Venäjän täysimittaisen hyökkäyssodan alkaminen kolme vuotta sitten merkitsi yhden aikakauden päättymistä Venäjä-tutkimuksessa. Venäjän, Euraasian ja Itäisen Euroopan tutkimuksen olosuhteet muuttuivat radikaalisti, samalla kun analyysin yhteiskunnallinen merkitys lisääntyi entisestään. Nyt ulkopoliittiset mannerlaatat ovat liikkeessä.
Toisin kuin herkästi väitetään, suomalaisen tutkimuskentän suurin haaste ei liity ennustekyvyn ja ymmärryksen puutteeseen, joka olisi johtunut ennen vuotta 2022 vaikuttaneesta suomettuneisuudesta. Kriittinen Venäjä-tutkimus on ollut lännessä valtavirtaa ja sitä on harjoitettu Suomessa vapaasti.
Muun muassa Venäjän energia- ja sittemmin ympäristöpolitiikan tutkimusta on rahoitettu anteliaasti vuosikausia. Helsingin yliopistolla ja Maanpuolustuskorkeakoululla on Venäjän turvallisuuspolitiikan tutkimuksen yhteisprofessuuri. Meillä pysyvissä toimissa olevien tutkijoiden tutkimusteemoja ja näkökulmia ovat rajoittaneet vain tutkijoiden omat valinnat.
Kaikki Venäjä-tutkijat eivät kuitenkaan nähneet asiantuntemukseensa kuuluvan Venäjän hyökkäyssuunnitelmien ennustamisen.
Venäjän turvallisuuspolitiikka ja sitä koskeva asiantuntijuus on ymmärretty kapea-alaisesti, vaikka Venäjällä laaja-alainen kansallinen turvallisuus on jo pitkään ollut koko yhteiskunnan kehittämisen lähtökohta. Suomesta puuttuu kokonaan Venäjän turvallisuushallinnon syvempi tuntemus ja kansainvälisen tason tutkimus.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kehitettiin uusi moniääninen Venäjän, Euraasian ja Itäisen Euroopan tutkimuksen ala. Haluttiin, että tutkimus pohjautuisi kenttätöihin ja länsimaisiin yhteiskuntateorioihin. Erityisesti Venäjä-tutkijat pyrkivät tietoisesti haastamaan useiden venäläistenkin hellimän ajatuksen Venäjän erityislaatuisuudesta.
Nopeasti kansainvälistyvä uusi tutkijasukupolvi otti tehtäväkseen liittää Venäjä-tutkimus osaksi normaalia yhteiskuntatieteellistä ja humanistista tutkimusta. Keskeinen päämäärä oli saada Suomessa tuotettuja tuloksia näkyville tunnustetuissa englanninkielisissä julkaisukanavissa.
Aleksanteri-instituutissa päätettiin lisäksi tarkastella Venäjää ja Itäistä Eurooppaa osana globaaleja ilmiöitä, joka näyttäytyy nykytilanteessa onnistuneelta ratkaisulta. Perustutkimuksen ohella alaa muovasi hallinnon ja poliittisen päätöksenteon käytännön tarpeisiin tehty tutkimus, joka valitettavasti jäi usein vähälle huomiolle.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen tutkimuskenttä on siis ollut monipuolinen, vaikka julkisuudessa tutkimuksesta näkyi murto-osa. Monet sosiaalipolitiikan, kulttuurin ja uskonnon, oikeus- ja hallintotieteen tai median tutkijat ovat tehneet hyvää työtä mutta jääneet julkisuudessa piiloon.
Venäjä-tutkimus on aina saanut osakseen myös kritiikkiä. Tyyppiesimerkki on Venäjän oikeuskulttuurin tutkimus, jonka tekeminen jo sinänsä osoitti maallikkojen mielestä, että tutkijat eivät ymmärtäneet demokraattisen muutoksen mahdottomuutta Venäjällä. Vertaileva oikeuskulttuurin tutkimus auttaa kuitenkin tulkitsemaan Vladimir Putinin ja kumppaneiden turvallisuuspoliittista ajattelua.
Erilaiset näkökulmat ovat välttämättömiä, mutta mikään näkökulma ei ole yksinään riittävä.
Helmikuun 2022 jälkeen tutkijat ovat pohtineet sitä, miten he voivat hyödyntää osaamistaan, kun tutkimuksen tekeminen Venäjällä on muuttunut mahdottomaksi. Enää ei tarvitse huolehtia, onko ala turvallisuuspoliittisesti hereillä. Nyt lähes kaikki alan tutkimukset kirjallisuuden tutkimuksesta sosiaalipolitiikkaan käsittelevät Venäjän turvallisuuspolitiikan ja autoritaarisen politiikan seuraamuksia tavalla tai toisella.
