Pandemia-aikana Elina Valtonen on kaivannut ulkomaille ja ikävöinyt ihmisiä, kohtaamisia ja yleistä fiilistä.
Ulkopolitiikan »harrastajia» on eduskunnassa vähän. Se on käynyt harvinaisen selväksi tämän vuoden UP-lehdissä. Yksi kovimmista harrastajista on kuitenkin tehnyt jo pitkään tuloaan suomalaisen ulkopolitiikan kärkipaikoille.
Markkinaliberalismin airut ja kesän kuntavaalien äänikuningatar, kokoomuksen kansanedustaja Elina Valtonen istuu hämyisessä eduskunnan kansalaisinfossa.
Valtosta odottaa ulkoasianvaliokunnan kokous, jonka asialistalla ovat muun muassa EU:n prioriteetit YK:n yleiskokouksessa ja Suomen osallistuminen koulutusoperaatioon Malissa. Silti hän jaksaa keskustella antaumuksellisesti niin eurooppalaisten keskustaoikeistopuolueiden tulevaisuudesta, Ranskan vaaliasetelmista kuin Euroopan tulevaisuudennäkymistä.
Valtonen ei jää kertaakaan sanattomaksi.
Vuonna 2016 Valtonen, tuolloin sukunimeltään Lepomäki, pyrki kokoomuksen puheenjohtajaksi mutta hävisi Petteri Orpolle ja Alexander Stubbille ensimmäisellä kierroksella. Samalla hän jäi ilman ministerinsalkkua puolueen sisäisessä ruletissa; puhuttiin ulkomaankauppa- ja kehitysministerin salkusta.
Vuosi sitten Valtosen asemia kohensi valinta kokoomuksen varapuheenjohtajaksi, ja viime syyskuussa hän siirtyi omasta toiveestaan ulkoasiainvaliokuntaan varapaikalta, kun puolueen puheenjohtaja Orpo jättäytyi varajäseneksi.
Substanssiosaamisen puolesta Valtonen on jo matkalla ulkopolitiikan vallan kabinetteihin. Ja sen hän myös myöntää, että ulkopoliittiset tehtävät »kiistatta kiinnostavat».
Kannatusmittauksia johtava kokoomus on brändännyt itseään Suomen kansainvälisimmäksi ja EU-myönteisimmäksi puolueeksi. Ulkoministerin salkku puolueella on ollut kuitenkin vain vuosina 2007–2011, edelliskerralla 1930-luvulla.
Laskelmoiva poliitikko ei tietenkään myönnä tavoittelevansa mitään tiettyä paikkaa.
»Minua kiinnostaa vastuulliset tehtävät isänmaan hyväksi. Koen, että kansainvälisistä yhteyksistäni ja kielitaidostani on hyötyä missä tahansa tehtävässä», Valtonen sanoo. Hän on koulutukseltaan diplomi-insinööri ja kauppatieteiden maisteri ja osaa saksaa, englantia, ranskaa ja ruotsia.
Lokakuussa Valtonen juhli nelikymppisiään sadan vieraan kanssa Berliinissä. Ystäviä tuli eri puolilta Eurooppaa. Kutsuja diplomi-insinööri oli suunnitellut Excelissä.
Matka ei ollut pelkkää juhlaa. Valtonen tapasi kollegoja ja osallistui etäyhteydellä Strasbourgissa pidettyyn Euroopan tulevaisuuskonferenssin täysistuntoon. Tammikuusta alkaen hän toimii digitaalisen muutoksen työryhmän puheenjohtajana yhdessä virolaisen kollegansa kanssa.
Valtonen pitää keskustelua EU:n tulevaisuudesta tärkeänä vaikka suhtautuukin lopputulokseen realistisesti: liikoja ei kannata odottaa.
Teknologiat ovat yksi Valtoselle tärkeistä politiikan lohkoista. Digitalisaatio ja teknologian kehitys haastavat Eurooppaa, millä on ulko- ja turvallisuuspoliittinen ulottuvuutensa. Käynnissä on suurvaltojen kilpailu, jossa Eurooppa voi Valtosen mukaan pärjätä kilpailulla.
Valtonen innostuu puhumaan koulutuksesta. »Meillähän ei tietenkään ole mitään sitä vastaan, jos joku lähtee Harvardiin opiskelemaan, päinvastoin. Meillä pitäisi olla kuitenkin eurooppalainen opintoputki, jonka pystyisi suorittamaan nykyistä helpommin rajat ylittävästi ja työelämässä.»
