YK:n yleiskokouksen heinäkuussa 2017 hyväksymä ydinasekieltosopimus tulee voimaan tammikuussa 2021. Voimaantulon edellytykset täyttyivät, kun Honduras äskettäin ratifioi sopimuksen 50. maana.
Mainitun sopimuksen merkitystä ei kuitenkaan kannata yliarvioida. Suurvaltain väliset neuvottelut ydinasesopimuksista eivät ota edistyäkseen. Viimeisimmän ja raukeamassa olevan Uusi Start -sopimuksen kohtalo näyttää harmaalta. Siitä on Venäjän ja Yhdysvaltain kesken pyritty neuvottelemaan äskettäin Helsingissä. Kiinaa ei saada hankkeeseen mukaan. Kiinan tähtäin on vuodessa 2049, jolloin se haluaa olla johtava maa maailmassa kaikilla aloilla, myös sotilaallisesti.
Maailman noin 14 000 ydinkärjestä Yhdysvalloilla ja Venäjällä on kummallakin yli 6 000. Muita ydinasevaltiota ovat Ranska (300 kpl), Kiina (290 kpl) ja Britannia (200 kpl). Pakistanilla ydinaseita on 160, Intialla 140 ja Pohjois-Korealla 30. Israelilla arvioidaan olevan ydinaseita 90.
Yksikään suurvalta ei ole kuitenkaan ratifioinut mainittua ydinasekieltosopimusta, joka kieltää ydinaseiden valmistuksen, testaamisen, hallussapidon ja käyttämisen. Maailmanrauhan kannalta tärkeämpää kuin ydinasevaltioiden aseistuksen määrän rajoittaminen onkin tasapaino vihollismaiden sotilaallisessa suorituskyvyssä.
Tuhovoimaisten aseiden takia ihmiskunta elää kauhun tasapainoksi kutsutussa vangin ongelman tilassa. Vihamieliset valtiot ovat investoineet suunnattomasti näihin tuhovälineisiin, mutta kannusteet niiden käytölle puuttuvat. Tässä on ydinaseiden paradoksi. Syynä on se valtava kustannus, joka valtioille aiheutuisi ydinaseiden ensikäytöstä, jos vastapuolella säilyisi kyky vastaiskuun.
Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen Yhdysvalloilla oli mahdollisuus pommittaa ydinasein Neuvostoliittoa ennen kuin tämä oli ehtinyt kehittää omaa asettaan. Nollasummapelien teorian keksijä matemaatikko John von Neumann kannatti iskua, taloustieteilijä sittemmin nobelisti Thomas Schelling sitä vastusti. Ydinaseen molemminpuolinen omistus puolestaan pelasti maailman suurvaltojen väliseltä sodalta, kun suurvaltojen suhde kriisiytyi Berliinissä 1961 ja Kuubassa 1962.
Toki ydinaseiden vähentäminen on kannatettava ajatus, vaikka sivutuotteenaan se lisäisi sijoituksia muuhun aseistukseen. Ohjustorjuntakyvyn tulee kuitenkin olla symmetrinen eli osapuolilla yhtä vahva, jotta ensi-iskun kynnys ei ylittyisi. Yksipuolinen ohjuspuolustuskyky on maailmanrauhan kannalta huono asia. Eurooppaan sijoitettu ohjuspuolustus ei ole välttämättä viisas idea. Ydinaseiden leviäminen ydinaseettomille maille on asia erikseen, ja sitä on pyritty estämään kansainvälisin sopimuksin. Tässä sopimuksessa myös Suomi on mukana. Lisäksi taktiset ydinaseet ovat aidosti vaarallisia, sillä niiden käyttökynnys tuntuu pelottavan matalalta. Venäjälle ydinaseistus on oleellinen turva tavanomaisin asein toteutettua hyökkäystä vastaan.
Ydinaseista luopuminen näyttäisi ihmiskunnalle kannattavalta. Asiassa on kuitenkin iso mutta.
Ydinsota vastaisi katastrofiteorian sitä ominaisuutta, että jotain tapahtuu hyvin pienellä todennäköisyydellä mutta tapahtuman seuraukset ovat katastrofaaliset. Katastrofiteorian hengessä ihmiskunnan vaihtoehdot olisivat tällöin vahingossa laukeava ydinsota pienellä todennäköisyydellä ja suursota ydinaseettomassa maailmassa suuremmalla todennäköisyydellä. Koska ydinsodan kustannus on tavanomaisin asein käydyn sodan kustannusta selvästi korkeampi, ydinaseista luopuminen näyttäisi ihmiskunnalle kannattavalta. Asiassa on kuitenkin iso mutta.
Ydinaseista luopuminen edellyttää vapaaehtoisuutta. On mahdollista, että toinen osapuoli petkuttaa ja jättää salaiseen siiloon ydinaseistusta, jota se voi käyttää hyväuskoista vihollismaata vastaan, kun tämä on luopunut ydinaseistaan. Kannustin huijaukseen on suuri.
Sellaista monitorointiteknologiaa ei voine kehittää, jolla voisi varmistua kaikkien osapuolten sitoutumisesta ydinaseista luopumiseen tykkänään. Olemme ydinaseiden vankeja.
Suurvalloilla on kaksi vaihtoehtoa. Ne pakottavat ihmiskunnan elämään maailmassa, jossa todennäköisyys ydinsodan käynnistymiselle sattumalta on positiivinen, vaikka pieni. Vaihtoehtona on suostuminen ydinaseista luopumiseen, mikä merkitsee huijatuksi tulemisen riskiä. Saksa ja Ranska ovat käyneet kolme suursotaa 150:n viime vuoden aikana. Sotahistoriaa voi siis lukea siten, että ydinaseettomassa maailmassa suurvaltojen välisen sodan uhka on merkittävä.
Paluu maailmaan, jossa ydinasetta ei ole, ei siis näytä enää mahdolliselta.
Suomen roolina ydinasein varustetussa maailmassa on ollut harkittu osallistuminen kansainvälisiin ydinaseita koskeviin sopimuksiin. Vuonna 1963 Suomi teki aloitteen ydinaseettomasta Pohjolasta ja toisti sen vuonna 1978. Vastaavia aloitteita oli ollut ilmassa aikaisemminkin, ja sittemmin niitä on tehty lukuisia eri puolilla maailmaa. Ne eivät kuitenkaan ole menestyneet edes siellä, missä ei ole ollut ydinseita lähimaillakaan. YK:n ydinasekieltosopimus osoittaa, suurvallat eivät näihin sopimuksiin lähde mukaan.
Lienee realistista ajatella, että hyvää tarkoittavat aloitteet eivät välttämättä vahvista turvallisuutta maailmassa, jossa turvallisuutta ei luoda sanoin ja sopimuksin. Voi olla, että taktisten ydinaseiden aikakaudella vastaavien sopimusten uskottavuus on vielä heikompi.
Jos Suomi liittyisi ydinasekieltosopimukseen, se tulisi esittäneeksi moraalisen närkästyksensä kaikkia ydinasevaltioita kohtaan. Ei kuulosta viisaalta. Allekirjoitettuaan ydinaseiden leviämistä estävän sopimuksen Suomi päinvastoin asettui ydinasevaltioita tukemaan.
