Venäjä kurottaa länteen

Hukatun vuosikymmenen jäl­keen Venäjän ja lännen suh­teet ovat alkaneet vihdoin parantua. Käännettä parem­paan onkin jo ehditty kaivata, sillä ku­lunut 2000-luku on ollut surkeaa aikaa Venäjän suhteille länteen, jolla tässä tarkoitetaan EU:n ja Pohjois-Amerikan muodostamaa euroatlanttista aluetta. Suhteet ovat kulkeneet kautta linjan krii­sistä kriisiin ja kohti alati heikkeneviä odotuksia paremmasta.

Pohjakosketus saavutettiin elokuussa 2008, jolloin Georgian ja Venäjän välinen lyhyt, mutta intensiivinen sota sai Yhdysvallat pohtimaan jopa aseellista väliintuloa ja Euroopan unionin harkit­semaan käynnissä olevien perussopimus­neuvotteluiden katkaisua.

Sittemmin suhteet ovat nopeasti pa­rantuneet. Kuluneen runsaan kahden vuoden aikana on nähty edistystä lähes joka suunnalla: Yhdysvallat ja Venäjä ovat löytäneet toisensa. Venäjän hallitus on normalisoinut useita sangen ongel­mallisia kahdenvälisiä suhteitaan, joista Puola lienee paras esimerkki. Myös Ve­näjän suhteet Euroopan keskeisiin insti­tuutiohin, etenkin Euroopan unioniin ja Natoon, ovat osoittaneet lämpenemisen merkkejä. Mutta mikä selittää tätä muutosta? Ja kuinka pysyvää siitä voidaan odottaa?

Resettiä vai ylilatausta?

Osittain suhteiden parantumisen takana ovat Venäjästä riippumattomat ulkoiset tekijät. Näistä eittämättä keskeisin on Yhdysvaltain presidentin Barack Oba­man reset-politiikka. Obaman kuningasidea on ollut, että nuoremman Bushin aikana harjoitettu hiipivä vastakkain­asettelu tai Venäjän vähättely ei tuota tulosta: ongelmistaan ja ongelmallisuu­destaan huolimattaVenäjä on kuiten­kin sekä alueellinen että paikoin myös globaali voimatekijä. Sen ajatukset ja intressit on yksinkertaisesti pakko ottaa lukuun.

Samaan aikaan Moskova on keskei­nen peluri monissa Yhdysvaltain kannal­ta huomattavasti Venäjää tärkeämmissä ulkopoliittisissa kysymyksissä. Yhdys­vallat tarvitsee Venäjän myötävaikutus­ta ydinasevalvonnassa etenkin Iranin ydinohjelman osalta. Venäjä on tärkeä myös Afganistanin konfliktissa, Poh­jois-Koreassa sekä alueellisen vakauden varmistamisessa itäisessä Euroopassa jaKeski-Aasiassa. Resetillään Obama onkin hakenut selkeitä hyötyjä omalle ulkopolitiikalleen.

Näitä hyötyjä on myös tullut. Alun varauksellisuuden jälkeen Moskova on ottanut resetin avosylin vastaan. Sen seurauksena Yhdysvallat ja Venäjä neu­vottelivat uuden strategisia aseita kos­kevan rajoitussopimuksen,joka pienen viiveen jälkeen on nyt saatu myös ratifioitua molemmissa maissa. Myös muissa Yhdysvaltain kannalta keskeisissä kysy­myksissä Venäjä on osoittanut aiempaa yhteistyöhaluisempaa asennetta.

USA:n ja Venäjän suhteiden vanave­dessä myös Venäjän ja Naton jäiset suh­teet ovat alkaneet lämmetä. Presidentti Medvedevin päätösosallistua Naton huippukokoukseen Lissabonissa oli tästä tärkeä osoitus. Myös käytännön yhteis­työ esimerkiksi ohjuspuolustuksen ja yh­teisen uhka-arvion tiimoilta on lähtenyt käyntiin. Innokkaimmat ovat alkaneet pohtia jopa Venäjän jäsenyyttä Natossa.

Myös EU on tavoitellut uutta alkua Venäjä-suhteille modernisaatiokump­panuuden avulla. Vaikka muutosta pa­rempaan on olluthavaittavissa, mitään suurta läpimurtoa ei ole tapahtunut. Osittain tämä johtuuEU:n ja Venäjän vä­listen suhteiden ominaispiirteistä: suhde on paljon syvempija teknisempi ja vaatii aitoa halua integraatioon. Ensisijaisesti ilmapiiriäparantavat symboliset toimen­piteet eivät yksinkertaisesti riitä viemäänsuhdetta eteenpäin.

Mielenkiintoista – ja EU:n pienten jäsenmaiden kannalta osin ehkä huo­lestuttavaakin – on panna merkille, että viime aikoina eräät EU:n johtavat suuret jäsenmaat ovat alkaneet harrastaa pien­ryhmäytymistä, jossa myös Venäjä on mukana. Tästä tuorein esimerkki lienee Saksan, Ranskan ja Venäjän johtajien viime lokakuun huippukokous, joka he­rätti huolta lukuisissa muissa EU-maissa. Näyttää siltä, että Venäjä on lipumassa tunnustetuksi peluriksi kaikkiin Euroo­pan keskeisiin salonkeihin.

