Ukrainan sodan jatkuessa yhä uusin kääntein jo kolmatta vuotta, Ulkopolitiikka-lehti kysyi viideltä suomalaistutkijalta Venäjän tulevaisuudennäkymistä. Miltä itänaapurimme tilanne voisi nykytiedon valossa näyttää viiden vuoden kuluttua?
Vastauksia yhdistää yleinen synkkyys ja presidentin otteiden koveneminen. Venäjän historia kuitenkin osoittaa, että yllätykset ovat varsin mahdollisia.
Viiden vuoden päästä Venäjä on edelleen sodassa
Arkady Moshes, Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja
On melko todennäköistä, että vuonna 2030 Venäjä käy edelleen ”sotaa”. Lainausmerkeillä korostetaan tässä sanan sota määritelmän joustavuutta: Kyseessä voi olla matalan intensiteetin konflikti, kuten Ukrainassa vuosina 2014–2022, tai aaltoileva sodankäynti, jonka pyrkimyksenä on vallata uusia alueita tai puolustaa jo vallattuja alueita – ja joka on silti kaukana ”täysimittaisesta” sodasta.
Saattaa myös olla, että sodalla tarkoitetaan erilaisia operaatioita, joilla Venäjä pyrkii alistamaan esimerkiksi Georgian ja Moldovan kaltaisia valtioita, tai uutta kylmää sotaa lännen kanssa. Keskeistä on ymmärtää, ettei yksikään edellä mainituista tilanteista aiheuta eksistentiaalista uhkaa Venäjälle tai sen johdolle.
Useat eri tekijät tukevat tätä ennustetta.
Venäjällä on ensinnäkin edelleen riittävästi taloudellisia resursseja ja miesvahvuutta matalaan tai keskitason sotilaalliseen konfliktiin. Taloudellisia pakotteita pitäisi kiristää huomattavasti nykyisestä, jotta tilanne muuttuisi.
Länsi ei toisaalta voi kukistaa Venäjää tällaisessa konfliktissa, sillä se olisi joko riskialtista (ydinaseen käytön uhkan vuoksi), kohtuuttoman kallista, yhteiskunnallisesti mahdotonta hyväksyä tai kaikkia kolmea. Sotilaallista konfliktia Venäjän ja Naton välillä ei voida sulkea pois, mutta se ei tule alkamaan Naton aloitteesta.
Venäjän johto lisäksi hyötyy sotatilanteesta. Vaikka kansallistunteen kuohu luonnollisista väestöllisistä syistä heikkeneekin, ei kansa voi hyväksyä sodan häviämisen mahdollisuutta. Tämä ylläpitää valtion mobilisaatiokykyä. Samalla epäonnistumisista voidaan syyttää ”lännen aggressiota”.
Mitä pidempään sota Ukrainassa jatkuu, sitä enemmän Venäjän talous pyörii sodan ympärillä. Tämä synnyttää voimakkaita poliittisia tai sosiaalisia ryhmiä, jotka hyötyvät tilanteesta tavalla tai toisella. Eliitin kohdalla kyse on korruptiosta, työntekijöille tarjolla on parempaa palkkaa tai muita etuja ja sotilaat perheineen palkitaan uhrauksistaan. Tästä polkuriippuvuudesta tulee olemaan vaikea päästä yli.
Jos – ja niin pitkään kuin – Ukraina kykenee panemaan Venäjälle kampoihin, se tulee pysymään sodan keskiössä. Jos Ukrainan puolustus murtuu tai länsi pakottaa sen hyväksymään tulitauon Venäjän ehdoilla – jolloin Ukraina joutuisi luovuttamaan kansainvälisesti tunnustettuja alueita liittymättä Natoon tai saamatta muita uskottavia turvatakuita länneltä – Venäjällä on aikaa jatkaa asevoimiensa uudistamista ja valmistautua uusiin operaatioihin. Tällaiset operaatiot kohdistuisivat Euroopassa todennäköisesti entisen Neuvostoliiton alueelle, mutta mahdollisesti myös Baltian maihin.
Jos Ukraina häviää kaikesta länsimaiden antamasta tuesta huolimatta, lännen – ja etenkin Euroopan – taistelutahto on koetuksella, ja sillä tuskin on päättäväisyyttä lähteä haastamaan Venäjää uudestaan.
Viiden vuoden päästä Venäjällä vain asetehtaissa palaa valo
Veera Laine, erikoistutkija, ulkoministeriön suunnittelu- ja tutkimusyksikkö
Jos Venäjän aloittama hyökkäyssota Ukrainassa ei pääty seuraavan viiden vuoden aikana, Venäjän johto varmistaa asemansa siten kuin se parhaiten osaa: rahalla, painostuksella ja propagandalla.
