Vladimir Gelman oli 26-vuotias, kun Neuvostoliiton punalipun sirppi ja vasara laskivat viimeisen kerran Kremlissä joulukuussa 1991. Gelman työskenteli insinöörinä Leningradissa Sverdlovin konetehtaalla, joka oli saanut nimensä yhdeltä lokakuun vallankumouksen johtavista bolševikeista. Tehtaassa valmistettiin osia ohjusten laukaisulavetteihin ja muihin asejärjestelmiin.
Uuden aikakauden politiikka oli kuitenkin tempaissut nuoren miehen mukaansa jo edellisenä vuonna. Perestroikan hengessä järjestetyt ensimmäiset vapaat kansankongressin vaalit olivat sähköistäneet tunnelman maaliskuussa 1990. Leningradiin syntyi kiivaaseen tahtiin uusia epämuodollisia demokratiaryhmittymiä. Gelman osallistui politiikkaan ja seurasi vaaleja aitiopaikalta kaupungin vaalilautakunnan jäsenenä.
”Kaikki oli muutoksessa, uusia ihmisiä nousi valtaan ja vanha järjestelmä avautui ennen romahdustaan”, Gelman muistelee. ”Samalla heräsi kiinnostukseni politiikan tutkimusta kohtaan. Oli jännittävää seurata, mihin suuntaan politiikka veisi.”
Gelman siirtyi tehtaalta tutkijaksi, ja Venäjän yhteiskunnan muutoksesta tuli hänen tutkimuskohteensa. Nykyään hän hoitaa professuuria kahdessa maassa: Pietarin eurooppalaisessa yliopistossa ja Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.
Monien muiden sukupolvensa venäläisten tavoin Gelman odotti, että itsenäisestä Venäjästä tulisi avoin ja demokraattinen – ja pettyi. Venäjä kävi 1990-luvun alussa läpi muutaman vuoden sekasortoisen etsikkoajan, joka päättyi Boris Jeltsinin voittoon presidentin ja parlamentin välisessä valtataistelussa. Venäjän duumaa hallitsivat alkuvuosina kommunistit ja äärikansallismieliset. Länsi tuki Jeltsiniä, joka lisäsi presidentin valtaoikeuksia uudistusten läpiviemiseksi.
Vladimir Putinin kolmella kaudella vallan keskittäminen presidentin lähipiirille on jatkunut. Puolueiden toimintaa on vaikeutettu, oppositio on ajettu ahtaalle ja kriittiset tiedotusvälineet lähestulkoon vaiennettu. Venäjällä järjestetään edelleen vaaleja, mutta aitoa kilpailua niissä ei pääse syntymään.
”Vaaleilla on silti merkitystä Venäjällä. Niillä oikeutetaan vallankäyttö”, Gelman toteaa.
Putinin presidenttikausilla Venäjän politiikassa ovat voimistuneet entistä lännenvastaisemmat sävyt. Ukraina joutui tahtomattaan Venäjän ja lännen väliseksi taistelukentäksi, kun Ukrainan presidentti Viktor Janukovytš pakeni helmikuussa Venäjälle.
”Venäjän johtajat kokivat sen tappiona ja lännen suurena voittona. Kiovan uudet vallanpitäjät nähtiin CIA:n, Yhdysvaltojen ja EU:n nukkehallitsijoina. Sen jälkeen Venäjä on hakenut hyvitystä.”
Gelman kertoo yllättyneensä, että Ukrainan vallanvaihtoa seurasi niin vihainen reaktio Venäjän vallanpitäjiltä. Kun Neuvostoliitto romahti, Ukraina oli Venäjälle pitkään vain yksi maa muiden joukossa, eivätkä sen sisäiset asiat tuntuneet Venäjän kannalta erityisen tärkeiltä.
”Venäjän johtajien toiminta näyttää yhä itsetuhoisemmalta. Ukrainan-politiikan seuraukset ovat vahingollisia Venäjän talouselämälle. Ennusteet olivat synkkiä jo ennen Krimin miehitystä, ja talous polki paikallaan. Nyt lähivuosien talouskasvu jää todennäköisesti toteutumatta. Yritysten on aiempaa vaikeampaa saada lainaa, ja poliittinen epävarmuus kasvattaa yritystoiminnan riskejä.”
