Turkin hallitsevan AK-puolueen sisäinen jakolinja on voimistumassa. Se erottaa presidentti Abdullah Gülin näennäisen demokraattisen ja pääministeri Recep Tayyip Erdoğanin autoritaarisemman leirin ja tuli selväksi Turkin viimekesäisten, laajojen mielenosoitusten aikana.
Presidentti Gül haki alusta asti sovittelevaa roolia ja korosti, että rauhanomaiset mielenosoitukset kuuluvat toimivaan demokratiaan. Presidentti painotti myös, että demokratiassa on kyse muustakin kuin vaaliuurnilla saavutetuista voitoista. Tämä oli selvä viesti maan hallitukselle, joka sai edellisissä parlamenttivaaleissa lähes 50 prosenttia äänistä.
Pääministeri Erdoğanin suhtautuminen oli täysin toisenlainen. Hän kutsui mielenosoittajia terroristeiksi ja sanoi protestien takana olevan ulkomaisia voimia, jotka juonittelevat Turkkia vastaan ja pyrkivät torjumaan maan nousun alueelliseksi vallaksi.
Erdoğan myös haastoi julkisesti Gülin näkemyksen ja sanoi, että demokratiassa on kyse nimenomaan vaalituloksista ja että vaalivoitto antaa hallitukselle vapaat kädet ohjelmansa toteuttamiseen. Pääministerin jyrkkä linja määritti myös sen, miten Turkin valtio puuttui mielenosoituksiin.
Kiistan taustalla on laajempi välirikko, joka on erottamassa AK-puoluetta ja sitä aiemmin tukenutta Gülenin liikettä. Liikettä johtaa Yhdysvalloissa asuva vaikutusvaltainen saarnamies Fethullah Gülen. Liikkeen laajan kannattajakunnan ja varallisuuden ansiosta Gülen on pystynyt kanavoimaan merkittävää tukea AKP:lle.
Gülenin ja AKP:n tavoitteet ovat kuitenkin eriytyneet sitä mukaa kun puolueesta on tullut voimakkaampi. Carnegie Endowment -säätiön vierailevan tutkijan Bayram Balcın mukaan tämä johtuu ennen muuta ulkopolitiikkaa ja kurdikysymystä sekä gülenistien roolia hallinnossa koskevista mielipide-eroista. Gülenistit korostavat julkisuudessa voimakkaasti liikkeensä epäpoliittisuutta. Poliittisen kommentaattorin Ruşen Çakırin mukaan tämä on merkki siitä, että liike haluaa tehdä pesäeroa AK-puolueeseen.
Konfliktin seurauksia on vaikeaa ennustaa, mutta ei ole poissuljettua, että erimielisyydet johtaisivat hallitsevan AK-puolueen hajoamiseen. Puolueesta irtautuvat Gülenin kannattajat saattaisivat suhtautua kansalaisaktiivisuuteen sallivammin kuin Erdoğanin kovan linjan kannattajat.
Lainsäädäntö tiukentuu
Kun Turkin protestit olivat viime kesänä kuumimmillaan, tavallisesti toisilleen vihamieliset ryhmät, kuten turkkilaisnationalistit ja kurdiaktivistit, löysivät ensimmäistä kertaa toisensa ja suojelivat toisiaan poliisiväkivallalta. Turkin epäpoliittisena pidetty nuoriso lähti ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin suurten kaupunkien kaduille. Nuoret halusivat vastustaa hallituksen lisääntyviä rajoituksia ja ilmaista huolensa ympäristökysymyksistä.
”Mukana oli naisia, jotka eivät halua, että heille kerrotaan, kuinka monta lasta heidän tulee hankkia. Oli epäpoliittisia keskiluokkaisia nuoria, jotka pelkäävät, että heiltä viedään vapaus nauttia alkoholia, ja jalkapallofaneja, jotka saavat toistuvasti poliisin kimppuunsa. Heidät kaikki sai liikkeelle puuttuminen arkielämän kysymyksiin”, kertoo 30-vuotias Ahmet, antikapitalististen muslimien riveissä toimiva aktivisti.