Sotilaat ovat saaneet venäläisittäin hyvää palkkaa, ja heidän omaisilleen on maksettu avokätisiä korvauksia. Venäjä pystyy rahoittamaan kulutussotaa nykytasolla vielä pari vuotta. Sen jälkeenkin vallanpitäjien oikeutus nojaa ulkoiseen uhkaan, joten sodankäyntikyky täytyy säilyttää, vaikka Vladimir Putinin salamasota jatkuisi vuosikymmenen.
Harvojen ystäviensä tuella Venäjä voi pysyä jaloillaan, vaikkakin horjuen. Kiinasta tuodaan tärkeää teknologiaa ja osaamista, Pohjois-Koreasta ja Iranista aseita. Kiinan ja Intian energiantarve ei vähene, vaikka vihreä siirtymä harppaisikin. Venäjän talouden ”pohjoiskoreoituminen” voi alkaa viiden vuoden sisällä, kun kriittiset alat turvataan tinkimällä kaikesta muusta.
Tiet rapistuvat, onnettomuudet lisääntyvät ja jätevuoret kasvavat, mutta asetehtaat tai öljyporat eivät hiljene.
Väkivaltakoneiston yhä laajeneva painostus pitää kansalaiset ruodussa. Politiikan hyväksymisen sijaan heiltä vaaditaan tuen osoittamista. Lapset ilmiantavat opettajia epäisänmaallisista lipsahduksista. Sotaa on vastustanut noin viidennes venäläisistä, mutta joukko tulee pienenemään, kun sotaväsymys syvenee. Kaikkea ei kuitenkaan voi hallita, ja terrorismin uhka nousee.
Tiet rapistuvat, onnettomuudet lisääntyvät ja jätevuoret kasvavat, mutta asetehtaat tai öljyporat eivät hiljene.
Hyökkäyssota on tarkoittanut joillekin venäläisille lomamatkoja Italian sijaan Turkkiin, toisille hautajaisia. Lähitulevaisuudessa se tarkoittaa köyhtymistä lähes jokaiselle. Yhä useampi tulee tuntemaan jonkun sodassa kaatuneen tai vammautuneen. Propaganda tarjoaa selityksen sille, miksi kaikkien täytyy kärsiä: laajeneva Nato uhkaa Venäjän olemassaoloa ja lännen pakottama liberaali, maallistunut individualismi sen perinteisiä arvoja. Oikeutusta haetaan myyttisestä menneisyydestä: tuhatvuotinen Venäjä kuvataan omalakisena sivilisaationa, jonka ”luonnolliset rajat” se määrittelee itse.
Nykyisenkaltainen järjestelmä voi siis rapistuessaankin selviytyä vielä pitkään, jos yllätyksiä ei tapahdu. Mutta yllätyksiä voi tapahtua.
Viiden vuoden päästä Venäjällä on vielä matkaa pohjalle
Katri Pynnöniemi, Venäjän turvallisuuspolitiikan tutkimuksen apulaisprofessori, Helsingin yliopisto ja Maanpuolustuskorkeakoulu
Tunnettu viinanhuuruinen novelli kritisoi neuvostoretoriikan mahtipontisia tulevaisuuskuvia kysymällä: kuka varmistaisi, ettei huominen ole eilispäivää pahempi?
Novelli muistui mieleen lukiessani venäläisen tutkijan Aleksei Podberezkinin kesällä 2023 julkaistun artikkelin Tulevaisuuden maailmanjärjestys vuoteen 2035 mennessä. Siinä Podberezkin tarkastelee Venäjän ja lännen suhteiden kehitystä kolmen tulevaisuusvaihtoehdon valossa.
Optimistisessa vaihtoehdossa sota päättyisi Venäjä voittoon, ja suhteet länteen palautuisivat ei-sotilaallisen vastakkainasettelun tasolle. Realistisessa skenaariossa sota jatkuu ja laajenee lähialueille. Pessimistisessä vaihtoehdossa tilanne kriisiytyy suursodaksi. Podberezkinin hahmottelema ”realistinen” skenaario perustuu jo kymmenen vuotta aiemmin tehtyihin arvioihin lännen ja Venäjän suhteiden kriisiytymisestä sotilaallisen konfliktin partaalle.
Podberezkinin johdolla laaditut skenaariot ovat kiinnostavia erityisesti niihin sisäänrakennettujen oletusten vuoksi.
Ensimmäinen koskee arviota Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten pyrkimyksestä säilyttää määräävä asema maailmanpolitiikassa. Paradigman muutosta, eli uutta maailmanjärjestystä, tarkastellaan ensi sijassa suhteessa läntisen koalition kykyyn ylläpitää valta-asemaa globaalisti. Toinen keskeinen piirre koskee konfliktin luonnetta. Kyse on sivilisaatioiden välisestä kamppailusta, joka ulottuu kaikille elämänaloille. Tätä kautta oikeutetaan Venäjän kolonialistinen suhde sen naapurimaihin, erityisesti Ukrainaan.
