Tammikuussa 2013 ranskalaiset hävittäjät hyökkäsivät islamistikapinallisten tukikohtiin Pohjois-Malissa. Pian seurasi maajoukkojen rynnäkkö, joka raivasi suurimman osan kapinallisalueista.
Ranskalaiset joukot saivat Gaon, Kidalin ja Timbuktun kaupungit ainakin nimellisesti hallintaansa tuhansien tšadilaisten ja nigeriläisten sotilaiden avustamina ja tekivät käytännössä lopun islamistikapinallisten miehityksestä. Tämä oli kuitenkin vasta operaation helpoin osa. Islamistit eivät ole kokonaan hävinneet taistelua Pohjois-Malista. He kykenevät yhä vastarintaan ja jopa hyökkäämään kaupunkeihin, joita Ranska virallisesti hallitsee.
Ranska vähentää joukkojaan 4 000 sotilaasta 1 000:een vuoden loppuun mennessä. YK on valtuuttanut Maliin yli 12 000 sotilaan rauhanturvajoukon, joka on määrä lähettää maahan ennen heinäkuulle suunniteltuja vaaleja. Lähes puolet tulevista YK-joukoista koostuu jo maassa olevista länsiafrikkalaisista sotilaista. Malissa ei kuitenkaan vielä ole rauhansopimusta jota valvoa, joten Pohjois-Malin laajan alueen hallinta käy rauhanturvaajille vaikeaksi.
Unelma omasta valtiosta
Malin konflikti ei ole uusi. Pohjois-Mali on alkujaan paimentolaiskansa tuaregien kotimaata. Tuaregit hallitsivat Saharan sisäisiä kauppareittejä ja pitivät itseään aavikon herroina, mutta Ranskan siirtomaavalta mullisti heidän asemansa. Tuaregikansa jäi vähemmistöön useissa uusissa valtioissa, etenkin Malissa.
Mali itsenäistyi vuonna 1960. Valtaan nousi väestö, jota tuaregit olivat pitäneet alempiarvoisena ja alistaneet ryöstöretkillään orjikseen.
Tuaregit ovat kapinoineet säännöllisesti Malin itsenäistymisestä lähtien. Ensimmäisen kerran tuaregit nousivat kapinaan 1960-luvun alussa, seuraavan kerran 1990-luvun alkupuolella. Kun vuoden 1992 kansallinen sopimus ei tarjonnut tuaregeille tyydyttävää asemaa Malin politiikassa ja taloudessa, uusi kapina alkoi vuonna 2006.
Konflikti pysyi verrattain pienimuotoisena, kunnes aseistautuneet tuaregit alkoivat palata Maliin Libyasta Muammar Gaddafin hallinnon kaatumisen jälkeen vuoden 2011 lopussa. Monet heistä olivat asuneet pitkään Libyassa ja taistelleet Gaddafin puolella. Kapina sai uutta vauhtia: Maliin muodostettiin uusi kapinallisryhmä Azawadin kansallisen vapautuksen liike MNLA, jonka tavoitteena oli perustaa sekulaari tuaregivaltio Pohjois-Maliin.
Siinä missä tuaregiseparatismi oli aiemmin toiminut kulissina vallan ja aseman tavoittelulle, MNLA julisti Azawadin alueen eli Pohjois-Malin itsenäiseksi. Kyse ei ollut enää Malin valtion varoista käydystä kamppailusta, vaan MNLA halusi tuaregien irtautuvan koko valtiosta.
Tuaregien kesken vallitsi tuolloin löyhä tunne yhtenäisyydestä, mutta se haihtui pian. Kun MNLA:n taistelijat ryöväsivät pohjoista ja Malin armeija pakeni, salafistijoukot astuivat esiin ja syrjäyttivät MNLA:n.
Islamistien leiri on kirjava
Länsi-Afrikan talousyhteisö Ecowas (The Economic Community of West African States) suunnitteli interventiota Maliin keväällä 2012. Yhteisö kuitenkin toimi hitaasti, sillä se tavoitteli ratkaisua kahden raiteen diplomatialla.