It’s the economy, stupid!

Venäjän ulkopolitiikan muutos ei kui­tenkaan riipu yksin läntisistä toimijois­ta. Syksyllä 2008 alkanut talouskriisi on runnellut Venäjää kovalla kädellä. Kymmenen vuotta kestäneiden hurjien kasvulukujen jälkeen venäläiset joutui­vatkin myöntämään, että Venäjä ei ole aito BRIC-maa. Sen kasvu ei perustu teol­liseen tuotantoon ja innovaatioon, vaan raaka-aineiden maailmanmarkkinahin­toihin. Putinin kaudella Venäjän riippu­vuusraaka-aineista on vain vahvistunut.

Talouskriisi osoitti venäläisille maan talouden haavoittuvuuden. Lisäksi Ve­näjä painii Neuvostoliiton myrkyllisen perinnön kanssa. Infrastruktuuri on ra­pistunut ja väestö vähenee. Asevoimat supistuvat kovaa vauhtia. Maan ongel­mien ratkaisemiseen tarvitaan erittäin pitkään jatkuvaa vahvaa talouskasvua. Tämän saavuttaminen vaatii huomatta­via uudistuksia Venäjällä.

Tuloksena on ollut Venäjän moder­nisaatiosta käyty debatti, jonka sytytte­lijänä etenkin presidentti Medvedev on kunnostautunut. Venäjä onkin jälleen lähtenyt valtiojohtoisen modernisaation tielle. Tämä ei ole uusi ilmiö, vaan pa­remminkin toistuva sykli Venäjän histo­riassa. Kuten ennenkin, modernisaatiota yritetään taloudellis-hallinnollisena pro­jektina ilman, että Venäjän yhteiskuntaa pyrittäisiin varsinaisesti uudistamaan tai liberalisoimaan.

Venäjällä myös ymmärretään, että maan modernisaatioon vaaditaan apua, tietotaitoa ja investointeja. Käytännössä nämä voivat tulla vain lännestä. Tämä puolestaan vaatii suotuisan ulkopoliit­tisen ilmapiirin, jota Venäjä on viime aikoina omalta osaltaan rakentanut.

Kenties viisain tapa suhtautua asiaan on antaa Venäjälle vilpitön mahdollisuus, mutta samalla tarkkailla sen siirtoja tarkasti.

Muutos Venäjän politiikassa ei siis ole ollut yksin reset-vetoista, eikä sitä voida selittää myöskään vain Venäjän taloustilanteella. Reset on tarjonnut tilaisuuden, johon talouskriisi pakot­ti Venäjän tarttumaan. On hyvä pitää mielessä, että ensi alkuun Moskova oli hyvin nihkeä koko hankkeelle ja katsoi olevansa itse matkalla huipulle USA:n ja Euroopan matkatessa kohti historian roskatynnyriä. Vasta talouskriisin iske­minenVenäjälle johti muutokseen Mos­kovan arvioinneissa ja politiikassa.

Voi olla, että Venäjän ulkopolitiikas­sa alkavat heijastua myös muut järjes­telmätason paineet. Näistä merkittävin on Kiinan nousu. Venäjä on jo nyt jou­tumassa ahtaalle perinteisellä takapi­hallaan Keski-Aasiassa. Vaikka sillä on alueella etumatkaa yhteisen historian ja kielen ansiosta, ei se yksinkertaisesti pysty kilpailemaan Kiinan kasvavan ta­loudellisen vallan kanssa. Kiina on lisäksi kiinnostunut Keski-Aasian kaasusta, jota Venäjä nykyisin välittää hyvällä hinnalla Eurooppaan.

Venäjää hirvittää Kiinan alueellinen potentiaali: siitä on tulossa suurempi ja paljon modernimpi sotilasmahti kuin mi­hin Venäjä enää koskaan yltää. Kiinan sotilaallisen voiman vuoksi Venäjä tus­kin koskaan suostuu presidentti Obaman tavoittelemaan ydinaseettomaan maail­maan. Venäläiset katsovat, että ilman ydinaseita Venäjänkarhu jäisi tyystin Kiinan lohikäärmeen armoille.

Lyhyt etsikkoaika

Venäjä on tehnyt ulkopolitiikassaan lä­hes täyskäännöksen reilussa kahdessa vuodessa. Vihaisen revisionismin tieltä on lähdetty rakentamaan yhteistyötä.

Käännettä on tervehdittävä ilolla. Paikoin se on tuottanut erittäin hy­vää satoa: uuden START-sopimuksen, edistystä VenäjänWTO-jäsenyydessä, paremmat suhteet Puolaan ja Natoon, rajasopimuksen Norjankanssa Jääme­rellä sekä rauhanomaisen ydinvoima yh­teistyön Yhdysvaltojen kanssa. Listaa voisi jatkaa.