”Hallinto ei ole edistänyt asioita yhtään väläyttämällä, että ulkomaiset omistukset voidaan kansallistaa, jos Venäjää vastaan asetetaan pakotteita. Niin tuhotaan kaikki mahdollisuudet saada uusia sijoituksia.”
Mikä voisi olla Venäjän johtajien seuraava askel?
”Emme tiedä, mutta ainakin he haluavat palauttaa Ukrainan itäosan Venäjän hallintaan. Maailmanpolitiikassa Venäjän tavoite on pystyttää Neuvostoliitto uudelleen: ei sen taloudellista ja ideologista järjestelmää, vaan pikemminkin tunne valtion mahdista. Venäjän globaali tavoite on lyödä Yhdysvallat kaikin mahdollisin keinoin.”
Venäjän johtajien on mentävä yhä pidemmälle ja pidemmälle, kunnes tulee romahdus.
Venäjällä hyvin harvat ovat asettuneet viime kuukausina vastustamaan Putinin politiikkaa. Politiikan tai liike-elämän huipulla kukaan ei ole korottanut ääntään. Gelman arvioi, että kriittisesti ajattelevat pelkäävät rangaistuksia. Mieltään osoittaneet kansalaiset tai oppositiohenkiset ajattelijat on leimattu julkisuudessa nopeasti maanpettureiksi.
Toisaalta Putinin politiikan haittavaikutukset eivät ole tulleet vielä oikein näkyviin. Moni venäläinen on vaihtanut varovaisuussyistä säästönsä dollareiksi tai euroiksi, mutta muuten lännen taloudellisten pakotteiden vaikutukset ovat jääneet rajallisiksi.
Gelman arvioi, että pakotteiden laajentamisesta kärsisi koko kansa, mutta ei juurikaan päätöksiä tekevä eliitti. Hän ei usko, että pakotteilla voitaisiin pysäyttää Venäjän johtajia.
”Venäjä tekee myönnytyksiä vain, jos tappiot osoittautuvat erittäin suuriksi eikä muuta keinoa niiden välttämiseen ole. Myönnytykset nähtäisiin heikkouden merkkinä.”
”Venäjän johtajien on mentävä yhä pidemmälle ja pidemmälle, aivan kuin yltiöpäisen humalakuskin, kunnes tulee romahdus.”
Lännessä muistutetaan usein, että Putin ja monet hänen ympärillään olevista vaikuttajista ovat kasvaneet Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin KGB:n riveissä. Venäjää johtavat ihmiset, jotka elävät yhä kylmän sodan aikaa, Gelman vahvistaa. Ilmiö ei kuitenkaan koske vain Kremlin johtajia, vaan kokonaista sukupolvea.
”Neuvostoliiton loppuvuosina aikuistunut sukupolvi kokee kuuluvansa kylmän sodan jälkeisen maailman häviäjiin. He haluavat nyt revanssin, ja Putin ruokkii näitä tunteita omalla politiikallaan.”
Gelman viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan monet nuoret Venäjän eliitin edustajat olivat länsimielisiä 1990-luvun alkuvuosina. He olivat kuunnelleet neuvostovuosina radioillaan salaa BBC:n ja Voice of American pitkäaaltolähetyksiä Euroopasta. Kun kommunismi hävisi, heidän illuusionsa vapaasta maailmasta romuttuivat 1990-luvun kuluessa. Seuraavan vuosikymmenen lopulla amerikkalaismielisistä nuorista aikuisista oli tullut amerikkalaisvastaisia keski-ikäisiä.
Miksi näin tapahtui?
Gelman vastaa vertauksella.
”Eräässä koulussa oli oppilas, joka sai aina kiitettäviä. Sitten hän huomasi, että koulu on huono, ja vaihtoi parempaan. Uudessa koulussa hänestä tuli keskinkertainen oppilas, joka sai tyydyttäviä. Keskinkertaisuuden tunne alkoi vaivata poikaa eikä kukaan huomannut häntä enää.”
