Sain syksyllä 2024 viestin.
”Se yhteiskuntatieteellinen tutkijajoukko, joka muodosti [Aleksanteri-instituutin johtaman Venäjän-tutkimuksen huippu]yksikön ytimen ei olisi kyennyt tutkimaan Venäjän aggressiivista ulkopolitiikkaa”, kirjoitti minulle eräs pitkän linjan Venäjän-tutkija.
Vastaavia henkilökohtaisia viestejä olen saanut sen jälkeen, kun Helsingin Sanomat julkaisi marraskuussa 2023 kirjoitukseni, ja etenkin kirjani How Europe got Russia wrong (2024) ilmestyttyä.
Suomalaisen Venäjä-analyysin tarkkuutta voi kritisoida sen perusteella, että suomalaiset olivat muiden eurooppalaisten tavoin yhtä yllättyneitä Venäjän väkivallasta helmikuussa 2022. Näin siitä huolimatta, että suomalaiselle Venäjä-osaamiselle on asetettu kansainvälisesti sekä politiikan että tutkimuksen kentillä suuria odotuksia.
Venäjän potentiaalinen väkivalta on Suomelle eksistentiaalinen uhka. Siksi Venäjä-politiikkaan ja sen tutkimukseen vihkiytyneiden ihmisten määrä Suomessa on viime vuosiin asti ollut vähäinen. Tutkimuksen kentällä tilanne on onneksi parantunut sitten kylmän sodan aikojen, jolloin Neuvostoliiton johdon ajattelua seurasi vain kourallinen kremlologeja.
Venäjään ja turvallisuuspolitiikkaan syventyneitä poliitikkoja ei kuitenkaan ole ollut ruuhkaksi asti. Kenties ulkopoliittista konsensusta vaalivassa kulttuurissamme on ollut tiedostamaton tarve rajata sitä joukkoa, joka saa sanoa jotakin painavaa Venäjästä?
Tie on ollut kaksisuuntainen: ulkopolitiikan eliitti on huolehtinut sisäpiirin koheesiosta, ja monet poliitikot ja asiantuntijat ovat vieroksuneet ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sen tabujen takia. Historiallisesti varmin keino päätyä persona non grataksi Suomessa on ollut lausua jotakin virallista Venäjä-tulkintaa vastaan.
Neuvostoliiton kaaduttua asenne Venäjää kohtaan muuttui ja ulkopoliittinen keskustelu vapautui, mutta aiempien vuosikymmenten politiikkaa ei käyty läpi.
Venäjällä Neuvostoliiton aikaisen väkivallan syyllisten nimeäminen ja työ lustraation puolesta loppui viimeistään demokratia-aktivisti Galina Starovoitovan murhaan vuonna 1998.
Suomessa taas EU-jäsenyysprosessi näytti vievän tai sen annettiin viedä kaiken poliittisen hapen. Niin Venäjällä kuin Suomessakin samat kylmän sodan aikaiset poliitikot jatkoivat vallassa pitkälle 2000-luvulle.
Idänpolitiikan ydin säilyi, vaikka päältä katsoen kuosi oli eri.
Tämä yhteiskunnallispoliittinen konteksti myös asetti reunaehdot Venäjän-tutkimukselle, vaikka muutoin viimeiset 30 vuotta ovat olleet vapaimmat ja demokraattisimmat Suomenniemen historiassa.
SDP:n kansanedustaja Kimmo Kiljunen erosi ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan paikalta loppuvuodesta 2024, kun hän oli puhunut eduskunnan Pikkuparlamentissa Aleksanterinliiton edustajien kanssa muun muassa itärajan sulusta. Liitto on pieni: se koostuu suomenvenäläisistä ja toistaa etupäässä Venäjän sanomaa.
Historiaa tuntevan korvaan nimi särähtää. Aleksanterilla viitataan mitä ilmeisimmin Venäjän tsaari Aleksanteri II:een. Se luo mielikuvan, jossa Suomi kumartelee Venäjän imperialistisille tavoitteille ja siitä vastineeksi saa taloudellisia ja poliittisia palkintoja, siis ”erityisaseman”.
