Kananmuna rasahtaa rikki, mutta sisältä ei kurkistakaan keltainen tipu – vaan tyhjyys. Tällä kuvaparilla professori Radoslav Dimitrov esittelee näkemyksiään kansainvälisestä ilmastopolitiikasta syksyisessä Helsingissä.
Dimitrov on kanadalainen ilmastotutkija, jonka käsite empty institutions, tyhjät instituutiot, puhuttaa kansainvälisen ilmastotutkimuksen kentällä.
Dimitrov nimittäin väittää, että kansainvälisen yhteistyön kentällä tapahtuu tälläkin hetkellä suuri silmänkääntötemppu. Osa kansainvälisistä ilmastoinstituutioista on luotu tietoisesti epäonnistumaan tai jopa vesittämään globaalia ilmastopolitiikkaa.
Jos on lainkaan seurannut viimeaikaista ilmastopolitiikkaa, eivät Dimitrovin näkemykset ole valitettavasti kovinkaan yllättäviä. Marraskuinen Bakun ilmastokokous saatiin maaliin yli 33 tunnilla venähtäneen kokouksen päätteeksi laihoin tuloksin. Vaikka yhteistä ilmastorahoitustavoitetta kasvatettiin, konkretia, kunnianhimo ja yhteinen tahtotila loistivat Azerbaidžanissa poissaolollaan.
Tällä hetkellä ilmastopolitiikan suunta on hukassa, mutta onko sitä koskaan ollutkaan?
Esityksessään Dimitrov ei kiertele vaan tarraa läntisen politiikan kaikkein pyhimpään: taustakankaalle näkyviin napsahtaa Yhdysvaltain rakastettu ex-presidentti Barack Obama vuoden 2009 Kööpenhaminan-ilmastokokouksessa. Tuolloin kokouksessa oli ajauduttu umpikujaan, jonka kokoustajat yksissä tuumin päättivät peitellä kaksisivuisen aiekirjelmän taakse, Dimitrov sanoo.
Osa neuvotteluosapuolista hyväksyi tekstin, joka ei kuitenkaan ollut laillisesti sitova, saati yksimielinen tai globaalisti tasapuolinen. Ratkaisu herätti kritiikkiä, jota ei suinkaan lientänyt se, että allekirjoittajamaat, Yhdysvallat etunenässä, julistivat kokouksen olleen onnistunut.
Dimitrov kertoo nähneensä omin silmin, kuinka monet delegaatiot ovat perustaneet organisaatioita, joiden ainoa tavoite on olla saavuttamatta mitään. Dimitrovin tutkimuksessa yksi kritisoiduimmista toimielimistä on YK:n metsäfoorumi eli UNFF, jonka työhön hän on itsekin urallaan osallistunut.
”Tyhjät instituutiot ovat tehokkaita omassa tavoitteessaan; ne oikeuttavat toimettomuutta.”
Dimitrov on työskennellyt ilmastodiplomatian parissa lähes 20 vuoden ajan. Hän edusti Euroopan unionia YK:n ilmastoneuvotteluissa vuosina 2009–2018 ja oli mukana neuvottelemassa muun muassa kuuluisaa vuoden 2015 Pariisin ilmastosopimusta. Tällä hetkellä hän työskentelee professorina kanadalaisessa Simon Fraser -yliopistossa.
Ilmastopolitiikan opintojen pariin Dimitrovin ajoi aikoinaan tunne, että ilmastonmuutos on tärkeimpiä asioita kansainvälisellä agendalla.
Näin voisi kuvitella monen ilmastopolitiikan parissa työskentelevän ajattelevan. Miksi siis osa asiantuntijoista jää sisällöltään tyhjiin instituutioihin tai avittamaan päätöksiä, jotka ovat lopulta vain sanahelinää?
Dimitrovin mukaan kyseessä on eräänlainen joukkohypnoosi. Ilmastokokouksissa istuessaan voi tuntea olevansa päätöksenteon ytimessä vaikka ei olisi juurikaan perillä siitä, mitä ympärillä todella tapahtuu.