Olemme muun maailman torppareita, jos meille ei sallita pääomakeskittymiä.
Koulutuksesta Valtonen on puhunut ennenkin, ja pandemian opit ovat vain vahvistaneet sen merkitystä. Euroopan pitää kilpailla parhaimmista yksilöistä, osaajista ja ideoita. Houkutella ihmiset tänne.
»Historian saatossa ihmiset ovat muuttaneet Eurooppaan ja Euroopasta paremman elintason perässä, ja nyt elintasopakolaisuus nähdään jotenkin huonona asiana. Se on kuitenkin maailmaa parhaiten eteenpäin vievä voima.»
Huipun Valtonen mainitsee haastattelun aikana yhdeksän kertaa. Hän kuitenkin täsmentää, ettei ihannoi vain tutkintoja, vaan itsensä ja osaamisensa kehittämistä yleensä. »Huippuosaaja voi olla esimerkiksi työssä oppinut kokki.»
EU:hun vaikuttaa yhä enemmän ulkoinen paine, ja unionin globaalia johtajuutta esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikassa olisi löydyttävä pian. Viimeistään pandemian alun sekasorto toimitusketjuissa kiihdytti keskustelua EU:n strategisesta autonomiasta: pitäisikö teollisuutta palauttaa Eurooppaan, suojata ja vähentää riippuvuutta muista.
Valtonen ei lähtisi suojelemaan omaa teollisuutta suojamuurein – olipa kyse energiasiirtymästä tai teknologiasta. »Protektionismilla ei pääsee kauhean pitkälle. Pitkällä aikavälillä ainoa ratkaisumme on, että teemme kilpailukykyisiä ratkaisuja.»
Strategisesti merkittävät kohteet on hyvä suojata ja ääritapauksissa estää investoinnit. Sekään ei välttämättä riitä tai ole ainakaan kestävää.
»On vaikea määritellä, mikä teknologia on tulevaisuudessa voittava. Esimerkiksi peliteollisuuden höpöhöpö-tuotteella voi olla vaikka minkälaisia käyttökohteita tulevaisuudessa.»
Teknologiajättien suhteen EU:n pitäisi tehdä tilaa kilpailulle. Valtonen ei usko, että firmoja voitaisiin sulkea markkinoilta.
»Ainoa ratkaisu on, että olemme kilpailukykyisiä ja sallitaan ihmisille vaurastuminen», Valtonen sanoo.
Sekö sitten on ratkaisu kaikkeen?
»Miten kiellät kaiken? Esimerkiksi jos Kiina ja Yhdysvallat vaurastuvat koko ajan ja Eurooppa hiipuu, jonain päivänä kaikki voidaan ostaa täältä pois. Siinä kohtaa on aika vaikea puhua ihmisoikeuksista ja demokratiasta.»
Usko sosiaaliseen markkinatalouteen hyvänä luojana on pohjatonta. Muuta vaihtoehtoa Valtosella ei ole.
»Olemme muun maailman torppareita, jos meille ei sallita pääomakeskittymiä.»
Eurooppalaiseksi Valtonen kasvoi jo lapsena. Hän kävi englanninkielisen päiväkodin Helsingissä ja asui neljä lamavuotta Saksassa isänsä työn vuoksi.
Ulkomailla asumisen lisäksi henkistä pääomaa karttui keskiluokkaisen kodin »vakiokalustosta» – kirjoista, harrastuksista, säästöpossusta ja läheisistä sukulaisista. Teknilliseen korkeakouluun hän hakeutui silkasta näyttämisen halusta, pärjätäkseen suvun miehille.
Valtonen ihaili vaikeista oloista ponnistanutta isoäitiään, jonka oma äiti oli kuollut pari viikkoa synnytyksen jälkeen. »Hän oppi jo pienenä tekemään maatilan töitä ja pyöritti sitten yrittäjänä ruokabaaria Karhulassa», Valtonen kertoo.
Valtonen pitää ajatuksesta, että luonnonvaroille määritellään hinta. »Tavallaan se jo toteutuu: jos omistaa jotain, pystyy määrittelemään sille hinnan.»
Työteliäs on Valtonenkin ollut. Hän kertoo aloittaneensa työnteon 14-vuotiaana ja täyspäivätöissä 22-vuotiaana, kesken opintojen.
