Takkutukkainen Suomi-neito polkee maata ja katkoo kiukkuisena oksia hämärässä metsässä. Vastaantulevalla nuotiolla syödään norjalaista kalaa, hevoskärryssä kuljetetaan tanskalaista olutta ja seuraavaksi ihaillaan punaisella matolla poseeraavaa Abbaa. Ievan polkka alkaa soida, ja Suomi-neidon kiukku vaihtuu määrätietoisiksi juoksuaskeliksi.
”On aika kiriä muut Pohjoismaat”, penäsi Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) tässä vuoden takaisessa, 1800–1900-lukujen kuvastoa hyödyntäneessä televisiomainoksessaan.
EK:n ohella myös suomalaiset laajemmin ovat kantaneet huolta maamme pysähtyneestä talouskasvusta ja paisuvasta julkisesta velasta, joka jatkaa kasvuaan pääministeri Petteri Orpon (kok.) hallituksen järeistä leikkaustoimista huolimatta. Runsaasti kritiikkiä herättäneillä ja lakkoaaltoja innoittaneilla työvoima- ja sosiaalipoliittisilla uudistuksillaan Orpon hallitus on ilmoittanut tähtäävänsä siihen, että Suomesta tulisi nykyistä ”pohjoismaisempi” valtio.
Suomi ei ole enää pohjoismainen hyvinvointivaltio.
→ tarua
Kun joku varoittaa suomalaisen hyvinvoinnin jäävän muista jälkeen, unohdetaan, ettei maamme ole koskaan ollutkaan samankaltainen hyvinvointivaltio kuin Ruotsi, Tanska tai Norja, toteaa Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Minna van Gerven. Hän on tutkimuksessaan vertaillut Pohjoismaiden sosiaalipolitiikkaa.
Lähtökohdat hyvinvoinnin rakentamiseen ovat olleet erilaiset: Toisin kuin naapurinsa, Suomi oli pitkään köyhä ja maatalousvaltainen maa. Maaseudun edunvalvonnalla on ollut Suomessa vahvat perinteet, ja sosiaaliturvalla tähdättiinkin alun perin juuri maaseudulla asuvien olojen parantamiseen.
Sotienjälkeinen jälleenrakennus pakotti suomalaiset olemaan innovatiivisia, ja talouskasvu oli huimaa aina 1990-luvulla iskeneeseen lamaan asti. Vastaavanlaisiin kasvun vuosiin ei sittemmin olla enää päästy – eikä Suomi niin sanotulla kultakaudellaankaan yltänyt skandinaavisten verrokkimaiden tasolle.
Suomi on silti yhä omanlaisensa pohjoismainen hyvinvointivaltio, ja van Gerven pitää julkisuudessa käytyä leikkauspoliittista keskustelua velkalaivoista ja kirstunpohjista liian negatiivisena. Hyvinvointia ei voida mitata yksistään velan määrällä.
”Sosiaalipolitiikkahan on parasta talouspolitiikkaa, jos sen oikealla tavalla kohdistaa. Se pitäisi nähdä voimavarana. Ongelmana on se, että talouspoliittinen näkemys ei sovellu sellaisenaan hyvinvoinnin mittaamiseen helposti”, van Gerven sanoo.
Hän muistuttaa, että Suomessa on vuosikymmenten ajalta runsaasti näyttöä siitä, että hyvinvointijärjestelmämme toimii. Maailman onnellisuusraportissa Suomi on sijoittunut eri mittareilla tarkasteltuna maailman onnellisimmaksi maaksi jo seitsemän peräkkäistä vuotta. Uhkakuvilla maalailun sijaan pitäisikin van Gervenin mielestä keskittyä siihen, miten järjestelmää voitaisiin kehittää entistä paremmaksi.
Hyvinvointivaltion kantava ajatus on ollut universalismi. Yhteiskunnassa kaikki osallistuvat ja hyötyvät. Tällä tavoin taataan vahva työllisyys ja vahvat julkiset palvelut koulutuksesta terveydenhuoltoon, jotka on nähty pohjoismaisena menestystarinana. Kyse on siitä, että hyvinvointivaltio pyrkii luomaan kansalaisilleen turvalliset olot ennaltaehkäisemällä kattavasti inhimillisiä riskejä sekä puuttumalla niihin tarvittaessa.
