: valtion sijaan sotilasstrategisen huomion keskiössä ovat vapaaehtoiset, ja voiman rakentamiseen ja kontrolliin kytkeytyi paljon muutakin kuin sotilaallisia laskelmia.
Vapaaehtoisuus oli yhtäältä hyve mutta myös väistämättömyys ja joillekin uhka – osin kaikkia yhtä aikaa.
Vapaaehtoiset olivat paitsi sotilaallinen, myös poliittinen voima, joka heijasti vuoden 2014 Maidanin protestien henkeä. Voiman rakentaminen muistutti eheää prosessikaaviota vain etäisesti.
Vapaaehtoisuus oli yhtäältä hyve mutta myös väistämättömyys ja joillekin uhka – osin kaikkia yhtä aikaa. Koska Ukrainan valtiosta ei ollut käyttämään väkivallan monopolia keväällä 2014, vapaaehtoiset tarttuivat aseisiin. Valtion näkökulmasta tämä aktiivisuus oli hyödyllistä, mutta se piti saada hallintaan.
Vapaaehtoisuus hallitsemattomassa muodossa näyttäytyi uhkana valtaapitäville ja turvallisuusviranomaisille. Vapaaehtoisuuteen kytkeytyi jännite valtion ja kansalaisyhteiskunnan vallanjaon välillä.
Valtio pyrki suitsimaan vapaaehtoisuutta sekä kepillä että porkkanalla. Vapaaehtoisten tarve raskaalle aseistukselle oli yksi vipuvarsi saada nämä tiukemmin valtion kontrolliin. Toisaalta liittymällä osaksi valtion turvallisuuskoneistoa taistelijat saivat palkan ja laillisen aseman – ehkä epämääräisen, mutta aseman kuitenkin.
Käihkö tarkastelee myös Itä-Ukrainassa käydyn sodan kuvaa. Vaikka ”pienet vihreät miehet” olivat vallanneet Krimin niemimaan käytännössä laukaustakaan ampumatta ja nostaneet hybridisodan osaksi läntistä uhkamaisemaa, Itä-Ukrainan taistelukentän tapahtumilla oli selviä yhtäläisyyksiä perinteiseen sotakuvastoon. Vapaaehtoiset olivat toki sodan etulinjassa, mutta taistelua käytiin alueiden hallinnasta tykeillä, raketinheittimillä ja panssarivaunuilla, ei salakavalilla vaikutusoperaatioilla.
Käihkö selittää tätä ilmiötä kulttuurisella sosiologialla ja normeilla: vapaaehtoisilla oli suhteellisen yhdenmukainen ja perinteinen ymmärrys siitä, mitä sota pohjimmiltaan on, miltä sen pitää näyttää ja miten sitä käydään. Perinteisen sodan käymiseen ei siis tarvittu valtiollisia asevoimia, vaan se kumpusi syvään juurtuneista kulttuurisista käsityksistä. Näin sekä päätös vastarintaan ryhtymisestä että sen toteuttaminen olivat eräänlaisia hengentuotteita.
Kirjoittaja on vieraileva tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
