Mitä saadaan, kun MIT:n kansantaloustieteen professorit kirjoittajat sosiologisen tiiliskiven teknologian talous- ja sosiaalihistoriasta ja nykytilasta? Entä kun Columbian yliopiston kauppaoikeuteen erikoistunut professori kirjoittaa vieläkin perinpohjaisemmin kansainvälispoliittisen ja valtio-opillisen analyysin digiteknologian hallinnasta ja herruudesta?
Ainakin sanonta »suutari pysyköön lestissään» on syytä unohtaa sekä talousprofessorien Daron Acemoglun ja Simon Johnsonin sekä suomalaisamerikkalaisen lakiprofessori Anu Bradfordin uusien teosten kohdalla. Molempien kirjojen ansio on nimenomaan laaja-alaisessa näkemyksellisyydessä ja kokonaiskuvan esittelyssä.
Merkittävä ero on siinä, että Bradfordin kirja Digital Empires jäsentelee asiaa, joka on ainakin periaatteessa kaikille aikaansa tarkasti seuraaville tuttu: Yhdysvaltojen, Kiinan ja Euroopan globaalia kamppailua siitä, miten digitaalista teknologiaa ja yhtiöitä hallitaan.
Myös Acemoglu ja Johnson käsittelevät periaatteessa tuttua asiaa, tuhatvuotista teknologista kehitystä, mutta painottavat nykyistä digitalisaation, automatisaation ja tekoälyn aikakautta. He kuitenkin esittävät tutusta asiasta kokonaan uuden tulkinnan eivätkä tyydy Bradfordin tavoin vain jäsentämään käsittelemäänsä kokonaisuutta sinänsä hyvin havainnolliseen kehikkoon.
Bradfordin jäsennyksessä teknologian hallinnasta käydään kahta samanaikaista kamppailua. Horisontaalinen kamppailu on käynnissä Yhdysvaltojen markkinavetoisen, Kiinan valtiovetoisen ja EU:n oikeuksiin pohjautuvan sääntelymallin välillä. Vertikaalista taistelua käydään kolmikon alueella toimivien yritysten ja sääntelijöiden välillä.
Kirjan havainnollistavimpia osuuksia ovatkin selostukset siitä, kuinka esimerkiksi Microsoft on jäänyt Yhdysvaltojen ja EU:n erilaisten vaatimusten ristituleen tai kuinka Applella on ollut samankaltaisia vaikeuksia täyttää Yhdysvaltojen ja Kiinan yhtiölle asettamat vaatimukset.
Yhdysvaltojen kyvyttömyys tai haluttomuus säädellä millään merkityksellisellä tavalla globaaleja teknologiajättäjään, etunenässä Amazonia, Metaa, Microsoftia ja Applea, johtuukin Bradfordin mukaan osittain samaan aikaan käytävästä horisontaalisesta kamppailusta Kiinaa vastaan: lobbareiden argumentti sääntelyä vastaan on, että se heikentäisi Yhdysvaltojen innovaatiokykyä suhteessa Kiinaan.
Samaan aikaan Yhdysvalloissakin luotto yhtiöiden itsesääntelyyn on murenemassa, kun markkinauskon haittavaikutukset kuten väärän tiedon leviäminen ja yksityisyyden suojan olemattomuus käyvät yhä ilmeisemmiksi.
Bradford ennustaa, että ainakin demokraattisten maiden keskuudessa EU:n oikeusperustaisesta lähestymistavasta tulee suositumpi kuin markkinamallista. Esimerkkinä EU:n sääntelyvallasta Bradford käyttää GDPR-tietosuoja-asetuksen globaaleja vaikutuksia ja roolia monen maan kansallisen sääntelyn esikuvana.
Bradford myös katsoo, että Yhdysvaltojen on pakko lopulta tulla EU:n linjoille teknologian sääntelyssä, koska maa tarvitsee liittolaisia pystyäkseen hidastamaan Kiinan nousua.
Ennustuksessa on enemmän kuin hyppysellinen toiveajattelua. Toivoa toki sopiikin, että yhteinen sävel Atlantin yli löytyy. Kiinan mallisen digitaalisen autoritaarisuuden voitto ei nimittäin lupaa hyvää demokratian tulevaisuudelle.
Acemoglun ja Johnsonin teos Power and Progress täydentää hienosti kuvaa siitä, miksi usko markkinamallin siunauksellisuuteen teknologian kehityksen ohjenuorana on romuttumassa myös Yhdysvalloissa ja muualla anglosaksisessa maailmassa. Kirja on kuin loppuviitteillä varusteltu taisteluhuuto nykyajan sokeaa teknologiauskoa vastaan.
Teoksen aineiston mukaan historian saatossa uuden teknologian tuomien hyötyjen suuruus ja jakaantuminen ihmisten kesken ovat riippuneet vallitsevasta yhteiskunnallista tilanteesta ja etenkin teknologiaa ohjaavista visioista. Mitään automaattisesti autuaaksi tekevää ja kaikkien hyödyksi koituvaa ei teknologian kehityksessä ole, edes tekoälyn aikakaudella.
Etenkin Yhdysvalloissa teknologian kehitystä ohjaa kirjan mukaan pienen eliitin etu näiden ihmisten visiovallan kautta. Kirjoittajat pyrkivät osoittamaan, kuinka johtavat mediat ja poliitikot toistavat sellaisia käsityksiä teknologiasta, joiden sylttytehdas voidaan jäljittää Piilaaksoon, teknologiajätteihin ja rahoitusmaailmaan. Tietty tulkinta asiasta muuttuu näin teknologian kehitystä ohjaavaksi visioksi.
Puhe eliitin eduista ja visiovallasta saa tarkistamaan etukannesta, että ovathan kirjoittajien nimet Acemoglu ja Johnsson eikä Marx ja Engels. Se osoittaa, kuinka hallitseva asema tekno-optimismilla on itse kunkin ajattelussa.
Mikään luonnonlaki ei kaksikon mukaan pakota siihen, että tekoälyn kehityksessä tavoitteena pitäisi olla ihmisen korvaaminen, automatisointi ja valvonta. Kyse on visioiden vallasta. Yhtä hyvin tekoälyn kehitystä voisi ohjata pyrkimys erilaisten ihmisten kykyjen täydentämiseen.
Ehkä tämänkaltainen visiosta kumpuava teknologia auttaisi länttä pärjäämään horisontaalisessa kamppailussa.
Kirjoittaja on johtaja konsulttitoimisto Kaskasissa.