Van Gervenin mukaan sosiaalipolitiikka on – muiden politiikan alojen ohella – asetettu altavastaajaksi talouspolitiikalle. Ajatuksena on, että kestävä talous ja työllisyys tuottavat hyvinvointia entistä laajemmalle joukolle. Tutkimustulokset eivät kuitenkaan tue tätä väitettä, van Gerven sanoo. Talouskasvu ei takaa, että työtä ja hyvinvointia jakautuisi kaikille tasaisesti – se kasautuu tietyille ihmisryhmille.
Kun poliitikot puhuvat hyvinvointivaltion säilyttämisestä, olisi syytä tunnistaa, että hyvinvointi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Hyvinvointia ei voi kaavoittaa tiettyyn matemaattisesti kausaaliseen malliin, sillä siihen vaikuttaa useampi muuttuja. Pelkästään ihmisen hyvinvointia ei myöskään nähdä konkreettisesti yhteiskunnan tavoitteena, van Gerven toteaa.
Tutkijana hän pitää mielekkäänä vertailla Pohjoismaita keskenään, sillä juuri tutkimus antaa käyttökelpoisia työkaluja ymmärtää maiden välisiä eroja. Vertailu lakkaa sen sijaan olemasta mielekästä siinä vaiheessa, kun iso kuva sivuutetaan ja eri maiden käytännöistä halutaan poimia rusinat pullasta.
”Se on politiikkaa, se kuuluu siihen, mutta tutkijalla se aiheuttaa kulmien rypistymistä”, van Gerven sanoo.
Van Gervenin mukaan on nurinkurista keskustella siitä, onko hyvinvointivaltioon tulevaisuudessa varaa. Hänen mielestään pikemminkin kysymys kuuluu, halutaanko sitä rahoittaa vai ei. Sekin on politiikkaa.
Tunneperäisen pelolla lietsomisen sijaan hän kaipaisi keskusteluun enemmän järkipuhetta. Suomen talous on hänen mukaansa vielä eurooppalaisittain hyvällä tolalla ja tarvittavien muutosten tekemiselle on aikaa.
Suomi ei ole uusi Kreikka, van Gerven summaa.
Tanskassa työttömyysturva kannustaa aktiivisuuteen, Suomessa passiivisuuteen.
→ totta
Suomessa sosiaaliturvajärjestelmää ei ole räätälöity tunnistamaan moninaisia syitä työttömyyden taustalla, minkä vuoksi apua hakevilla kestää liian kauan päästä heille sopivan etuuden ja oikeanlaisten palveluiden piiriin. Näin todetaan valtioneuvoston tilaaman tutkimushankkeen vuonna 2022 julkaistussa loppuraportissa, jossa Suomea verrattiin muihin Euroopan maihin, mukaan lukien Tanskaan.
Yksi raportin laatineista tutkijoista oli Minna van Gerven. Hän kuvailee eroja Suomen ja Tanskan välillä: Tanskassa työtön työnhakija pyritään ohjaamaan oikeiden palveluiden äärelle heti ensimmäisestä päivästä alkaen. Mikäli työttömyys pitkittyy, eri palveluntarjoajien kesken tehdään entistä tiiviimpää yhteistyötä, jotta työnhakija pääsisi ponnistamaan yhteiskunnan turvaverkon varasta omille jaloilleen.
”Suomessa on toisin päin. Mitä kauemmin on työttömänä, sitä vähemmän on palveluita tarjolla”, van Gerven sanoo.
Toisin sanoen suomalainen työnhakija saatetaan ulkokohtaisesti velvoittaa hakemaan tiettyä määrää työpaikkoja kuussa tai toimittamaan lääkärin todistuksia alentuneesta työkyvystään, mutta systeemi ei ole järin tehokas auttamaan ihmisiä erilaisissa tilanteissaan eteenpäin.
Tämä seikka on jäänyt vähemmälle huomiolle, kun Orpon hallitus on myllännyt työmarkkinoita uuteen uskoon hakemalla inspiraatiota vetovoimaisena pitämästään Tanskan mallista. Kansainvälisestikin huomiota niittänyt flexicurity-järjestelmä perustuu kolmeen seikkaan, kertoo Kööpenhaminan yliopiston sosiaalipolitiikan professori Anna Ilsøe.
Ensinnäkin työntekijöiden palkkaaminen ja irtisanominen on Tanskassa suhteellisen helppoa, eikä kummastakaan aiheudu isoja kustannuksia yrityksille. Tähän pyrkii myös Orpon hallitus muun muassa edistämällä paikallista sopimista, keventämällä irtisanomisen perusteita ja mahdollistamalla vuoden kestävät määräaikaisuudet ilman erikseen vaadittavaa sopimusperusteista syytä.