Liennytyksellä on kuitenkin edelleen myös rajansa: Astanan Etyj-huippuko­kous joulukuussa 2010 osoitti, että ki­pupisteitä on edelleen, eikä esimerkiksi Euroopan turvallisuuden peruspilareista kyetä vielä edes oikein kunnolla keskus­telemaan.

Vanha viisaus kuuluu, että jos joku asia on liian hyvää ollakseen totta, se ei yleensä ole sitä. On mahdollista, et­tä Venäjän muutos ei ole niin syvä eikä niin pysyvä kuin sopii toivoa. Venäjän viime aikaisesta muutoksesta voidaankin esittää kaksi erilaista tulkintaa.

Ensimmäisen tulkinnan mukaan on tapahtunut strateginenmuutos. Venäjäon päättänyt, että tiiviimpi kytkös euroatlanttiseen maailmaanpalvelee sen tulevaisuutta. Tämä ei tarkoita, etteikö Venäjä olisi jatkossakinomintakeinen euraasialainen toimija, mutta tiivistyvän yhteistyön päävektorikulkee länteen.

Voimme odottaa hapuilevia, mutta oikeansuuntaisiauudistuksia sekä syve­nevää yhteistyötä Venäjän ja lännen vä­lillä. Ajanmittaan Venäjä asettuu omalle luontevalle paikalleen Euroopassa. Toisentulkinnan mukaan on mah­dollista, että kyseessä on vain lyhytaikainen taktinenvalinta. Venäjä tarvit­see suotuisaa ulkopoliittista ilmapiiriä ja ulkopuolistaapua vahvistuakseen taloudellisesti – ja ajan mittaan myös sotilaallisesti.Jahka Venäjä on jälleen voimissaan, se voi palata vanhalle linjal­le jaaggressiiviseen etupiiripolitiikkaan. Siksi muutoksen pitkäikäisyydestä ei oletakeita.

Toisen tulkinnan mukaan on mah­dollista, että kyseessä on vain lyhytaikainen taktinen valinta. Venäjä tarvit­see suotuisaa ulkopoliittista ilmapiiriä ja ulkopuolista apua vahvistuakseen taloudellisesti– ja ajan mittaan myös sotilaallisesti. Jahka Venäjä on jälleen voimissaan, se voi palata vanhalle linjal­le ja aggressiiviseen etupiiri politiikkaan. Siksi muutoksen pitkäikäisyydestä ei ole takeita.

On melko varmaa, että Moskovassa lämpimämpiä suhteita lännen kanssa on ainakin ”myyty” venäläisille haukoille juuri tällä argumentilla.Tämänkaltaiselle petokselle Venäjällä on pitkät perinteet, ja kuvaavaa on, että venäjän kielessä on juuri tällaista toimintaa tarkoittava sana, maskirovka.

Ulkopuolisen analyytikon on hyvin vaikea ottaa vahvaa kantaa eri vaihtoeh­tojen välillä. Optimisti suosisi strategisen muutoksen mahdollisuutta, mutta histo­ria opettaa, että useimmiten kyseessä on ollut vain taktisista tai muista Venäjän sisäisistä syistä johtuva lyhyt kokeilu.

Kenties viisain tapa suhtautua asiaan on antaa Venäjälle vilpitön mahdollisuus, mutta samalla tarkkailla sen siirtoja tarkasti. Näin länsimaiden hallitukset ovat käsittääkseni myös tehneet. Tätä voisiluonnehtia 2010-luvun versioksi reaganilaisesta ”luota, mutta varmista”-politiikasta.

Venäjälle kannattaa antaa mahdolli­suus. Hyvä esimerkki on Brežnevin ajan liennytys, johon Neuvostoliitto ryhtyi saadakseen taloudellisia etuja ja varus­tautuakseen sotilaallisesti. Silti se pää­tyi hyväksymään Etyk-asiakirjat, jotka johtivat omalta osaltaan kylmän sodan ja jopa kokoneuvostoprojektin päätty­miseen.

Myöskään mahdollisen maskirov­kan vaaroja ei kannataliioitella. Venä­jän vahvuutta suurempi peikko lienee sen heikkous: modernisaation ongelmat osoittautuvat niin valtaviksi, ettei Venäjä selviä niistä. Tällöin Venäjä saattaa heik­kouttaan jälleen muuttua arvaamatto­maksi toimijaksi.

Käsillä onkin nyt etsikkoaika. Seu­raava Yhdysvaltain presidentti saattaa hyvinkin olla kovan linjan republikaa­ni, joka vetää töpselin obamalaisesta resetistä. Yhtäläisesti Venäjän vuoden 2012 presidentinvaalit saattavat vaatia sisäpoliittista syistä ulkopolitiikan ärhä­köittämistä.

Aikaa on siis varsin niukalti. Tässä ajassa on kyettävä lukitsemaan Venäjän valintoja ja luotava rakenteita lähen­tymiselle, joka voisi lopettaa toran ja epäluulon kierteen Euroopassa lopulli­sesti. Tämä on paljon vaadittu, eikä ole ollenkaan varmaa, että tässä onnistu­taan. Silti kyseessä on niin suuri kala, että sitä on syytä pyytää, vaikka saalis jäisi saamatta.

 

Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa