Historia tuntee monia johtajia, jotka ovat muita innokkaampia viemään kansakuntansa sotaan. Voisiko tämä johtua heidän omista elämänkokemuksistaan? Amerikkalaistutkijat Michael Horowitz, Allan Stam ja Cali Ellis ovat keränneet jämerän aineiston, jonka perusteella he pyrkivät selvittämään, minkälaiset johtajat ovat alttiita sotimaan.
Kirjassaan Why Leaders Fight kolmikko nojaa aineistoon, johon on kerätty 20 henkilöhistoriallista muuttujaa maailman valtionpäämiehistä ajalta 1875–2004. Muuttujiin kuuluvat esimerkiksi asepalveluksen suorittaminen, lapsuuden kokemukset (kuten vanhempien varhainen kuolema) ja johtajan ikä.
Usein ajatellaan, että nuoret johtajat ovat äkkipikaisempia ja aggressiivisempia, koska heidän testosteronitasonsa on korkeampi ja näyttämishalunsa suurempi kuin vanhemmilla johtajilla. Aineiston mukaan vanhemmat johtajat ovat kuitenkin innokkaampia sotimaan kuin nuoret.
Tätä kirjoittajat selittävät kahdella tavalla. Ensinnäkin vanhemmilla johtajilla on enemmän kokemusta ja vahvemmat poliittiset verkostot, ja siksi paremmat mahdollisuudet saada poliittista tukea sotatoimilleen. Lisäksi heillä on jo kiire jättää puumerkkinsä historiaan ja siksi halu tehdä jotain merkityksellistä. Diktatuurit ovat tässä suhteessa kuitenkin poikkeus: niissä nuoret johtajat ovat alttiimpia sotimaan.
Asepalvelus ja oma taistelukokemus näyttäisivät olevan myös tärkeitä selittäviä tekijöitä sotimisessa. Ne johtajat, jotka ovat suorittaneet asepalveluksen, mutta joilla ei ole taistelukokemusta, päätyvät vallassa ollessaan todennäköisimmin aloittamaan konfliktin. He tuntevat asevoimien toimintaa mutta eivät ole itse nähneet kuolemaa tai kokeneet vastoinkäymisiä taistelukentällä. Tätä kategoriaa edustavat Saksan ensimmäiseen maailmansotaan vienyt keisari Vilhelm II, Irakin diktaattori Saddam Hussein ja Libyan Muammar Gaddafi.
Sukupuolella ei aineiston perusteella ole vaikutusta konfliktin aloitusherkkyyteen. Myöskään koulutustaso ei näyttäisi vaikuttavan merkitsevästi.
Kirjoittajien mielestä suurmiesten rooli kansainvälisen politiikan selittämisessä on turhaan painunut unohduksiin. Tutkimuksessa on korostunut realistisen koulukunnan ajattelu, jossa valtioiden politiikan katsotaan olevan seurausta voimatasapainon muutoksista. Toisaalta institutionaaliset teoriat painottavat, että kansalliset ja kansainväliset instituutiot rajoittavat johtajien mahdollisuuksia ohjata kansojen kohtaloita.
Kirjoittajien pyrkimyksenä on, että johtajien riskialtista käytöstä pystyttäisiin ennakoimaan heidän elämänhistoriansa perusteella.
Kirjaan kootulla systemaattisella aineistolla on kuitenkin rajoituksensa. Oikeassa elämässä vanhempien varhainen kuolema tai asepalveluksen suorittaminen vaikuttavat eri ihmisiin eri tavoin. Siksi kenenkään toimintaa on vaikea ennustaa tilastojen avulla.
Kirja on siitä huolimatta perusteltu puolustuspuheenvuoro yksilöiden merkityksestä historiassa.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