Yhtäältä Ecowas yritti neuvotella tuaregien islamistisen Ansar Dine -liikkeen kanssa, jotta se irtautuisi kahdesta Pohjois-Afrikan alueellisesta islamistiliikkeestä AQIM:ista ja MUJAO:sta, joilla oli jalansijaa myös Pohjois-Malissa. Toisaalta Ecowas yritti luoda pääkaupunkiin Bamakoon demokratiaan sitoutunutta hallituskumppania ja uudistaa Malin asevoimia.
Ecowasin interventio olisi voitu aloittaa vasta syyskuussa 2013. Siksi Bamakon hallitus ei voinut tukeutua Ecowasin apuun, kun Ansar Dine ja MUJAO aloittivat etelään kohdistuneen hyökkäyksensä kuluvan vuoden tammikuussa. Bamakon ensireaktio oli kutsua hallinnon turvaksi vanha siirtomaaisäntä Pariisista.
Ranskan joukot eivät vieläkään hallitse Pohjois-Malia täysin. Siksi on epätodennäköistä, että afrikkalaiset rauhanturvaajat saisivat aluetta hallintaansa ainakaan välittömästi ranskalaisten vetäydyttyä.
Kansainvälisen yhteisön ja Afrikan maiden tulevan intervention ongelmana on lisäksi se, kuinka navigoida Malin poliittisella kartalla. Ecowas neuvottelee Ansar Dinen kanssa järjestön irtautumisesta alueellisista islamistiliikkeistä. On kyseenalaista, mitä diplomatialla voidaan saavuttaa niin kauan kuin Ranskan joukot ovat Malissa.
Kriisiä on lisäksi käsitelty ”terrorismin vastaisen sodan” sanakääntein Algerianssa sijaitsevalle Tigantourinen kaasukentälle tehdyn iskun jälkeen.
Islamistien tammikuisessa iskussa kuoli kymmeniä kaasukentän ulkomaisia työntekijöitä. Malin kriisistä tuli sen jälkeen kansainvälinen konflikti, jonka Yhdysvallat ja muut maat ovat liittäneet osaksi terrorismin vastaisen sodan karttaa.
Myönteisenä merkkinä voidaan toisaalta pitää sitä, että Azawadin islamilainen liike IMA irtautui Ansar Dinesta Tigantourinen hyökkäyksen jälkeen. IMA julisti tuomitsevansa terrorismin ja olevansa valmis vuoropuheluun. Ryhmän koosta tai sen johtajan vaikutusvallasta ei kuitenkaan ole tarkkaa tietoa.
Siksi kestää aikansa, ennen kuin tuaregeista voidaan hioa yhteen sellainen liitto, joka voi uskottavasti neuvotella Malin hallituksen ja kansainvälisen yhteisön kanssa.
Sama ongelma koskee Pohjois-Malin lisäksi pääkaupunkia Bamakoa. Nykyinen hallitus on parhaimmillaankin vain virkaa tekevä, ja se on sirpaloitunut siviili- ja sotilasryhmiin. Hallitukselta puuttuu sekä poliittinen hyväksyntä että uskottavuus. Demokraattiseen hallintoon palaamiseksi tehty suunnitelma määrää vaalien päivämääräksi 31. heinäkuuta 2013, mutta useat poliittiset ryhmät kyseenalaistavat vaalien legitiimiyden.
Malin asevoimat kärsivät koulutuksen ja varusteiden puutteen lisäksi myös muista ongelmista: Asevoimat ovat sisäisesti hajanaiset, ja niiltä puuttuu eettinen koodi, joka estäisi väärinkäytökset sotilasoperaatioissa.
Malin asevoimat ovat jo syyllistyneet useisiin ihmisoikeusrikkomuksiin kapinallisilta takaisin valtaamillaan alueilla. EU tarjoaa armeijalle teknistä koulutusta, mutta se ei estä vastaavia väärinkäytöksiä tulevaisuudessa.
Ranska ja kansainvälinen yhteisö ovat siis ottaneet kumppaneikseen Malin hallituksen ja armeijan, joilta puuttuu molemmilta sekä legitimiteetti että toimeenpanokyky. Tämä ongelma on ratkaistava, mikäli kansainvälinen yhteisö haluaa löytää kriisiin kestävän ratkaisun.
