Kongon demokraattisessa tasavallassa kutsutaan kuoleman kolmioksi aluetta, joka kärsi pahiten Kongon sodissa. Se sijaitsee maan kaakkoisosassa lähellä Sambian vastaista rajaa, ja siitä kertoo toimittaja Ben Rawlencen tuore kirja Radio Congo.
Rawlence matkusti alueelle päämääränään kaivoskaupunki Manono. Hän halusi nähdä, minkälaista elämä on sodan jälkeen syrjäisessä kaupungissa, johon on vaikea päästä teitse, jossa lähes ainoa yhteys ulkomaailmaan on satunnainen humanitaarisen järjestön lentokone ja josta harvoin kuullaan uutisia.
Kongo on Afrikan suurin valtio. Silläon valtavat luonnonvarat, mutta se on yksi maailman köyhimmistä maista. Vuoden 2011 YK:n inhimillisen kehityksen indeksissä maa sijoittui sijalle 187 eli viimeiseksi.
Kongossa on sodittu 1990-luvun puolivälistä 2000-luvun puoliväliin. Sotien taustalla ovat olleet korruptoituneiden hallintojen ongelmat, etniset jännitteet, kiistat maanomistuksesta ja kansalaisoikeuksista sekä Ruandan vuoden 1994 kansanmurha, joka levisi itäiseen Kongoon.
Vuonna 1998 alkaneessa toisessa Kongon sodassa – Afrikan maailmansodassa – oli mukana yhdeksän Afrikan maata ja 25 aseellista ryhmää. Angola, Namibia, Tšad ja Zimbabwe tukivat Kongon hallitusta, kun taas Ruanda ja Uganda tukivat hallitusta vastustaneita kapinallisryhmiä. Sodassa oli kyse myös näiden valtioiden keskinäisistä taisteluista Kongon maaperällä. Sodassa kuoli 5,4 miljoonaa ihmistä ja saman verran joutui pakenemaan kotoaan.
Myös Kongon valtavat mineraalivarat ovat olleet sotien osasyinä, ja niillä on rahoitettu konflikteja. Laiton mineraalien louhinta rehottaa edelleen Kongon itäosissa, jossa eri aseelliset ryhmittymät taistelevat kaivoksista. Rawlence tapaa paikallisia, jotka toivoisivat hyötyvänsä maansa luonnonrikkauksista edes jotenkin. He kertovat vihaavansa kauppiaita, jotka tekevät rahaa Kongon mineraaleilla. Paikalliset itse eivät saa mineraaleista mitään.
Vaikka Kongo kärsii väkivallasta edelleen, pakolaiset ovat alkaneet palata koteihinsa. Kun Rawlence pääsee pitkän matkansa jälkeen Manonoon, hän näkee kaoottisen kaupungin mutta myös toivoa. Se perustuu tavallisiin kongolaisiin ja heidän tulevaisuudenuskoonsa.
Rawlence on vaikuttunut esimerkiksi Vidrack-nimisestä miehestä, joka pyörittää paikallista Radio Manonoa. Vidrack saapui kaupunkiin sodan hiipuessa etsimään töitä, hankki radiolaitteet YK:n avustuksella ja alkoi lähettää ohjelmaa vapaaehtoisesti. Radioaseman tarkoituksena on koulutuksen, rauhan ja sovinnon edistäminen. Halu tuoda alueelle kehitystä kannustaa häntä tekemään lujasti töitä.
Radioaseman naisuutistoimittaja puolestaan toimittaa kerran viikossa suosittua ohjelmaa, jossa naiset keskustelevat arkipäivän aiheista, kuten vihannesten istuttamisesta tai siitä, miten toimia liikaa juovan aviomiehen kanssa. Elantonsa vapaaehtoinen toimittaja ansaitsee myymällä torilla maissia.
Radio Manonolle olisi kysyntää myös sen 60 kilometriin yltävän kuuluvuusalueen ulkopuolella. Manonosta harvoin kuullaan uutisia edes naapurikaupunkeihin saakka. Myös Kongon liikenneinfrastruktuuri on yhä surkeassa kunnossa. Viereiseen kaupunkiin ei välttämättä pääse kuin jalan, ja matka voi viedä useita päiviä.
Rawlence vierailee esimerkiksi kylässä, jonka asukkaiden suurin toive on saada kyläänsä tie. Ilman tietä kylään ei tule ketään, ei siis rahaakaan. Toisaalta eristyneisyydestä on epävakaissa oloissa hyötyäkin: se suojaa asukkaita armeijan väkivallalta.
Kirjan yksittäiset kauniit tarinat ja toivon pilkahdukset uhkaavat jäädä lukiessa taka-alalle. Kongo kantaa uskomattoman määrän ongelmia, joista selviytyminen vie vielä vuosia. Rauhanprosessin eteneminen on ollut hidasta, ja ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan nykyistä tehokkaampaa hallintoa ja instituutioita, turvallisuutta ja varmasti vielä pitkään myös kansainvälisen yhteisön apua.
Kirjoittaja on koordinaattori Ulkopoliittisessa instituutissa.