”Kokemus olisi voinut passivoida pojan tai herättää hänessä jonkin sortin eskapismin, mutta tästä pojasta tulikin aggressiivinen. Hän päätti palauttaa entisen asemansa hinnalla millä hyvänsä ja alkoi kokeeksi häiriköidä luokassa. Uskon, että Venäjän eliittiä motivoi tämänkaltainen kokemus”, Gelman tarkentaa.
1990-luvun alkupuolella valtaan noussut sukupolvi uskoi, että amerikkalaiset ja eurooppalaiset pitäisivät heitä vertaisinaan. Myöhemmin selvisi, että Venäjä menestyi läntisillä markkinoilla vain energiantuottajana.
”Lännelle Venäjä ei ollut kumppani, vaan keskinkertaisesti kehittynyt maa, joka ei yltänyt kehittyneiden talouksien kanssa samaan sarjaan. Talousluvuilla mitattuna näin onkin, mutta monet venäläiset haluaisivat nähdä maansa maailmanpolitiikan suurvaltana. Argentiina tai Turkki ei tunnu heistä kovin innostavalta vertailukohdalta.”
Monet länsimaat katsovat tehneensä hartiavoimin töitä Venäjän nostamiseksi alhostaan. Se ei ole juuri vaikuttanut venäläisten asennoitumiseen.
Kiovassa helmikuussa käydyistä neuvotteluista tuli saturaatiopiste, jonka jälkeen Venäjä muutti politiikkaansa. Kun Ukrainan parlamentti syrjäytti Venäjän tukeman Janukovytšin ja valitsi länsimielisen linjan, Venäjän johtajat tunsivat tulleensa loukatuiksi.
”He reagoivat hyökkäävästi, koska heidän vaatimuksiaan ei otettu tarpeeksi vakavasti. Syy on kuitenkin paljon syvemmällä: he kokevat, että maailma suhtautuu Venäjään epäkunnioittavasti ja petollisesti.”
Venäjän reaktio on tuonut Eurooppaan kaikuja 1930-luvun fasismista tai ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeltä imperialismin aikakaudelta, jolloin suurvallat jakoivat keskenään huomattavan osan Afrikasta ja Aasiasta.
”Maailma on muuttunut, mutta Venäjällä monilla ihmisillä on käytössään vain neuvostoaikaisia tai vielä vanhempia ajatusmalleja. Siitä on tullut eurooppalaisille suuri ongelma: he joutuvat neuvottelemaan eri aikakaudella elävien ihmisten kanssa”, Gelman sanoo.
Venäläisen Levada-keskuksen maaliskuussa tekemän kyselytutkimuksen mukaan 74 prosenttia venäläisistä sanoi tukevansa hallitustaan, jos Ukrainan kanssa syttyisi sota. Vain 13 prosenttia kertoi vastustavansa hallitusta, jos sota syttyisi. Samassa tutkimuksessa yli puolet vastaajista tulkitsi, että taloussanktiot ovat osoitus lännen vihamielisyydestä Venäjää kohtaan.
”Sotaa Ukrainassa ei nähtäisi Venäjän ja Ukrainan vaan Venäjän ja lännen välisenä”, Gelman toteaa. ”Monet venäläiset haluaisivat varmasti nähdä lyhyen voitokkaan sodan.”
Putin on onnistunut antamaan venäläisille jo kaksi voitokasta sotaa ja yhden verettömän valloituksen. Pääministerinä Putin lupasi venäläisille syksyllä 1999, että tšetšeeniseparatisteista ”tehdään selvää ulkohuussissa”. Seurasi toinen Tšetšenian sota, jossa kapinallisalue liitettiin kovin ottein takaisin Venäjän yhteyteen.
Vuonna 2008 Venäjä kävi Yhdysvaltojen tukemaa Georgiaa vastaan voitokkaan viiden päivän sodan, joka nosti Putinin kannatusluvut ennätystasolle. Sen jälkeen alkoi kannatuksen alamäki, jota voimisti vuonna 2009 alkanut taantuma. Vuoden 2013 alussa Putinin kannatus oli laskenut reiluun 60 prosenttiin, josta se nousi maaliskuussa Sotšin olympialaisten ja Krimin valloituksen jälkeen 83 prosenttiin, eli samalle tasolle kuin Georgian sodan jälkeen.