”Voit istua täysistuntosalissa 2 000 muun ihmisen kanssa kuuntelemassa eri maiden puheenvuoroja, aivan kuten kaikki muutkin, ja silti olla ymmärtämättä puheiden poliittista merkitystä.”
Avainsyy tähän on Dimitrovin mukaan neuvottelujen kielessä ja poliittisessa pelissä. Vuonna 2019 ilmestyneessä artikkelissaan hän avaa tätä ”lingvististä voimistelua” esimerkillä vuodelta 2000, jolloin hallitustenvälisen metsäfoorumin kokouksessa päätöslauselmaa viilattiin yön pikkutunneille saakka.
Yhdysvaltain johdolla konferenssin vastarannan kiisket kieltäytyivät allekirjoittamasta mitään, missä olisi maininta ”neuvotteluista”, ”laillisesti sitovasta” tai ”sopimuksesta”. Lopputuloksena oli kädenlämpöinen kirjelmä, jossa maat sitoutuivat jotakuinkin harkitsemaan viitekehyksen kehittämistä. Tällaisen pyörittelyn tuloksena syntyi lopulta myös UNFF.
On yhdentekevää mitä amerikkalainen delegaatio sanoo YK-kokouksissa, koska mikään ei takaa, että edes maan oma kongressi tukisi lausuntoa.
Maiden toiminta todistaa niitä itseään vastaan, Dimitrov uskoo.
”Maat, jotka halusivat luoda pysyvän metsäkysymyksiin keskittyvän instituution, olivat samoja, jotka torppasivat kaikki mahdollisuudet metsäkadon hillitsemiseksi. Minulle se on tyhjentävä todiste.”
Diplomatiassa poliittinen energia kuluu sanaleikkeihin, jotka eivät usein vielä tarkoita käytännössä mitään, Dimitrov muistuttaa.
“Teksti ja sanat eivät takaa tekoja. Ne on muutettava toiminnaksi, jota puolestaan määrittelevät budjetit, poliittiset olosuhteet ja hallinnot.”
Dimitrov oli diplomaattiuransa aikana kiinteästi mukana UNFF:n toiminnassa. Hän kertoo saaneensa foorumin osallistujilta kiitosta siitä, että on sanonut tosiasiat ääneen. Kaikista suunnista hurraa-huutoja tuskin kuitenkaan kuuluu.
Dimitrovin kritiikki kohdistuu erityisesti Yhdysvaltoihin ja muihin anglosaksisiin maihin, joiden poliittinen retoriikka on hänen mukaansa tekopyhää.
Yhdysvaltain nykyinen politiikka saa Dimitrovilta kylmää kyytiä. Hän kuvaa maata ”holtittomaksi” yhteiskunnaksi, jonka lapsellisesta poliittisesta kulttuurista pian uudelle kaudelle astuva presidentti Donald Trump on vain yksi ilmentymä.
Vielä 20 vuotta sitten Yhdysvallat oli suurvalta, joka otettiin vakavasti maailman näyttämöllä, Dimitrov sanoo.
”Silloin oli tärkeää ymmärtää, mitä Yhdysvallat halusi. Mutta se aika on ohi. Muut maat eivät ole typeriä. On yhdentekevää mitä amerikkalainen delegaatio sanoo YK-kokouksissa, koska mikään ei takaa, että edes maan oma kongressi tukisi lausuntoa.”
Valtatyhjiöön ilmastoasioissa Dimitrov ei kuitenkaan usko. Hän kehottaa kääntämään katseen itseemme. Euroopan maat eivät ymmärrä omaa voimaansa, sanoo Dimitrov. EU on maailman suurin talous, joka on ottanut ilmastopolitiikassaan uraauurtavia edistysaskeleita.
”EU:n päästöt ovat nyt noin 26 prosenttia alle vuoden 1990 tason. Samalla talous on kasvanut yli 50 prosenttia. Kuka muu yltää samaan?”
Dimitrov hämmästelee, kuinka harva eurooppalainen diplomaatti tuntuu olevan tietoinen unionin roolista ilmastoneuvottelujen historiassa.