Valtonen kuuluu ensimmäiseen milleniaali-ikäluokkaan, siis sukupolveen, jolle rajat ovat olleet aina auki ja kännykkä ja internet nuorena omaksuttuja välineitä. Kun Valtosesta tuli teekkari, elettiin Nokian kultavuosia ja Otaniemessä monet ajattelivat pelifirmoja ja konsulttitöitä.
Opintojensa ohessa hän teki ohjelmointia ja meni pankkiin alun perin koodaamaan. Kun Valtonen siirtyi Lontooseen RBS-pankkiin Nordeasta Kööpenhaminasta muutama vuosi valmistumisensa jälkeen, hän ei ollut enää aloittelija vaan johtaja kahdella tutkinnolla.
Vuonna 2011 Valtosen korkeakoulutetun ikätoverin mediaanitulo oli 3 416 euroa. Valtonen ehti kuitenkin vaurastua niin, että teki elämänsä ensimmäiset sijoituksensa 30-vuotiaana suomalaisiin kasvuyhtiöihin. Yksi yhtiöistä osallistui startup-tapahtuma Slushin myyntipuhekisaan vuonna 2011, juuri kun tapahtuman suosio räjähti.
Startup-piireistä, ohjelmisto- ja sijoitusyhtiöistä on rahoitettu myös Valtosen vaalikampanjoita. Kukkaronnyörejään ovat avanneet muun muassa pankkiiri Björn Wahlroos ja pari supercelliläistä.
Valtosesta Suomessa pitäisi rohjeta katsoa kauemmas, Pohjoismaisen mallin tuolle puolelle. Meitä vaivaa Valtosen mielestä toisinaan tietynlainen omahyväisyys.
»Kun tavataan suomalaisen delegaation kanssa vieraita esimerkiksi jostain Länsi-Euroopan maasta, se menee aika helposti siihen, että alamme kertoa, kuinka upeasti meillä on ratkaistu asiat.»
Sama koskee niin digitalisaatiota, koulutusta kuin sosiaali- ja terveydenhoitoa. Valtonen kertoo, että erilaiset sote-alan digiratkaisut olivat arkipäivää Lontoon ja Kööpenhaminan terveydenhoidossa jo 10 vuotta sitten, Suomessa niitä ei ole kaikkialla käytössä vieläkään.
»On tärkeää lukea ulkomaalaisia lehtiä, katsoa mistä muualla keskustellaan, tavata kollegoita. Ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta on hyvä tietää, minne muut ovat juoksemassa.»
Valtonen on enemmän Eurooppa-poliitikko kuin perinteinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelija. Hän nousi eduskuntaan varasijalta heinäkuussa 2014, kun Jyrki Katainen (kok.) siirtyi komissaariksi.
»Kun tulin eduskuntaan en osannut aavistaa, mitä tämä on.»
Valtonen kertoo, miten hän on tehnyt virheitä ja joutunut rakentamaan verkostoja tyhjästä. Ja kuinka puoluejohtajakilpa opetti kentän kiertämisen tärkeyden.
»Minua moitittiin nuoreksi ja kokemattomaksi, vaikka minulla oli 10 vuoden työura ulkomailta», hän muistelee puheenjohtajakisaa ja huomauttaa, että oli tuolloin 35-vuotias – vanhempi kuin Katainen aloittaessaan kokoomuksen johdossa ja noin samanikäinen kuin nykyinen pääministeri.
Sanna Marinia (sd.) tai tämän julkisuuskuvaa Valtonen ei halua arvioida sanallakaan.
Valtonen on aina kantanut kärkevän asiapoliitikon mainetta. Puolueelleen hän on luotettava taituri, joka ei jäädy suorissa lähetyksissä tai sekoile numeroissa.
Onko Valtonen sitten koskaan potenut huijarisyndroomaa – siis häpeäntunnetta, ettei oikeasti ole niin hyvä kuin muut luulevat?
»En ole ollut sille syndroomalle täysin immuuni. Ehkä se liittyy siihen, että alkuvuosina politiikassa minua häiritsi ihan mielettömästi oma julkisuuskuva; että olen tosikko, kylmä akka ja kaikkea muuta.»
Valtonen kertoo, ettei tuntenut itseään omasta julkisuuskuvasta. Hän koki olevansa sydämellinen ja huoleton tyyppi, joka lähti spontaanisti ilonpitoon.
Julkisuuskuvaan, mutta myös suosioon, on vaikuttanut suorapuheisuus.