Venäjän talousongelmat eivät ole kadonneet minnekään, mutta Krimin valtaus on paikannut kansalaisten tyytymättömyyttä. ”Venäläiset ajattelevat nyt, että kaikesta huolimatta Krim on meidän – zato Krym nash!”
Gelman arvioi, että moni venäläinen muuttaisi näkemyksiään sodankäynnistä, jos Ukrainan konflikti etenisi huonoimpaan mahdolliseen skenaarioon eli täysimittaiseen sotaan, jossa tulisi paljon kuolonuhreja. ”Venäjän nykysukupolvi ei ole ollut tällaisessa sodassa eikä sillä ole henkilökohtaisia muistoja toisesta maailmansodasta, hän sanoo. ”On eri asia toivoa sotaa kuin menettää siinä poikansa.”
1980-luvulla pitkä sota Afganistanin mujahideen-sissejä vastaan oli hyvin epäsuosittu, koska se käytiin kaukana kotimaasta. Valmius sodankäyntiin näyttäisi kasvavan, mitä lähemmäs tullaan Venäjän maaperää.
Gelman suhtautuu silti kriittisesti nykyisessä propagandan ilmapiirissä tehtyihin kyselyihin, koska ne eivät kerro koko totuutta siitä, mitä ihmiset ajattelevat. ”Kyselyssä on vaikea sanoa ei, koska sitä pidettäisiin epäisänmaallisena.”
Venäjän valtion propaganda on suurelta osin vastuussa länsivihamielisen asenteen yleistymisestä Venäjällä, Gelman sanoo. ”Televisio levittää sanomaa Venäjää vastaan suunnatusta lännen salaliitosta. Jos yksinkertaistan hieman, meidän on sen mukaan puolustettava maatamme ja voitettava länsi.”
Mielipiteiden muokkaus muuttui aiempaa järjestelmällisemmäksi kaksi vuotta sitten, jolloin Putin nousi presidentiksi kolmannelle kaudelleen. Alkupiste oli Moskovan Bolotnajan aukion suurmielenosoituksissa loppuvuodesta 2011.
Putin reagoi kansalaisten protesteihin kiristämällä järjestelmän ruuveja. Mielenosoittajia alettiin rangaista sakoilla tai vangitsemisella. Kansalaisjärjestöjä ja Levada-keskuksen kaltaisia tutkimuslaitoksia uhattiin lakkauttamisella, jos ne saivat länsimaista rahoitusta. Hallinto syyttää järjestöjä ulkomaisiksi agenteiksi, jotka yrittävät syrjäyttää Venäjän valtaapitävät. Seksuaalisia vähemmistöjä vastaan on hyökätty uuden homopropagandan levittämisen kieltävän lain nojalla.
Viimeisimmässä vaiheessa valtiojohtoisen propagandan kärki on käännetty suoraan ulkomaita vastaan. Yhdysvallat ja Nato ovat Venäjän perinteisiä ykkösvihollisia, kun taas Euroopan unioni nähdään Venäjällä Yhdysvaltojen talutushihnassa. Monet venäläiset eivät Gelmanin mukaan osaa tehdä suurta eroa länsimaiden välillä.
”Paradoksi on, että monet venäläiset haluavat ajaa Mercedeksellä, soittaa Nokian puhelimella, viettää lomansa Italiassa ja lähettää lapsensa Oxfordiin. Samaan aikaan taustalla on kateutta ja vihaa.”
”Naapureista Baltian maita pidetään Venäjällä vihamielisimpinä, ja monilla on revanssihaluja baltteja kohtaan. Puola nähdään itsenäisenä maana, vaikka se kuuluikin itäblokkiin. Suomen osalta toisen maailmansodan tapahtumat ovat lähes unohtuneet, ja venäläiset pitävät Suomea hyvänä maana ostosten tekemiseen.”
Vaikuttaako tähän Suomen vaalima erityissuhde Venäjän kanssa? Suomalaiset yritykset ovat sentään investoineet Venäjälle viime vuosina miljardeja euroja.
”Yksi asia ei sulje toista pois. Vihollisenkin kanssa voi käydä kauppaa”, Gelman vastaa.
