Norjalaisen journalistin Erika Fatlandin kirja on aavistuksen mielikuvituksettomasta nimestään huolimatta huikein kirjallinen Keski-Aasian kierros, jolla olen ollut. Fatland onnistuu vangitsemaan vaivaa säästämättä kirjoitettuun reportaasiromaaniinsa paljon olennaista siitä, mitä viisi stan-maata kätkevät sisäänsä.
Huonosti tunnettuja, Neuvostovallan aikanaan kartalle piirtämiä valtiokummajaisia värittävät diktatoriset hallinnot, korruptio, talousromahdukset ja ekokatastrofit, hylätyt tehtaat, siivoamaton ydinkoealue sekä mittaamaton määrä inhimillistä tragediaa. Entisen Araljärven, nykyisen hedelmättömän maapalasen keskeltä löytyy jopa saareke, jolla Neuvostoliitto testasi biologisia aseita. Järvi kuivui, Neuvostoliitto katosi, ja hengenvaaralliset laboratoriot lopetettiin hiljaisuudessa.
Tarinan toinen puoli on häikäisevä historia Silkkitien varrella. Esimerkiksi nykyisessä Uzbekistanissa sijaitsevan Samarkandin kaupungin arkkitehtuuri etsii vertaistaan. Filosofia, tähtitiede ja matematiikka kukoistivat suljetun nykydiktatuurin alueella 1500-luvulle saakka. Tuon ajan tiedemiehet tekivät olemattomin välinein päätelmiä maailmankaikkeudesta, kuten planeettojen kiertoratojen ellipsimuodosta, joka todistettiin vasta vuosisatoja myöhemmin.
Toki myös Neuvostoliitossa tehtiin huipputiedettä. Fatland löysi Turkmenistanin aavikolta sitkeän tiedemiehen Viktor Sarianidin, joka vielä yli 80-vuotiaana jatkoi kaivauksiaan saadakseen lisätietoa Gonur Tepen pronssikautisesta sivilisaatiosta. Sarianidi kuoli vain muutamia kuukausia haastattelun jälkeen.
Vastoin yleisiä harhaluuloja stanit eivät ole samasta puusta. Niiden ainoa yhdistävä tekijä on perin kummallinen synty neuvostoviranomaisten sattumanvaraisten siveltimenvetojen tuloksena. Rajat eivät seuraa etnisten ryhmien sijaintia: Tadžikeista suuri osa asuu Afganistanissa, uzbekeista puolestaan Kirgisiassa ja Tadžikistanissa. Kazakstanissa on suuri venäläisvähemmistö. Lisäksi Kirgisian ja Kazakstanin pakkokaupunkilaistetut paimentolaiskansat ovat perimmiltään kovin erilaisia kuin kaupankäyntikansa uzbekit tai persiansukuista kieltä puhuvat tadzikit.
Fatlandin kirjan kutsuminen matkakirjaksi olisi sen sisältämän tiedon väheksyntää. Kirjan kutsuminen tietokirjaksi sen sijaan aliarvioisi teoksen henkilökohtaisuutta ja kaikesta huokuvaa ymmärrystä niitä tavallisia ihmisiä kohtaan, jotka auttoivat Fatlandia kaikkialla Keski-Aasiassa. Monen kohtalo on sydäntäsärkevä. Mieleen jää esimerkiksi Svetlana, unohdetun tadžikkikaupunki Kurgan-Tepan iltaravintolan surusilmäinen tarjoilija, jonka mies katosi Venäjälle. Vastaaviin kohtaloihin törmää kaikkialla työperäisen maahanmuuton koettelemassa Keski-Aasiassa. Miehet lähtevät, naiset jäävät.
Kirjoittaja on toimittaja ja Lääkärin sosiaalinen vastuu ry:n toiminnanjohtaja.