Turkin hallitus ei ole lainkaan ilahtunut kansalaisten ja aiemmin hiljaa pysytelleiden ryhmien aktivoitumisesta.
Hallitus valmistelee parhaillaan uutta lainsäädäntöä, joka antaisi poliisille mahdollisuuden pidättää ilman tuomioistuimen määräystä ihmisiä, joiden poliisi syystä tai toisesta epäilisi aikovan osallistua ilman lupaa järjestettyihin mielenosoituksiin. Se, millä perusteella epäilys voisi syntyä, olisi täysin poliisin päätettävissä.
Hallitus pyrkii saamaan tiukan otteen myös sosiaalisesta mediasta, jolla oli suuri merkitys protestiliikkeen järjestäytymisessä. Hallituksen suvaitsemattomuus ja rauhanomaisiin mielenosoittajiin kohdistettu poliisiväkivalta huomioitiin myös EU:n lokakuussa julkaisemassa raportissa, joka käsittelee Turkin EU-jäsenyysneuvottelujen edistymistä.
Puolueisiin ei luoteta
Kansalaisten arkiset huolet ja ympäristökysymykset ovat tarjonneet monissa maissa ponnahduslaudan uusille poliittisille joukkoliikkeille. Euroopassa ympäristöongelmat ovat johtaneet viime vuosikymmeninä useiden vihreiden puolueiden perustamiseen.
Turkissa on kuitenkin epätodennäköistä, että kansalaisten aktiivisuudesta syntyisi uskottava poliittinen puolue. Maassa rekisteröitiin lokakuussa Gezi-puolueen nimeä käyttävä ryhmä, mutta se on jäänyt lähes vaille kannatusta. Mielenosoitusliikkeessä kantavina voimina mukana olleet ovat pitäneet ryhmää yrityksenä ratsastaa protestiliikkeen maineella ja arvostelleet sitä huonosti organisoiduksi.
Protestiliikkeen edustajat korostavat, että mielenosoitusten synnyttämässä liikehdinnässä ei ole kyse puoluepolitiikasta. He eivät yhdistä arkisia kysymyksiä puoluepolitiikkaan.
28-vuotias näyttelijä Serkan luonnehtii protesteja ennen kaikkea kansalaisliikkeeksi. Serkan menetti pari vuotta sitten työnsä valtiollisen tv-kanavan lastenohjelman juontajana, koska oli toisaalla esiintynyt homoseksuaalin roolissa.
Serkanin ja muiden aktivistien puoluepolitiikkaa kohtaan tuntema vieroksunta kertoo osaltaan siitä, miten epäsuosittuja puolueet ovat etenkin Turkin kaupunkilaisnuorison keskuudessa. Puolueiden katsotaan olevan korruptoituneita ja tehottomia sekä ajavan lähinnä omaa etuaan.
”Turkin Lähi-idän maille esittämät vaatimukset demokratiasta ja kansalaisyhteiskunnan kunnioittamisesta vaikuttavat aiempaakin tyhjemmältä puheelta.”
Useimmat protestoijat alleviivaavatkin sitä, etteivät kuulu yhdenkään oppositiopuolueen riveihin. Vaikka protestit suuntautuivat Turkin hallitusta vastaan, ne eivät lisänneet opposition kannatusta.
”Tässä ei ole kyse uusien poliittisten järjestöjen perustamisesta, vaan siitä, että olemme saaneet kylliksemme vanhasta tavasta hoitaa asioita”, sanoo sosiologi ja poliittinen aktivisti Aylin. Hänen mukaansa mielenosoittajien kyllästyminen näkyi protesteissa lähes kaiken totutun torjumisena.
Aylin on jatko-opiskelijana kanadalaisessa yliopistossa ja tuli Turkkiin tekemään kenttätutkimusta tulevaa kirjaansa varten. Hän on kuitenkin lykännyt paluutaan Kanadaan, sillä aktivismi vei voiton opinnoista.
”Elämme ainutlaatuista aikaa Turkin yhteiskunnassa, ja haluan olla osa tätä liikehdintää”, Aylin sanoo.
Hallitsevaa AKP:tä lukuun ottamatta muut poliittiset puolueet ovat omaksuneet protestiliikkeen vaatimuksia valikoiden.