”Venäjän perimmäinen tavoite on lyödä länsi kaikin tavoin. Venäjän johtajat haaveilevat maailmanhallinnasta. On vaikea sanoa, kuinka pitkälle he ovat valmiita menemään sotilaallisesti noiden tavoitteiden edistämiseksi, mutta Suomi on osa länttä ja kuuluu siksi vihollisliittoumaan. Yhdysvallat on tietysti päävastustaja ja Suomi sivummalla.”
Venäjälle jää vähän vaihtoehtoja, jos vastakkainasettelu lännen kanssa syvenee. Maan täytyisi etsiä uudet kumppaninsa Aasiasta. Osa Venäjää hallitsevista silovikeista, entisistä turvallisuuspalvelun ja asevoimien miehistä, on kannattanut avoimesti kaupankäynnin suuntaamista itään.
Gelman ei näe tätä kovin houkuttelevana vaihtoehtona. Venäjä on jo vuosien ajan neuvotellut Kiinan kanssa öljytoimituksista ja on näissä neuvotteluissa altavastaaja. Kiina vaatii energiatoimituksilta kiinteää hintaa. ”Sopimus öljyn- ja kaasunviennistä Kiinaan auttaisi Venäjää ehkä paikkaamaan aukon budjetissa, muttei riittäisi juuri muuhun.”
Suunnanmuutos todennäköisesti sinetöisi Venäjän kohtalon raaka-ainetuottajana. Jos Venäjä olisi väestöltään ja pinta-alaltaan Saudi-Arabian kokoinen maa, se voisi riittää. Mutta maa on paljon suurempi, ja sen johtajien tavoitteet paljon kunnianhimoisempia, Gelman toteaa.
”Monet tavalliset venäläiset ja eliitin jäsenet ajattelevat, että Venäjä on tarpeeksi vahva minkä tahansa lännenvastaisen liittouman johtajaksi tai vähintäänkin tasaveroiseksi liittolaiseksi. Jos Venäjä liittoutuisi Kiinan kanssa, olisi Kiina taloutensa ansiosta kuitenkin paljon vahvempi osapuoli. Venäjästä tulisi helposti Kiinan käsikassara.”
Gelmania arveluttaa myös, että Venäjä petaa nykyisellä politiikallaan tietä Kiinan laajenemiselle. ”Jos jonakin päivänä jokin kaupunki Venäjän Kaukoidässä vaatisi kansanäänestyksessä liittymistä Kiinaan, millä perusteilla Venäjä vastustaisi sitä? Yksikään valtio ei asettuisi puolustamaan Venäjää.”
Putinin suuri unelma on ollut yhdistää entisen Neuvostoliiton tasavallat Euraasian unioniksi. Toistaiseksi vain Valko-Venäjä ja Kazakstan ovat lähteneet mukaan ja Armenia on ilmaissut liittymisaikeensa. Gelmanin mukaan unionin tavoitteet ovat Venäjän näkökulmasta poliittisia, mutta muut jäsenmaat ovat kiinnostuneita lähinnä taloudellisista hyödyistä.
”On vaikea uskoa, että lähentyminen Venäjän kanssa houkuttelee niiden johtajia yhtään aiempaa enempää Krimin tapahtumien jälkeen. Venäjällä on käyty keskustelua myös Pohjois-Kazakstanin anastamisesta – en tosin tiedä, kuinka vakavassa hengessä.”
Venäjän uuden valloitusaatteen ideologeiksi on ehdotettu länsilehdissä vanhan polven stalinistista kirjoittajaa Aleksandr Prohanovia sekä euraasialaista imperiumia ideoinutta Aleksandr Duginia. Molemmat ovat ajattelultaan hyvin lännenvastaisia, ja Dugin on ilmoittautunut myös fasistiksi.
”En usko, että heillä on sinänsä kovin suurta vaikutusvaltaa, mutta heidän ideansa sopivat hyvin yhteen Venäjän johtajien visioiden kanssa”, Gelman sanoo.
”Kallistun itse siihen näkemykseen, että Putin ei kuuntele niinkään yksittäisiä ajattelijoita tai asiantuntijoita vaan henkilökohtaisia ystäviään ja kollegoitaan valtion ylimmässä johdossa.”