Vastapainoksi Tanskassa myönnetään kuitenkin kohtuullisen avokätisesti työttömyyskorvausta, jota on mahdollista saada porrastamattomana kahden vuoden ajan. Etuuden määrä on sidoksissa työsuhteen kestoon, palkkaan sekä siihen, onko työttömäksi jäänyt rekisteröitynyt jonkun työttömyyskassan jäseneksi.
Tanskan työmarkkinaviranomaisen STARin (Styrelsen for arbjedsmarked og rekruttering) mukaan hieman yli kaksi miljoonaa tanskalaista kuului viime vuoden alussa johonkin työttömyyskassaan. Kassan jäsenenä ansiosidonnaista työttömyyskorvausta on mahdollista saada bruttona enimmillään 20 359 tanskan kruunua eli hieman alle 2 500 euroa kuussa.
Ansiosidonnaisen rahallinen vastine on Tanskassa hyvä etenkin pieni- ja keskituloisille. Kovapalkkaisesta työstä tyhjän päälle pudonnut työnhakija todennäköisesti hyötyy ansiosidonnaisesta enemmän Suomessa kuin Tanskassa – ainakin jonkin aikaa. Hallituksen uudistusten myötä ansiosidonnaisen määrästä leikataan 20 prosenttia jo parin kuukauden työttömyyden jälkeen, eikä etuutta myönnetä yhdellekään työnhakijaryhmälle kahta vuotta putkeen.
Kolmantena Ilsøe nostaa esiin seikan, joka on hänen mielestään jäänyt kansainvälisesti vähemmälle huomiolle: Tanskassa panostetaan suurilla summilla siihen, että työnsä menettäneille voitaisiin tarjota heidän aikaisempaa kokemustaan ja palkkatasoaan vastaavaa työtä sekä koulutusta, joka parantaisi työllistymismahdollisuuksia. Työtöntä ei jahdata keppiä heilutellen hakemaan mitä tahansa ensimmäisenä avoinna olevaa paikkaa.
”Miksi tämä on kiinnostavaa myös työnantajien näkökulmasta? Siksi, että työnantajilla on entistä houkuttelevampi joukko työntekijöitä, joista valita. Kyse on eräänlaisesta yhteiskunnallisesta kompromissista”, Ilsøe selventää.
Tanskassa valtio tukee myös Fleksjob-ohjelmallaan osatyökykyisten mahdollisuuksia osa-aikatyöhön. Ilsøen mukaan ohjelma on ollut suosittu ja sillä on onnistuttu pitämään muun muassa pitkäaikaissairauksista kärsiviä tai muiden rajoitteiden vuoksi osatyökykyisiä mukana työelämässä. Suomessa hallituksen tekemät sosiaaliturvauudistukset ovat puolestaan hankaloittaneet osa-aikaisen työn vastaanottamista, ja osa-aikatyötä tekeviä patistetaan hakemaan kokoaikatyötä.
Tanskan mallia on perusteltu ratkaisuna Suomeen vetoamalla siihen, että meillä päin on jäykät työmarkkinat. Professori Van Gerven on toista mieltä: Työmarkkinat kyllä joustavat, mutta sosiaaliturva ei. Hän myös kritisoi Orpon hallituksen tapaa valikoida flexicurity-mallista mieleisensä käytännöt. Sillä halutaan tuoda työnantajille joustavuutta (flexibility) samalla kun työnhakijoille tarjottavaa turvaa (security) kiristetään entisestään.
Suomen työttömyysaste oli joulukuussa 8,9 prosenttia, Tanskan 2,6 prosenttia. Ilsøe painottaakin, että Tanskan taloudella menee juuri nyt poikkeuksellisen hyvin. Menestystä selittää ennen kaikkea lääkeyhtiö Novo Nordiskin valmistaman Ozempic-diabeteslääkkeen sekä Wegovy-laihdutuslääkkeen myynnistä taotut kruunut.
Kuinka pitkään talouden nousukausi kantaa, jää Ilsøen arvion mukaan nähtäväksi. ”Pelätään, että tämä tulee olemaan meidän Nokia-tarinamme.”
Ruotsissa on toimiva työmarkkinamalli, sillä ammattiyhdistysliike ei politikoi.
→ totta
Ruotsissa ammattiyhdistysliike ei politikoi samassa määrin kuin Suomessa, sillä se istuu neuvottelupöydissä työnantajajärjestöjen kanssa keskustelemassa työelämän pelisäännöistä. Toisin kuin Suomessa, valtion rooli on näissä neuvotteluissa vähäinen, toteaa Lundin yliopiston sosiologian emeritusprofessori Anders Kjellberg. Valtion tehtävänä on lähinnä rahoittaa työmarkkinaosapuolten aloitteita, kuten vaikkapa aikuiskoulutustukea.
