Saksan Die Linke -puolueen johtaja Janine Wissler protestoi Berliinissä Bundeswehrille suunnattua 100 miljardin erityisrahastoa vastaan. Kuva: Shutterstock/All Over Press
Harvoin suomalaisessa politiikassa on nähty yhtä nopeaa ja kokonaisvaltaista takinkääntöä kuin viime keväänä.
Vasemmistoliitto piti hallituksessa olemisensa ehtona sitä, ettei Suomi hae sotilasliitto Naton jäseneksi. Toukokuussa sen puoluevaltuusto antoi eduskuntaryhmälle vapaat kädet päättää Nato-jäsenyydestä. Kuukautta myöhemmin puoluekokouksessa tehtiin jo reaalipolitiikkaa eli hyväksyttiin se, että jäsenyyshakemus on jätetty.
»Se on käsittämättömän suuri ulko- ja turvallisuuspoliittinen ja jopa identiteettipoliittinen käännös vasemmistolle», sanoo European left -kattopuolueen varapuheenjohtaja Anna Mikkola. Vasemmistoliitto on kuulunut eurooppalaiseen vasemmistopuolueeseen vuodesta 2009.
Mikkola ei kuitenkaan näe ideologista hyppäystä niin suurena kuin äkkiseltään voisi ajatella. Hän sanoo, että puolueen jäsenistö, varsinkin nuorempi jäsenkunta, oli kypsytellyt myönteistä kantaansa reaalipoliittisista lähtökohdista jo pidemmän aikaa.
Omaa suhtautumistaan hän kuvailee tekniseksi.
»Ennen Ukrainan sotaa ajattelin, ettei Nato-jäsenyys tarkoittaisi suurta muutosta Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Olemme olleet Naton kumppani jo pitkään ja mukana esimerkiksi Afganistanissa ilman jäsenyyttä.»
Kesällä hän sanoo kuitenkin tulleensa nuivemmaksi Turkki-veivauksen ja edelleen Naton uskottavuuden vuoksi. »Olen myös miettinyt paljon, hyödyttääkö jäsenyys Euroopan tilannetta ja mitä Nato tekee Ukrainan hyödyksi.»
Puolueesta on eronnut joitain kymmeniä jäseniä Nato-päätöksen myötä, muun muassa maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki.
Natoa vastustaneiden joukko on ollut pieni mutta äänekäs. »Perinteistä rauhanpolitiikkaa edustavat ja Natoa vastustavat ehkä yllättyivät siitä, kuinka pienessä vähemmistössä ovat jäsenistössämme», Mikkola arvioi.
Eduskunnan äänestyksessä jäsenyyttä kannatti yhdeksän ja vastusti kuusi puolueen kansanedustajaa. Yksi jäsenyyden puolesta äänestäneistä oli eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jussi Saramo, joka puhui ennen päätöstä, että Suomesta voisi tulla ensi-iskun kohde Venäjän ja Naton välisissä sotatoimissa.
Saramolle päätös oli kivulias. Ruotsin myönteinen Nato-kanta oli hänelle viimeinen niitti kallistua jäsenyyden puolelle. Sitä ennen hän olisi mieluummin syventänyt kahdenvälistä puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa. Saramo toivoo, ettei pöly laskeudu hakemuksen jättämisen jälkeen.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on täynnä kansallisia ominaispiirteitä.
»Minusta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta on hyvä keskustella jatkossakin. Vielä ei ole puhuttu paljoa, millainen Nato-maa Suomi haluaa olla.»
Hän ennakoi puolueensa jatkavan Nato-kriittisenä, tarvittaessa myös Yhdysvaltoja kohtaan. »Emme esimerkiksi voi luottaa Yhdysvaltoihin, sillä seuraavien presidentinvaalien jälkeen ei välttämättä ole apua tulossa.»
Naton jäsenenä Suomen on Saramon mielestä tiivistettävä Pohjoismaista yhteistyötä, erityisesti Ruotsin ja Norjan kanssa, sillä intressit ovat pitkälti yhteisiä. Hän puhuu pohjoismaisesta Natosta, josta hän on keskustellut ruotsalaisten ja norjalaisten vasemmistolaisten kanssa.