Hauraita naapureita
Naapurimaassa Nigerissä tuaregit ovat integroituneet yhteiskuntaan paremmin kuin Malissa. Ainakaan toistaiseksi ei näytä siltä, että valtion ja aseellisen Nigerin tuaregien oikeusliikkeen välinen, vuonna 2009 solmittu rauhansopimus olisi välittömästi vaarassa purkautua.
Päinvastoin kuin Malissa, Nigerin valtio valvoi rajaa ja riisui Libyasta palanneet tuaregit aseista. Nigerin uusi rooli Yhdysvaltojen strategisena kumppanina ja esimerkiksi lennokkien tukikohtana vahvistanee valtaapitävää hallintoa, mutta voi altistaa maan AQIM:n ja MUJAO:n hyökkäyksille.
Kauko KyöstiöSamaa voi sanoa Tšadista. Presidentti Idriss Déby on lähettänyt joukkoja2/2013 Pohjois-Maliin, mikä on vahvistanut hallinnon asemaa: kehitysapua antavien länsimaiden on vaikea arvostella Débyn hallintoa ihmisoikeusrikkomuksista. Toisaalta Tšadin demokratiavaje ja huono hallinto saattavat antaa islamistikapinallisille aihetta avata Tšadissa uuden rintaman. Islamistikapinallisia vastaan on siis koottu koalitio, jonka jäsenistä osa voi aiheuttaa myöhemmin ongelmia.
Vastaava huolenaihe on Nigerian islamistinen Boko Haram -kansannousu, joka käytti Pohjois-Malia ja erityisesti Gaon kaupunkia tukikohtinaan tuaregien vallan aikana. Liike on tuskin silti laajentamassa kansannousuaan alueelliseksi. Boko Haram on kiinnostunut Pohjois-Nigerian paikallisista epäkohdista.
Vaikka islamismin leviämisen mahdollisuus tulee ottaa vakavasti, sitä ei pidä yliarvioida. Sahel ei ole yhtenäisen islamistikapinan sotatanner. Alueen paikallisiin vaateisiin pohjaavia kansannousuja yhdistävät löyhästi ideologia ja käytännön edut.
Vastuu siirtyy Afrikkaan
On myönteistä, että Afrikan maat ovat ottamassa päävastuun Malin kansainvälisestä interventiosta. Tämä voi estää operaatiota lankeamasta ”terrorismin vastaisen sodan” retoriikkaan. Sotilaallisen vastuun siirrossa Ranskalta Ecowas-joukoille on kuitenkin myös haittapuolia.
Nigeria lähettää rauhanturvaoperaatioon eniten joukkoja. Nigerian sotavoimien johtamistaidot ovat parantuneet 1990-luvulta lähtien, mutta armeija toimii itselleen vieraassa maastossa ja ilmastossa Pohjois-Malin aavikolla ja karuilla kukkuloilla.
Tilannetta tasapainottavat Tšadin ja Nigerin joukot, joilla on paljon kokemusta sodankäynnistä vastaavissa oloissa. Sen sijaan niiltä puuttuu kokemusta kansainvälisistä rauhanturvaoperaatioista. Vaarana on, että siviilien suojelu ei kuulu niiden päätavoitteisiin.
Aiemmat yritykset rauhan turvaamiseksi Länsi-Afrikassa ovat tuottaneet ristiriitaisia tuloksia. Liberian ja Sierra Leonen kokemukset osoittavat, että interventioilla on voitu luoda vakautta, mutta ulkomaisista joukoista on tullut konfliktien osapuolia, jotka pitävät yllä myös konfliktitaloutta. Vaikka länsiafrikkalaisten joukkojen toimintakyky on parantunut, riskit ovat Malin kriisinhallintaoperaatiossa samanlaisia kuin Liberiassaja Sierra Leonessa.
Jos kansainvälinen yhteisö ei ota huomioon intervention mahdollisia sivuvaikutuksia, vaarana on, että Malissatoistetaan monia niistä virheistä, joita tehtiin Afganistanin kriisinhallintaoperaation alkuvaiheissa. Vaikutukset Malin valtion vakauteen olisivat yhtä vakavia kuin Afganistanissa.
Mats Utas on tutkija Pohjoismaisessa Afrikka-instituutissa Uppsalassa. Morten Bøås työskentelee vanhempana tutkijana Fafo-tutkimuslaitoksessa Oslossa.