Tyhjät instituutiot ovat tehokkaita omassa tavoitteessaan; ne oikeuttavat toimettomuutta.
Esimerkiksi hän nostaa vuoden 2008, jolloin EU julkisti energia- ja ilmastopakettinsa. Yksi sen tavoitteista oli vähentää EU-alueen kasvihuonepäästöjä 20 prosentilla vuoteen 2020 mennessä vuoden 1990 tasosta. Tavoite saavutettiin kirkkaasti, sillä saavutettu vähennys oli lopulta 31 prosenttia – tosin osaksi koronapandemian aiheuttaman talouden hyytymisen ansiosta. Saavutus on silti Dimitrovin mielestä ilmiömäinen.
Optimistiset sanat yllättävät. Kriittiseltä ilmastotutkijalta ei odota positiivisuutta ajassa, jota valtio toisensa jälkeen on myöntynyt kutsumaan ilmastohätätilaksi.
Dimitrov korostaa haastattelun aikana, että monet YK-instituutiot ovat onnistuneet luomaan myös menestystarinoita ja kestäviä sopimuksia. Tyhjät instituutiot ovat vielä poikkeus sääntöön. Hän kertoo haluavansa soittaa hälytyskelloa, jotta kansainvälinen järjestelmä voi toimia hyväksemme myös jatkossa.
Multilateralismin vastustajille tyhjät instituutiot ovat vaarallinen ase, jolla hajottaa monenkeskinen järjestelmä sisältäpäin.
Lopulta politiikassa, kansainvälisessä yhteistyössä ja diplomatian keinovalikoimassa olennaista on vain yksi asia: miten ilmastohätätila ratkaistaan.
Talkoissa on tilaa toimijoille jokaisella tasolla, ja Dimitrovin optimismi yltääkin kansalaisyhteiskuntaan saakka: kansallisella ja kansalaisjärjestötasolla tehdään tärkeitä avauksia ilmastopolitiikan suitsimiseksi. Näillä on myös tärkeä rooli hallitusten toimien seurannassa ja kansainvälisten sopimusrikkomusten paljastamisessa. Kepin lisäksi hän toivoisi ruohonjuuritasolta myös porkkanaa.
”Kun kansalaisyhteiskunta näkee hallituksen, joka aidosti yrittää toteuttaa hyviä politiikkatoimia, sen tulisi tunnistaa ja palkita nämä ponnistelut. Jos kansalaisyhteiskunta toimii vahtikoirana, on tärkeää myös huomioida saavutukset eikä vain haukkua.”
Omaa rooliaan YK-instituutioiden vahtikoirana Dimitrov ei pidä erityisen vallankumouksellisena.
”Poliittiset toimijat, jotka ovat valmiita luomaan tyhjiä instituutioita vain hämätäkseen muita ja edistääkseen omaa agendaansa, eivät muutu siksi että joku kirjoitti artikkelin.”
Tullessaan julki tutkimuksellaan Dimitrov kuitenkin tunnisti riskit: paljastukset suljettujen ovien takaa saattavat sulkea samaiset ovet jatkossa myös itseltä. Tutkijanuralle siirryttyään hän ei ole enää pyrkinyt mukaan ilmastokokouksiin.
Työ ilmastokriisin kitkemiseksi ja tehokkaamman ilmastopolitiikan puolesta kuitenkin jatkuu. Kriittinen ilmastotutkija uskoo tulevaan ja on valmis valamaan toivoa. Dimitrov kertoo olevansa toiveikas ilmastohallinnon keskipitkän ja pitkän tulevaisuuden suhteen.
”Yksilöt ja yhteiskunnat tulevat näkemään, että tähän ongelmaan on pakko puuttua. Uskon, että tulevaisuus on vihreä.”
Vaikuttamisen tapoja on monia mutta kello tikittää. Parempaa huomista ei saada ilman työtä ja aitoa toimintaa.
”Pelkään, että ennen kuin pääsemme siihen pisteeseen, meidän on kärsittävä melko paljon oppiaksemme asiat kantapään kautta. Kärsiminen tarkoittaa ilmastonmuutoksen katastrofaalisia seurauksia.”