»Pohjoismainen Nato ei uhkaa ketään. Pohjoismaat keskittyvät oman alueensa turvallisuuden maksimointiin ja pysyvät erossa joidenkin Nato-maiden alueellisista ja globaaleista valtapeleistä», Saramo toteaa.
Hän toivoo, ettei Suomi lähde Tanskan tavoin sotilasoperaatioihin ulkomaille, kuten Irakiin. Tosin vuonna 2003 Irakiin ei mennyt Naton vaan Yhdysvaltojen johtama »halukkaiden koalitio».
Vasemmistoliitto korostaa jatkossakin ihmisoikeuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, sanovat sekä Saramo että Anna Mikkola. »Turkin kanssa ei pidä käydä kauppaa kurdeilla», Mikkola toteaa ykskantaan.
Suomen vasemmiston suhtautuminen Natoon poikkeaa Mikkolan mukaan muista eurooppalaisista vasemmistopuolueista merkittävästi. Krimin valloituksesta 2014 lähtien Suomen vasemmisto on esimerkiksi ollut eri linjalla muiden kanssa siitä, millaisia kannanottoja pitäisi muodostaa.
Suomen vasemmisto pitää poliittisesti jakautunutta Yhdysvaltoja lähinnä riskinä Naton yhtenäisyydelle. Osa eurooppalaisista vasemmistopuolueista takertuu perinteiseen rauhanpolitiikkaan ja suurvaltakritiikkiin tai näkee Naton Yhdysvaltojen ulkopolitiikan jatkeena.
Esimerkiksi Italiassa ja Ranskassa korostuu Naton merkitys suurvaltapoliittisena toimijana ja Yhdysvaltojen intressien edistäjänä. Maissa käydään debattia siitä, kuinka paljon Ukrainan sota on näiden – ei Venäjän – vika, Mikkola selittää. Hän kuitenkin tarkentaa, etteivät kannat ole mitenkään yhtenäisiä.
Ukrainalainen historioitsija, vasemmistolainen Taras Bilous moitti tuoreeltaan Venäjän hyökkäyksen alettua osaa lännen vasemmistolaisia »anti-imperialistisiksi idiooteiksi». Termillä on moitittu vasemmistolaisia ennenkin, mutta Bilous nosti esimerkiksi Yhdysvaltojen demokraattiset sosialistit. Nämä väittivät Venäjän toimia Yhdysvaltojen imperialismin ja Naton laajentumishalujen syyksi.
Vasemmistoliiton puoluekokouksessa kesäkuussa kävi myös kaksi ukrainalaista vasemmistolaista muistuttamassa konkreettisista solidaarisuuden keinoista ja ukrainalaisten kuuntelemisen tärkeydestä.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on Mikkolan mukaan osin muuttanut eurooppalaisten vasemmistopuolueiden kantoja, mutta kaikilla ei ole selvää näkemystä sitä, mitä Ukrainan hyväksi pitäisi tehdä.
»Ei pystytä antamaan sisältöä omalle rauhanpolitiikalle, eli mitä ne konkreettiset toimet olisivat. Ukrainalaisilla voi olla kokemus, että on kirkasotsaista puhua rauhasta ilman konkreettisia ehdotuksia.»
Saramo on selitellyt eurooppalaisille kollegoilleen Suomen varautumista Venäjän uhkaan, joka ymmärretään paremmin idässä kuin lännessä. Hän on puhunut muun muassa saksalaisen Die Linke- ja kreikkalaisen Syriza-puolueiden edustajille Nato-ratifiointien yhteydessä.
Iso kysymys Euroopassa on Ostpolitik-tradition tulevaisuus. Onko dialogilla tulevaisuutta jollain aikavälillä? Miten kansainvälisiä suhteita Euroopassa hoidetaan jatkossa?
Die Linke äänesti Suomen ja Ruotsin jäsenyyksiä vastaan Turkin kanssa tehdyn yhteisymmärrysasiakirjan vuoksi.