Viime vuonna Valtonen moitti kokoomuksen ryhmäpuheenvuorossa hallitusta kysymyksellä: »Voiko sosialismin tunkkaista marssia enää pysäyttää?» Hän ei ole myöskään epäröinyt ruoskia omiaan. Muutama vuosi sitten hän arvosteli, että kokoomuksessa »valtaa käyttää tilataksiin mahtuva miesporukka».
Valtonen painottaa, ettei kalastele irtopisteitä. Suorapuheinen hän myöntää olevansa.
»Olen ylpeä siitä, että olen asiapoliitikko», hän aloittaa. »Olen kasvanut saksalaiseen debattikulttuuriin. Pyrin sanomaan mielipiteeni ja perustelemaan sen, mutta sitten yleensä otsikkoon poimitaan vaan muutama sana. Kyllä siinä itsekin saattaa ajatella, että herranen aika, noinko sanoin.»
Valtonen kuvailee itseään myös kirjailijaluonteeksi, joka saa tyydytystä, kun sanat pelaavat yhteen. »Retoriikka on tärkeää!»
Tavat tehdä politiikkaa ovat muuttuneet nopeasti. Valtonen ottaa esiin, kuinka ulkopolitiikan tekeminen on muuttunut twitter-ulkopolitikoinniksi. Päättäjien nopea kommentointi sosiaalisessa mediassa, myös ulkopolitiikasta, on roihahtanut niin Suomessa kuin maailmalla.
»Ei ole erikseen sosiaalisen median minää, vaan se on osa sitä työtä. Tviittaamista voi verrata siihen, että poliitikko lähettäisi tiedotteen tai pitäisi tiedotustilaisuuden.»
Viime tammikuussa pääministeri Marin vaati Twitterissä Venäjän oppositiojohtaja Aleksei Nalvanyin vapauttamista. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ei tiennyt kannanotosta etukäteen ja yritti lopettaa vellovaa somekeskustelua: »Eiköhän anneta tämän suuren tviittikeskustelun (Navalnyi) olla. Suomen ulkopolitiikan linja on ennallaan.»
Helmikuussa Marin jatkoi linjallaan: »Kansainvälinen yhteisö ei voi sulkea silmiään Kiinan politiikalta, joka polkee ihmisoikeuksia ja sortaa vähemmistöjä.»
»Vaikka sinänsä yhdyn pääministerin huoliin ihmisoikeuksista ympäri maailmaa, onhan se outoa, jos joitain ulostuloja on pistetty ilman neuvonpitoa, kuten perustuslaki edellyttää», Valtonen sanoo. Perustuslain mukaan ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.
Valtonen katsoo, että jaettu vastuu ulkopolitiikassa on silti hyvä Suomen kaltaiselle pienelle Euroopan reunavaltiolle.
Hän pitää myös sosiaalisen median informaatioarvoa merkittävänä kaikista lieveilmiöistä ja hybridivaikuttamisesta huolimatta. Se on todistettu pandemian aikana.
»Onhan se ollut uskomatonta, että voi omalta kotisohvalta seurata maailman parhaita epidemiologeja, turvallisuusalan analyytikoita tai tutkijoita, jotka kertovat oman näkemyksensä siitä, mitä on tapahtumassa; sen sijaan, että odotetaan pelkästään jotain kympin uutisia, mikä olisi ollut todellisuutta reilut kymmenen vuotta sitten.»
Lokakuussa Naton neuvoston Suomen-vierailun jälkeen Valtonen tiedotti Twitterissä, että »Suomen tulisi liittyä Natoon».
Länsimyötäiset näkemykset eivät ole yllättäviä kokoomuslaisen suusta. Ihmetellä voi, ettei sekään saa aikaan ulkopoliittista keskustelua. Valtosen mielestä suomalaiskeskustelu on varovaista: puhutaan monisanaisesti ottamatta kuitenkaan kantaa.
»Kaipaisin hieman enemmän länsimaiseen avoimeen yhteiskuntaan kuuluvaa avointa debattia Suomen vaihtoehdoista myös ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.»
Eduskunnassa ulkopolitikkaa käsittelee ulkoasianvaliokunta, jonka jäsen Valtonen on. Valiokunta on ollut esillä Kiina-yhteyksistä tunnetun puheenjohtajan Mika Niikon (ps.) johtamisen ja luottamuspulan vuoksi. Jatkuvuutta on paikannut varapuheenjohtaja Erkki Tuomioja (sd.).