Podberezkinin ja muiden venäläisten tutkijoiden arvioissa huominen on usein eilispäivää pahempi. Tulevaisuuskuvat näyttävät johtavan konfliktien syvenemiseen, eikä yhteistyövaraiseen turvallisuuteen nojaavia vaihtoehtoja pidetä todennäköisenä.
Suurhyökkäyksen jälkeen nämä piirteet ovat entisestään korostuneet. Venäjän vaihtoehdot ovat ikään kuin lukittu sodan lopputulokseen – paitsi jos maassa syntyisi laaja sodan vastainen liike, joka osoittaisi Venäjä vastuun hyökkäyssodan aloittamisesta. Tämä voisi olla yksi tärkeä askel kohti kolonialistisen maailmankuvan purkamista ja parempaa huomista.
Viiden vuoden päästä Putinin valta on edelleen yhden kriisin päässä romahduksesta
Jussi Lassila, Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija
Näköpiirissä oleva Venäjän poliittinen tulevaisuus on Putinin valtaan nojaava diktatuuri.
Autoritaaristen hallintojen tapaan Putinin regiimin tärkein prioriteetti on vallassa pysyminen. Toisin kuin tiettyyn ideologiaan perustuvassa puoluediktatuurissa, vallassa pysymistä ei kuitenkaan voida oikeuttaa puolueen edustamalla opilla, esimerkiksi tieteellisellä kommunismilla tai muulla vastaavalla maailmanselityksellä. Systeemin takeena on lopulta vain Putin itse omine selityksineen.
Monta kertaa on todettu, että Putinin asemaan ei tällä hetkellä kohdistu mitään sellaista uhkaa, jonka voisi varmuudella vaarantaa hänen valtaansa. Edes kansakunnan resursseja nielevä sota ei ole sellaiseksi muodostunut. Samalla on selvää, että mistä tahansa Venäjän lukuisista ongelmista – olipa kyse sosioekonomisesta kehityksestä, keskuksen ja alueiden välisistä suhteista tai ekologisesta kriisistä – voi kehkeytyä uhka Putinin vallalle.
Etukäteen on mahdotonta sanoa, milloin jokin päälle kaatuva ongelma saa dominot liikkeelle: Putinia ympäröivä eliitti menettää uskonsa johtajaan ja tyytymättömät kansalaiset rohkaistuvat osoittamaan mieltään samalla, kun väkivaltakoneisto on osin kyvytön ja haluton tukahduttamaan protestointia. Prosessit vahvistavat toinen toisiaan ja, kuten autoritaaristen hallintojen romahdusten historiasta tiedetään, valta rapautuu nopeasti.
Putinin korvaaja tuskin saisi valtansa tueksi hetkessä vastaavaa oikeutusta, jonka Putin on rakentanut itselleen neljännesvuosisadan aikana. Tätä takuulla yritetään, mutta mitään institutionaalista automaattia siihen ei ole olemassa. Täten suurin kysymys ei liity Putinin asemaan vaan sen vääjäämättömästä loppumisesta seuraavan murroksen seurauksiin.
Paradoksaalisesti mitä katastrofaalisemmaksi Venäjän kehitys Putinin alaisuudessa muodostuu, sen todennäköisempää on haluttomuus palata siihen, kun Putinin aika päättyy. Toisaalta kehityksen kääntäminen rakentavalle uralle on sitä vaikeampaa mitä syvemmälle Venäjä päätyy.
Nykyisen kehityksen valossa Putinin vallan loppu voi muistuttaa Stalinin kuolemaa ja sen seurauksia eliitin keskuudessa. Kaikkivaltiaan poistuminen saa aikaan syvän neuvottomuuden, mutta kukaan lähipiiristä ei jää häntä kaipaamaan. Huoli omasta asemasta saa aikaan ennakoimattomia koalitioita. Turvallisuuskoneisto ei kykene toimimaan yhtenäisesti, vaan lukuisat eri hallinnon klikit taistelevat vallasta, omaisuudesta ja olemassaolostaan.
Erotuksena Stalinin aikaan Venäjä ei tule olemaan Putinin poistuessa sellaisessa suurvalta-asemassa, jossa Neuvostoliitto oli toisen maailmansodan jälkeen. Taustalla ole myöskään mitään ideologiaa, joka sitouttaisi eliittiä. Liittolaisia omille pyrkimyksille voidaan hakea täysin odottamattomista suunnista.
