Taloudellinen valta on noussut etualalle kansainvälisessä politiikassa. Oli kyse Iranin ydinaseohjelmasta tai Venäjän sotimisesta Ukrainassa, länsimaat suosivat talouspakotteita sotilaallisten painostuskeinojen sijasta.
Myös Brics-maissa ja arabi-valtioissa taloudellisista vaikutus-keinoista on tullut tärkeä osa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Kiina solmii kehittyvissä maissa poliittisia liittolaissuhteita massiivisilla infrastruktuurihankkeilla. Lähi-idässä Qatar kasvattaa vaikutusvaltaansa šekkivihkodiplomatialla. Venäjä taas luo poliittisia riippuvuussuhteita energiavarantojensa avulla.
Council on Foreign Relations -ajatuspajan tutkijat Robert Blackwill ja Jennifer Harris tarjoavat kirjassaan kattavan katsauksen geoekonomisen vallankäytön eri muotoihin ja instrumentteihin. He varoittavat, että geoekonomia voi alkaa nakertaa vallitsevaa liberaalia talousjärjestelmää. Kun turvallisuus- ja ulkopolitiikka saa yhä enemmän painoarvoa talouden alueella, valtiot alkavat huolehtia huoltovarmuudesta ja omien etujensa puolustamisesta.
Kirjoittajat määrittelevät geoekonomian poliittisten päämäärien ajamiseksi taloudellisten keinojen avulla. Geoekonomia-termi juontaa juurensa Edward Luttwakin vuonna 1990 julkaisemaan esseeseen, jossa hän kritisoi kylmän sodan jälkeistä liberaalia optimismia. Luttwak näki, ettei valtioiden välinen strateginen valtakamppailu tulisi häviämään, vaan jatkuisi pääasiassa taloudellisin keinoin.
Kiina näyttäytyy tässä kuvassa fiksuna pelurina, joka on osannut valjastaa omat taloudelliset voimavaransa pönkittämään asemaansa maailmanpolitiikassa. Yhdysvallat taas ei ole kirjoittajienmukaan osannut liittää taloutta osaksi suurstrategista vallankäyttöään.
Yhdysvalloilla olisi hyvät mahdollisuudet vaikuttaa muiden maiden politiikkaan hyödyntämällä esimerkiksi dollarin asemaa reservivaluuttana. Myös maan mittavat energiavarat avaavat mahdollisuuksia geoekonomiseen vallankäyttöön. Yhdysvallat voisi painostaa muita energiantuottajia taloudellisesti tai auttaa liittolaisiaan, jos nämä joutuvat jonkin energiantuottajamaan kiristyksen kohteeksi. Yhdysvaltain tulisi kuitenkin uudistaa hallintoaan, jotta tällainen kaupallinen ja strateginen päätöksenteko pystyttäisiin yhdistämään.
Kirja osoittaa, että taloudelliset keinot ovat vallankäytössä usein tehokkaampia kuin sotilaalliset. Geoekonomia tarjoaa realistisen vaihtoehdon itseään ruokkivalle hokemalle geopolitiikan paluusta.
Samalla kirja muistuttaa, ettei patoamispolitiikka perustunut edes kylmän sodan aikana yksinomaan sotilaallisiin keinoihin. Yhdysvallat jakoi toisen maailmansodan jälkeen Eurooppaan Marshall-apua, joka esti osaltaan Italian ja Kreikan kaltaisia maita luisumasta Neuvostoliiton valtapiiriin.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus -tutkimusohjelmassa.