Kysymys valiokunnan johtamisesta saa Valtosen turhautumaan. Hän asettelee sanansa varovasti. »Olisin ehkä itse tehnyt joitain valintoja vähän eri tavalla.»
»On tietysti harmillista, jos valiokunnan kokouksista vuodetaan tietoja, erityisesti jos meillä on luottamuksellinen kuuleminen tasavallan presidentin kanssa.»
Valtosen peräämä avoimuus loppuu tähän. Hän ei halua käsitellä valiokunnan asioita julkisuudessa.
Valtosen ajattelussa on aina paikka aktiivisille ihmisille.
Muutaman vuoden takaisessa kirjassaan hän totesi, että »demokratiassa sinnikkäiden yksilöiden rooli korostuu» ja että »tarvitsemme politiikkoja, jotka tekevät niska limassa töitä rakenneuudistusten eteen itseään säästämättä».
Se ei tarkoita, etteikö heikoimmista pidettäisi huolta. »Juuri sitä varten meillä on hyvinvointivaltio, josta olen huolissani.»
Holhoamiselle hän ei lämpene. Esimerkiksi pienituloisia tai köyhiä ei pidä pakottaa, vaan yhteiskunnan pitää luoda kannustimia. Ihmisten on voitava itse päättää asioistaan.
Eurooppa kulkee nyt voimakkaasti kohti laajempia toimivaltuuksia, syvempää integraatiota ja laajempia yhteisiä varoja. Se on suomalaisten kannalta erinomainen asia.
EU:n kehittämisenkin Valtonen näkee niin, että kansalaisilla olisi nykyistä suorempia vaikutusmahdollisuuksia unionin päätöksentekoon. Tukirahat hän kohdistaisi nykyistä enemmän suoraan ihmisille, ilman valtioiden ja instituutioiden välikäsiä.
EU ei hänestä saa jämähtää jäsenmaiden väliseksi klubiksi. »Jo keskipitkällä tähtäimellä pitäisi ottaa askelia siihen suuntaan, että EU olisi ikään kuin kasvokkain ihmisen kanssa.»
Unionin ilmastotoimia ja kykyä luoda globaaleja standardeja Valtonen kehuu. Esimerkiksi saastuttamisesta on tehty kalliimpaa.
»Eurooppa kulkee nyt voimakkaasti kohti laajempia toimivaltuuksia, syvempää integraatiota ja laajempia yhteisiä varoja. Se on suomalaisten kannalta erinomainen asia.»
Samalla on Valtosen mielestä pidettävä huolta siitä, ettei se tarkoita yhteisvastuuta jäsenmaiden tekemistä virhearvioinneista.
EU:n finanssipolitiikan säännöistä väännetään paraikaa. Käsillä on unionin kohtalonhetket: talouskurin vuosikymmenen valui hukkaan pandemiassa. Suomessakin valtionvelka oli lokakuussa 132,02 miljardia euroa, noin 70 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen.
Valtonen on huomannut henkisen ilmapiirin muutoksen niin Ranskassa kuin Saksassa, joka ei ole enää halunnut olla talouskurin vaatija. Yhteisvastuullisuuden suunta on heiluttanut jo Euroopan poliittista kenttää.
Euroopan pitäisi hänen mukaansa tukea nimenomaan »ihmisten tulevaisuutta, ei valtioita tai pankkeja», kuten Kreikan kriisissä viime vuosikymmenen alussa.
Valtonen luennoi seikkaperäisesti markkinatalouteen kuuluvista riskeistä. Yritysten, valtioiden ja sijoittajien on kannettava omansa, muuten järjestelmä ei toimi. Tappioita ei voi kattaa aina uudella velalla tai velkoja yhtenäistämällä. Kädet viuhuvat, kun Valtonen kertaa Kreikan kriisin vaiheita ja arvioi, mitä kreikkalaiset saattoivat ajatella pelastuspakettien vastineeksi rajuja leikkauksia vaatineesta troikasta (EU, EKP ja IMF) ja talouden moraalikadon vaikutuksista poliittiseen yhtenäisyyteen.
Näitä Valtonen on kelannut paljon.
Finanssikriisi toimi alkusysäyksenä hänen poliittiselle uralleen. Valtonen asettui ehdolle eduskuntaan vuonna 2011, koska häntä vaivasi huoli Suomen taloudesta. Nyt hän haluaa eurooppalaisia ratkaisuja, jotka saisivat yksityisen pääoman liikkeelle luomaan kasvua.