Hyvin todennäköisesti osa valtataistelun toimijoista pyrkii palauttamaan suhteita länteen, joku kenties hakee apuakin lännestä. Edellytykset lännen yhtenäiselle Venäjä-strategialle ovat kuitenkin heikot. Ukrainan sodan myötä lännessä on vahvistunut yhtäältä demonisoitu kuva Venäjästä ja venäläisistä, toisaalta idealistinen usko nopeasta siirtymästä demokratiaan Putinin poistuttua.
Putinin aika tulee päätökseen ennemmin tai myöhemmin, ja tapahtuma on yllätyksellinen ja nopea. Euroopan turvallisuuden vuoksi on aika varautua tähän vakavasti, jotta voidaan välttää 1990-luvun radikaalin murroksen tuottamat takapakit. Sen pahin seuraus on ollut Vladimir Putin.
Viiden vuoden päästä Venäjän suurvalta-asema murenee lähellä ja kaukana
Sinikukka Saari, Ulkopoliittinen instituutin johtava tutkija
Monet näkevät Venäjän vahvana sotataloutena, joka kykenee jatkamaan ja laajentamaan sotaa hamaan tulevaisuuteen saakka – ja juuri näin Venäjä toivookin meidän uskovan. Valtavan Venäjän talous on kuitenkin pienempi kuin Italian ja tulevaisuuden kehityskaari kulkee menneisyyttä tuntuvasti alempana.
Potemkinin kulisseista saakka Venäjä on ollut savun ja peilien mestari. Sanonta on lähtötisin keisarinnan Krimin-matkan varrelle pystytyistä lavasteista ja valerakennuksista vuonna 1787.
Yhtä lailla kuin Kiinan ja Venäjän muodostaman ”illiberaalin idän” nousua geopoliittiseksi valtapooliksi, saatamme seuraavan vuosien aikana todistaa sodan heikentämän Venäjän luisua geopoliittiseksi kääpiöksi. Onnistumisineen ja virhearvioineen, tulevaisuus on lopulta aina ihmisten tekemää.
Tapahtumaketju saattaa edetä vaikkapa näin:
Seuraavien vuosien aikana lännen sotilaallinen ja taloudellinen tuki Ukrainalle muuttuu yhä suunnitelmallisemmaksi, institutionalisoidummaksi ja tehokkaammaksi. EU-integraatioprosessi ja lähentyminen Naton kanssa sidotaan yhtäaikaisesti eteneviin uudistuksiin ja vahvempaan sotilaalliseen yhteistyöhön. Kun tulitauko saadaan vihdoin neuvoteltua, Ukrainan hallitsemalle alueelle tuodaan kansainvälinen rauhanturvajoukko turvaamaan kontaktilinjaa. Ukraina saa sitovat turvatakuut kolmelta G7-ryhmään kuuluvalta maalta, jotka perustavat yhteisiä tukikohtia Kiovan hallitsemaan Ukrainaan.
Onnistumisineen ja virhearvioineen, tulevaisuus on lopulta aina ihmisten tekemää.
Samanaikaisesti Venäjä tekee useita strategisia virhearvioita. Venäjän sotilaalliset tappiot, sen lisääntyneet toimet Valko-Venäjän liittämiseksi Venäjään, ja Lukashenkan heikkenevä terveydentila saavat aikaan selvää rakoilua Valko-Venäjän eliitissä. Venäjän yrittää heikosti verhoiltua vallankaappausta Minskissä, sabotaasi-iskut lisääntyvät ja maa ajautuu täyteen kaaokseen. Sitä hillitäkseen Venäjä marssittaa sotilaitaan Valko-Venäjälle.
Samanaikaisesti Armenia ja Kazakstan vaativat venäläissotilaiden poistumista alueeltaan ja tukikohtien sulkemista. Venäjän hupenevat voimavarat ovat levitetty liian laajalle, sen talous yskii pahasti, ja naapurit pyrkivät parantamaan asemiaan Venäjän kustannuksella.
Venäjän politiikka johtaa yhä selkeämmin alueelliseen kaaokseen. Kontrasti eurointegraation vakauttavaan vaikutukseen on merkittävä. Vaikka Kiina ei ole vieläkään valmis suureen irtiottoon, arvioi se sitoutumistaan heikkenevään Venäjään. Kiinan tuki Venäjälle muuttuu samanlaiseksi rajatuksi tueksi kuin sen nykyinen tuki Pohjois-Korealle.
Muuttunut kansainvälinen dynamiikka auttaa lännen ja siihen integroituvan Ukrainan saamaan tehokkaammin omaa viestiänsä läpi myös globaalissa etelässä: Venäjä on imperialistinen valta, joka pyrkii alistamaan naapurimaitaan ja kestävä rauha syntyy vain YK:n peruskirjan periaatteita kunnioittamalla.
Tekstit edustavat kirjoittajien omia näkemyksiä, eivät työnantajien tai virastojen kantoja.