Jotkut venäläiset tutkijat varoittavat, että Venäjä on polulla, jonka toisessa päässä häämöttää totalitaarinen yhteiskunta, jonkinasteinen uusinta stalinismista. Valtiokoneisto ryhtyisi silloin puhdistamaan maata toisinajattelijoista ja valjastamaan taloutta sotavoimien tarpeisiin.
Gelman ei itse usko, että sinne asti mennään. Venäläiset tuskin olisivat enää valmiita maksamaan totalitaarisen yhteiskunnan vaatimaa hintaa.
”Ensinnäkin Venäjästä on tullut kulutusyhteiskunta. Yleinen tyytymättömyys kasvaa varmasti, jos palkat putoavat riittävästi. Ihmiset eivät suostuisi elämään stalinismin aikaa muistuttavissa olosuhteissa.”
”Toiseksi Venäjän hallinnolla ei ole totalitarismiin tarvittavaa ideologiaa. Maata johdetaan pikemminkin tunteilla ja emootioilla, eikä leninismin vastinetta ole ilmaantunut. Kolmanneksi Venäjä on Neuvostoliittoa avoimempi ja kansainvälisempi, jopa näiden levottomien aikojen keskellä.”
Valtion sensuuritoimista huolimatta Venäjällä on yhä jonkin verran vapautta käydä keskustelua, mutta välineet siihen ovat vähenemässä. Vapaa keskustelu on lakannut pääviestimissä; sitä käydään ainoastaan joissain sanoma- ja aikakauslehdissä tai marginaalisilla internet-sivustoilla. Gelman pitää todennäköisenä, että ne jäävät lähinnä samanhenkisten kannattajien foorumeiksi eivätkä juuri vaikuta yleiseen mielipiteeseen.
”Hallinto pyrkii kontrolloimaan pikemminkin pelon kuin rangaistusten avulla. Ihmiset alkavat sensuroida itseään, vaikka välitöntä vaaraa ei ole.”
Gelmanin on vaikea nähdä, mikä voisi kaataa nykyisen hallinnon tai kuka voisi nousta Putinin tilalle. Oppositio on hajallaan, eikä Venäjän kokoisessa maassa ole helppoa organisoida yhtenäistä rintamaa laajaa kannatusta nauttivaa hallitusta vastaan.
”Ketään Putiniin verrattavaa ei ole. Jos Putin kuolisi huomenna, eliitin keskuudessa alkaisi kova valtataistelu.”
Gelman toivoo, että Putin jättäisi virkansa niin pian kuin mahdollista. ”Presidenttinä hän on vaaraksi maalleen ja koko maailmalle. Hänestä on tullut sitä vaarallisempi mitä pidempään hän on ollut vallassa.”
Ainakin Venäjästä on tullut hyvin erilainen maa kuin Gelman odotti vuonna 1990. Neuvostoliitto on kertaalleen romahtaneenakin osoittautunut paljon vankemmaksi kuin hän silloin ajatteli.
”Se kaatui valtiona, mutta jatkaa elämäänsä monien kansalaisten sydämissä ja mielissä.”
Gelman suhtautuu maansa tulevaisuuteen silti toiveikkaasti – mutta haluaa ennen näkemyksensä perustelemista kertoa vanhan neuvostoliittolaisen vitsin, joka sopii aiheeseen.
”Optimisti opiskelee englantia, koska valmistautuu sotaan USA:n kanssa. Pessimisti opiskelee kiinaa, koska valmistautuu sotaan Kiinan kanssa. Realisti opettelee ampumaan Kalašnikovilla, jotta olisi valmis sotaan kuin sotaan.”
”No, vakavammin puhuen uskon, että Venäjästä tulee vielä vapaa, kuten opposition käyttämä iskulause kuuluu”, hän sanoo. ”Kysymys on vain siitä, kuinka pian ja minkälaisen hinnan Venäjä lopulta maksaa vapaudestaan.”
”Venäjällä on suhteellisen paljon inhimillistä pääomaa, väestö on koulutettua, maa on kaupungistunut ja teollistunut. Ajan mittaan Venäjä kehittyy.”
