Vuonna 1962 kylmä sota oli kuumimmillaan. Kuuban ohjuskriisi oli lähellä viedä maailman uuteen suursotaan, ja Euroopassa Berliinin muurin rakentaminen oli konkretisoinut rautaesiripun. Päätoimittaja Eino S. Repo tarkasteli lohduttomalta näyttänyttä Saksan tilannetta Ulkopolitiikka-lehdessä 4/1962:
”Propagandasotaa käydään Saksain välillä herkeämättä. Kummankin maan poliittiset johtohenkilöt käyttävät puheissaan toisistaan ilmaisuja, jotka eivät aina ole kohteliaita. Pahasti vaikuttaa siltä, että molempien maiden sisällä kasvatetaan johdonmukaisesti ja hellittämättä vastenmielisyyttä toisen valtion järjestelmää kohtaan, samoin toisen valtion poliittista johtoa kohtaan. Tuuma, että nämä kaksi valtiota voisivat yhdistyä rauhanomaista tietä, on enää vain kangastusta, joka kaikkoaa päivä päivältä kauemmaksi, ja sen realisoitumisen mahdollisuus on ajat sitten kadonnut taivaanrannan taa.”
”Jännityksen tihentyminen Saksan kysymyksen ympärillä on ollut sitä selvemmin havaittavissa mitä lähemmäksi syksyä on tultu. Ei tarvitse olla erinomaisen etevä poliittinen säätieteilijä voidakseen ennustaa ikävien ilmojen olevan tulossa. Epäiltävää myös on, etteivätkö niiden haitat ulottuisi meidän raukoille rajoillemme asti.”