Turkin Lähi-idän maille esittämät vaatimukset demokratiasta ja kansalaisyhteiskunnan kunnioittamisesta vaikuttavat aiempaakin tyhjemmältä puheelta.
Tasavaltalainen kansanpuolue CHP, joka on Turkin suurin oppositiopuolue, ilmaisi avoimesti tukensa mielenosoittajille. Puolueen johtohahmot ovat myös pitäneet esillä protestiliikkeen esille nostamia asioita; puolue ajaa muun muassa Istanbulin Gezi-puiston säilyttämistä. Mielenosoitusliike syntyi juuri puiston ympärille.
Toiseksi suurin oppositiopuolue MHP eli konservatiivinen Kansallismielinen toimintapuolue puolestaan tulkitsi protestit osoituksiksi tyytymättömyydestä maan hallitukseen. Puolueen johtajat pyrkivät hyödyntämään kansan tyytymättömyyden tunnetta, mutta eivät lopulta tarttuneet mielenosoitusten varsinaisiin asiakysymyksiin.
Yllättävää kyllä, tehokkaimmin protestoijien vaatimukset on omaksunut Turkin kurdivähemmistön Rauha- ja demokratiapuolue. Kurdiaktivistit eivät olleet mukana protestien alkuvaiheessa, mutta liittyivät mielenosoituksiin myöhemmin.
Gezi-puistossa esitetyt vaatimukset vapaudesta sopivat luontevasti kurdipuolueen vanhastaan tuttuun retoriikkaan. Puolue tuskin silti voittaa taakseen uusia äänestäjiä, sillä puolueen katsotaan edustavan nimenomaan kurdivähemmistöä.
Poliittinen kulttuuri uudistui
Protestien laannuttua mielenosoittajien keskuudessa on vallinnut Serkanin sanoin ”kiusallinen hiljaisuus”. Turkin poliittiseen kulttuuriin mielenosoitukset kuitenkin vaikuttivat pysyvästi.
Etenkin Yhdysvallat on pitänyt Turkkia suhteellisen demokraattisena ja hyvinvoivana mallimaana ongelmien riivaamalle Lähi-idälle. Turkin malli ei kuitenkaan koskaan ole ollut ongelmaton; esimerkiksi lehdistönvapaus on maassa huonossa jamassa, ja mielenosoitusten kovaotteinen tukahduttaminen vain korostaa maan ongelmia.
Tätä taustaa vasten Turkin Lähi-idän maille esittämät vaatimukset demokratiasta ja kansalaisyhteiskunnan kunnioittamisesta vaikuttavat aiempaakin tyhjemmältä puheelta.
Turkki on menettänyt uskottavuutensa myös läntisten kumppaneiden silmissä. Suhteet EU:hun ovat olleet jähmettyneet vuosien ajan. EU on vaatinut Turkkia kunnioittamaan sananvapautta ja oikeutta rauhanomaisiin mielenosoituksiin – mihin Turkki on vastannut sanomalla, että EU:n tulisi ottaa demokratian suhteen oppia Turkilta eikä päinvastoin.
Hallitsevan AK-puolueen kannatusta mielenosoitukset eivät sen sijaan ole nakertaneet. Protestiliike on kuitenkin muuttanut poliittisen osallistumisen tapoja.
Alle 30-vuotiaiden kaupunkilaisnuorten vieraantuminen politiikasta on päättynyt. Myös naiset nousivat mielenosoituksissa näkyviksi toimijoiksi. Tutkimusten mukaan yli kaksi kolmasosaa liikkeen kannattajista oli naisia.
Erilaisista taustoista tulevien ihmisten on nyt aiempaa helpompaa toimia keskenään yhteisten päämäärien ajamiseksi. Mielenosoituksiin osallistumisesta on tullut sosiaalisesti hyväksyttyä. Politiikkaan pettyneet kaupunkilaiset kokivat ensimmäistä kertaa olevansa osa jotakin itseään suurempaa ja tulivat tietoisiksi omasta poliittisesta potentiaalistaan.
Haastateltavien nimet on muutettu.
Kirjoittaja on Turkin politiikkaan erikoistunut tutkija.