Ruotsissa puhutaan työnantajien ja palkansaajien välillä vallitsevasta, vuoropuheluun perustuvasta yhteistyön hengestä, Kjellberg kertoo. Suomessa työmarkkinoista neuvotellaan sen sijaan kolmikantaisesti, eli valtiolla on siinä merkittävä rooli. Täkäläinen ammattiyhdistysliike onkin syyttänyt hallitusohjelmaan kirjattuja työmarkkinareformeja tarmolla läpi runnovaa Orpon hallitusta siitä, ettei sillä ole ollut aitoa kiinnostusta neuvotella eri osapuolten kesken.
Toinen merkittävä ero Suomen ja Ruotsin välillä on Kjellbergin mukaan maissa laadittavien työehtosopimusten luonteessa.
Ruotsissa työehtosopimusten yleissitovuus ei perustuu lakiin vaan neuvotteluosapuolten välisiin sopimuksiin, toisin kuin Suomessa. Työehtosopimuksia täydennetään paikallisilla sopimuksilla, joiden perusteella esimerkiksi palkkaa voidaan maksaa työehtosopimusta enemmän – mutta ei vähemmän.
Orpon hallituksen tavoitteena on viitoittaa paikallisen sopimisen kulttuurille kiinteää jalansijaa Suomeen. Ruotsin mallista ei kuitenkaan tässä yhteydessä voida Kjellbergin mukaan puhua, sillä paikallisia sopimuksia laadittaisiin yleissitovien työehtosopimusten asemaa murentamalla.
”On kiistanalaista, että Suomen hallitus haluaa lisätä paikallista sopimista, joka ei tapahtuisi työmarkkinaosapuolten vaan järjestäytymättömien yritysten ja järjestäytymättömien työntekijöiden kesken. Tarkoituksena on luultavasti lisätä joustavuutta, mutta tämä heikentää pohjoismaista ja suomalaista työmarkkinamallia.”
Kjellberg esittää, että järjestäytymättömyys on ongelma, joka pätee joissain tilanteissa myös suomalaisiin työehtosopimuksiin: Työnantajajärjestöihin kuulumattomat yritykset, joiden toimialoilla on voimassa yleissitova työehtosopimus, ovat jääneet paikallisen sopimisen ulkopuolelle.
Ruotsissa järjestäytymättömillä työnantajilla on tapana noudattaa jotakin työehtosopimusta suoraan yrityksen ja ammattiliiton välisellä liityntäsopimuksella (hängavtal), joka velvoittaa yrityksen noudattamaan yleissitovaa sopimusta. Lisäksi yritysten hallituksissa on Suomea vankempi henkilöstön edustus. Näin ollen Ruotsin työmarkkinoilla harvemmin syntyy tilannetta, jossa vallitsisi villin lännen lait.
Orpon hallitus on käyttänyt Ruotsia niin ikään malliesimerkkinä maasta, jossa ei lakkoilla.
Dagens Arena -verkkolehdessä julkaistussa artikkelissaan Kjellberg toteaa, että poliittisten lakkojen suurempi määrä Suomessa selittyy valtion vahvalla asemalla työmarkkinaneuvotteluissa. Siispä poliittisia lakkoja on järjestetty nimenomaan protestina hallitusten aikomuksille muuttaa yksipuolisesti työmarkkinoiden käytäntöjä. Ruotsissa vastaavaa tarvetta ei ole ollut, sillä työmarkkinareformit perustuvat itsesäätelylle, Kjellberg lisää.
Suomessa järjestetään myös Ruotsia huomattavasti enemmän tukilakkoja. Näitä hallitus on ryhtynyt jo rajoittamaan viime vuonna voimaan tulleella lainsäädännöllä – kenties ennakoiden sitä, että tukilakkoja tultaisiin järjestämään nykyistä enemmän paikallisen sopimisen lisäämisen myötä.
Ennen lainsäädännön päivittämistä hallituksen työehtosopimuslakia koskevaan esitykseen oli kirjattu, että yleissitovien työsopimusten määrän vähentäminen voisi johtaa uusiin myötätuntotaisteluihin. Lakkoja rajoittamalla hallitus pystyy torppaamaan palkansaajien mahdollisuuksia protestoida paikallisen sopimisen käytäntöjä toisten yritysten työntekijöiden puolesta.