»Keskustelut ja näkemykset ovat olleet erilaisia kuin Suomessa. Kreikassa kuitenkin sanottiin, että he tukevat Suomen ratkaisua mutta eivät halua heikkoa Suomea, joka heti heittäytyy Erdoğanin eteen», Saramo viittaa Turkin presidentin vaatimuksiin.
Kreikkalaiset eivät hänen mukaansa myöskään halua, että Suomi ryhtyy myymään Turkille aseita, jotka voidaan suunnata kreikkalaisia vastaan. »Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on täynnä kansallisia ominaispiirteitä.»
Ruotsissa kansallinen identiteetti on perustunut 200-vuotiseen puolueettomuuteen. Sen vaihtaminen sotilaalliseksi liittoutumiseksi kahdessa kuukaudessa oli tuskallinen sosiaalidemokraattiselle pääministeripuolueelle. Ruotsin vasemmistopuolue Vänsterpartiet vastustaa maansa Nato-jäsenyyttä.
Ruotsia seuraava poliittisen historian dosentti Mikko Majander pitää käännöstä helpompana kuin alun perin ajatteli.
»Siinä saattoi olla poliittis-taktista laskelmointia. Asia haluttiin pois päiväjärjestyksestä ennen vaaleja», Majander arvelee. Ruotsissa pidetään valtiopäivävaalit 11. syyskuuta, eikä Nato ole noussut vaaliteemaksi.
Ruotsin perinteisesti näkyvä rooli ihmisoikeuksien puolustajana hakee niin ikään paikkaansa, Majander huomauttaa. Kurdikysymyksellä on isompi painoarvo Ruotsissa kuin Suomessa, erityisesti vasemmistossa. Kurditaustainen kansanedustaja Amineh Kakabaveh (sit.) on eronnut vasemmistopuolueesta vuonna 2019. Hän on toiminut valtiopäivillä vuodesta 2008.
Suomen toisessa vasemmistopuolueessa SDP:ssa Nato-jäsenyyden puolesta äänestivät kaikki kansanedustajat. Majanderin mukaan puolueessa Natoon on suhtauduttu myönteisemmin kuin päällepäin on näkynyt, mutta siitä ei ole keskustelu, koska »ei ole tarvinnut».
Perinteinen turvallisuuspolitiikka on jäänyt puolueessa taka-alalle, näkyvien harrastajien varjoon tai niiden puutteessa. Suuruuden vuosinaan SDP:llä oli ulkoasioissa punaruusujen värisuora sekä politiikassa että ulkoasiainhallinnossa. Viime vuosina se on profiloitunut enemmän Eurooppa-politiikassa, Majander kuvaa.
»Ukrainan sota tai tehty Nato-päätös ei jaa puoluekenttää. Yleiseurooppalaisestikin turvallisuuspolitiikka ei erota nyt vasemmistoa ja oikeistoa.»
Sosiaalidemokraattisessa traditiossakin pasifistisia periaatteita ja aseriisuntaa on pidetty arvokkaana, mutta silloin kun kyse on kansallisesta olemassaolosta, aatteellisella solidaarisuudella ei ole merkitystä, Majander sanoo.
Toisaalta eurooppalaisista johtajista kenties eniten arvostelua on kohdistunut juuri Saksan sosiaalidemokraattiseen liittokansleriin Olaf Scholziin.
Idänsuhteita ja vuoropuhelua Venäjän kanssa vaaliva Ostpolitik-perinne näkyi myös kristillisdemokraattien pitkäaikaisen liittokanslerin Angela Merkelin politiikassa, mutta Majanderin mukaan sillä on nimenomaan »demariväritteinen perusvire». Politiikassa on tällä hetkellä liki mahdotonta puhua mistään vuoropuhelusta ilman että leimataan »putinistiksi».
»Iso kysymys Euroopassa on Ostpolitik-tradition tulevaisuus. Onko dialogilla tulevaisuutta jollain aikavälillä? Miten kansainvälisiä suhteita Euroopassa hoidetaan jatkossa?» Majander nostaa esiin.
Samalla rauhanaate on ahtaalla. »Asevarusteinen tai peloteperusteinen rauha on niskan päällä. Sitä on vaikea haastaa toisentyyppisellä rauhanajattelulla.»