Maantieteellisen tutkimusalueen laajentamiselle on ollut kiire, sillä Suomessa Venäjä-tutkimus on ollut hallitsevaa. Aleksanteri-instituuttiin on vuodesta 2016 kiinnittynyt Euraasian tutkimuksen tutkijaverkosto, jonka avulla on voitu edistää varsinkin Keski-Aasian tutkimusta.
Keskustelua käydään tutkimuksen dekolonisaatiosta ja korostetaan Venäjän imperialismin kriittistä tarkastelua. Tekeillä on uuden tutkijapolven väitöskirjoja, jotka käsittelevät Keski-Aasian maita, ja ukrainalaisia tutkijoita saapuu vieraileviksi tutkijoiksi Suomeen säännöllisesti.
Muutos on kuitenkin alalle myös uusi mahdollisuus.
Tutkimuksen tekemistä eivät ole haitanneet väärät asenteet, vaan suurin haaste on ollut työskentely vaihtuvien lyhytkestoisten projektien kautta.
Lahjoitusvaroin alkujaan perustettu ja sittemmin Venäjän ympäristöpolitiikan professuuriksi muuttunut energiapolitiikan professuuri oli pitkään harvinainen poikkeus alalla, jolla pysyviä toimia ei juurikaan ollut. Helsingin yliopisto perusti vasta vuosina 2016–2017 useita Venäjä-professuureja. Nyt Euraasian ja Ukrainan tutkimus tarvitsisivat panostusta, eikä Itäisen Euroopan tutkimuksessa ole yhtään professuuria.
Suurin osa tutkijoista voi edelleen vain haaveilla mahdollisuudesta pitkäjänteiseen työskentelyyn, mikä johtaa inhimillisten resurssien haaskaukseen. Lahjakkaille nuorille tutkijoille tarjolla on vain kilpailtuja projektitöitä, usein vielä lyhytkestoisten projektien yhteensovittamisena. Taustalla on suomalaisen yliopistomaailman kehitys, joka Venäjän, Euraasian ja Itäisen Euroopan tutkimuksessa tarkoittaa harvoja pysyviä tai pidempiaikaisia toimia. Aleksanteri-instituutin menestys perustuu suurelta osin tutkijoiden jatkuviin onnistumisiin kilpailluissa rahoitushauissa. Useimmiten tämä tarkoittaa myös vaihtuvia teemoja ja henkilöstöä.
Samalla alan suorituspaineita lisää kiivas maailmanpoliittinen tilanne, joka edellyttää vankkaa ammatillisuutta ja tinkimättömään akateemisen laadunvalvonnan periaatteisiin nojautumista. Merkityksellinen tutkimus vaatii pitkäjänteistä asiantuntemuksen kehittämistä ja mahdollisuutta keskittyä laadukkaiden julkaisuiden tuottamiseen.
Jotta tutkijoilla on oleellista sanottavaa autoritaaristen maiden laajemmista valtapyrkimyksistä tai illiberalismista käytännön elämässä, tarvitaan lisää työrauhaa, tutkijoiden pitkäjänteisempää yhteistyötä, erilaista kokemusta ja osaamista. Tämä on akateemisen toiminnan kehittämisessä oleellisinta – sen sijaan, että yritettäisiin määritellä tarkasti sitä, miten Venäjää tulee jatkossa tutkia.
Tulevia isoja teemoja ovat muun muassa sodan luonne, yhteiskuntien turvallisuus ja turvattomuus, ideologiat ja poliittiset agendat, instituutioiden kehitys, siirtolaisuus, globaali tiedontuotanto sekä tietysti ilmastonmuutos ja sen vaikutukset. Ukrainan jälleenrakennus ja sen laaja-alainen turvallisuus ovat lähitulevaisuuden mega-aihe.
Tämän on oltava tutkimusalan lähtökohta tulevaisuudessa. Erilaiset näkökulmat ovat välttämättömiä, mutta mikään näkökulma ei ole yksinään riittävä. Monimutkaisten kansainvälisten konfliktien tai autoritaaristen yhteiskuntien sisäisen kehityksen selittämiseksi tarvitaan olosuhteita, joissa parhaat tutkijat voivat jäädä Suomeen ja kehittää alaa kunnianhimoisesti eteenpäin.