Valtonen pitää erityisen tärkeänä EU:n pääomamarkkinaunionia, joka on edennyt hitaasti. Sen tavoitteena on purkaa esteitä pääoman liikkeiltä, mikä aktivoisi investointeja, toisi eurooppalaisten yritysten ulottuville uusia rahoituslähteitä ja jakaisi investointien riskejä laajemmalle. Perinteisesti Euroopassa yritykset, valtiot ja infrastruktuurihankkeet ovat nojanneet pankkilainoihin, kun taas Yhdysvalloissa arvopapereilla ja suorilla investoinneilla on suurempi rooli.
Entinen pankki-ihminen haluaa eroon pankkikeskeisyydestä.
Toinen puoli yhtälöä on, ettei pulaan joutuneita pankkeja ja jäsenvaltioita pidä pelastaa yhteisin varoin, vaan ongelmia tulisi ratkoa velkajärjestelyn kautta. Siihen ei tällä haavaa ole eurooppalaista järjestelmää.
»On luotava mekanismi, joka mahdollistaa hallitun velkajärjestelyn ja tekee tilaa markkinakurille perinteisen talouskurin sijaan. Ja ennen muuta tarvitsemme vahvan pääomamarkkinaunionin.»
Markkinakurilla Valtonen tarkoittaa, että rahoitusmarkkinat päättävät miten paljon ja mihin hintaan valtiot saavat velkaa, eivät troikan kaltaiset elimet tai keskuspankit. Se asettaa hallituksille painetta pitää huolta taloutensa kilpailukyvystä, julkisen talouden lisäksi.
EU-kansalaisuus mahdollistaa vaikuttamisen, Valtonen korostaa. Suomalaisenkin on parempi ajaa omaa asiaa tarjoamalla ratkaisuja – ei niin, että vastustetaan kategorisesti kaikkea.
»Pitäisi päästä siitä eroon, että EU nähdään vain bingona, missä yksittäiset jäsenmaat pyrkivät saamaan itselleen mahdollisimman paljon. EU-kansalaisuus ei sulje pois sitä, että olemme suomalaisia tai vaikka vahvasti punavuorelaisia tai haukiputaalaisia sen rinnalla.»
Hän huomauttaa, että jäsenmaiden intressit eivät ole mitenkään homogeenisiä. »Olkoonkin, että meillä on joitain selkeitä kansallisia intressejä. Niitä pitää pyrkiä ajamaan entistä voimakkaammin ja hyvissä ajoin, tutustumalla ihmisiin ja vaikuttamalla agendaan.»
Johtajana Valtonen antaa omien sanojensa mukaan mielellään vastuuta muille. Kokoomukseen hän sanoo tuoneensa tulevaisuusintoa.
Valtosta on kuvattu määrätietoiseksi ja huippuälykkääksi. Mikä siis voi estää häntä nousemasta vallan huipulle?
Ainakaan kokoomuksen puheenjohtajakisaan hän ei ilmoittaudu. Varapuheenjohtajuus antaa jo päätösvaltaa.
»Ajoittain koen pientä ahdistuneisuutta siitä, etten pysty käyttämään kaikkeen niin paljon aikaa kuin haluaisin», Valtonen sanoo.
Hän sanoo myös oppineensa, että puheenjohtajan haastaminen ei ole helppoa. Puolueiden henkilövalinnoilla on kuitenkin yhä suurempi merkitys – riippumatta vaalijärjestelmästä tai maasta. Äänestäjät eivät lue poliittisia ohjelmia vaan takertuvat mielikuviin. Poliittisilta peleiltäkään ei voi välttyä, vaikka kuinka keskittyisi asioihin.
Milloin se sitten tapahtuukin, kokoomuksen seuraava johtajakisa käydään näillä näkymin astetta arvokonservatiivisemman varapuheenjohtajan Antti Häkkäsen ja arvoliberaalin Valtosen välillä.
Kokoomusta Valtonen ei pidä sen jakautuneempana kuin muitakaan suuria kansanliikkeitä, vaikka kymmenen edustajaa äänesti EU:n elpymispakettia vastaan viime keväänä.
Sivuille, kuten muiden puolueiden valintoihin, hän ei vilkuile.
Oma työ on kesken.