Nimivalinta kosiskelee myös legitimiteettiä, sillä se muistuttaa Helsingin yliopiston Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimukseen keskittyvää Aleksanteri-instituuttia – omaa työpaikkaani.
Uskon, että moni vallitsevaan Venäjä-tulkintaan kriittisesti suhtautunut asiantuntija on kokenut saman paineen.
Kun Aleksanteri-instituutti perustettiin vuonna 1996 sosialidemokraattisen Sorsa-säätiön tuella ja Venäjän sosiologiaan perehtyneen Markku Kivisen johdolla, harva ulkopuolinen mietti nimen merkitystä. Vuonna 2025, 11 vuotta Venäjän Ukrainan-vastaisen sodan ja kolme vuotta hyökkäyssodan aloittamisen jälkeen, on Aleksanteri-nimellä vähemmän sopiva kaiku.
On toki liian suoraviivaista väittää, että Aleksanteri-instituutin nimi kielisi Venäjään myötämielisesti tai ymmärtävästi suhtautuvasta tutkimuksesta. Instituutissa on sen liki 30-vuotisen historian aikana kuitenkin tutkittu Venäjää ja itäistä Eurooppaa laadukkaasti ja moninäkökulmaisesti, ja se on tuottanut uuden sukupolven asiantuntijoita.
Kuitenkin tutkimuksen strategisissa painotuksissa ja etenkin tutkimuksen tuloksista yhteiskunnan ja päättäjien suuntaan viestittäessä ovat vankemmin edustettuina olleet perinteisen idänpolitiikan näkökulmat.
Esimerkkinä strategisista tutkimuslinjauksista käy Aleksanteri-instituutin vuosina 2012–2018 johtama Suomen Akatemian huippuyksikkö “Venäjän modernisaation valinnat”, jonka rajoittunutta näkökulmaa Venäjän väkivaltaan alussa lainaamani kollega kritisoi.
Modernisaatioon keskittyminen oli toki ymmärrettävää Dmitri Medvedevin poliittisten linjausten ja retoriikan valossa. Mutta kun Medvedev sijaisti Putinia Venäjän presidenttinä vuosina 2008–2012, oli takana jo kaksi Venäjän veristä sotaa itsenäisyyttä havittelevia tšetšeenejä vastaan, vuoden 2008 sota Georgiaa vastaan sekä yli vuosikymmenen jatkunut demokratian tukahduttaminen.
Entä jos modernisaatioon ja liennytyspolitiikkaan nojaavan tutkimuksen paradigman sijasta olisimme keskittyneet Venäjän väkivaltaan maan sisällä ja ulkopuolella? Tai jos olisimme ottaneet käsitteelliseksi ohjenuoraksi virallisia instituutioita korostavan tutkimusotteen sijasta venäläisen imperialismin, kolonialismin ja rasismin sekä instituutioista ja laeista piittaamattoman valtajärjestelmän?
Väitän, että suomalaisten ja siten myös eurooppalaisten ymmärrys Venäjän uhasta olisi ollut realistisempi.
Kyse ei ole siitä, etteikö Suomesta ja kyseisestä huippuyksiköstä olisi löytynyt tutkimusta ja osaamista imperialismin tai kulttuuriin kytkeytyvästä rakenteellisen väkivallan kaltaisista teemoista.
Haastoin etenkin huippuyksikön Venäjän energiapolitiikkaa koskevia tulkintoja, mutta konsortion johto sivuutti esittämäni turvallisuusteemat. Huippuyksikön johto korosti taloudellista keskinäisriippuvuutta ja näki turvallisuusriskeihin keskittymisen turhana asioiden turvallistamisena, joka lisäisi vastakkainasettelua ja vaarantaisi demokratiaa. Heistä näkökulmani Venäjästä energiasuurvaltana, joka käytti niin pehmeitä kuin kovia vaikuttamiskeinoja energian kautta, oli väärä tulkinta.
Sain toki tehdä tutkimusta itsenäisesti ja viestiä siitä, mutta vallitsevassa liennytyksen ja keskinäisriippuvuuden ilmapiirissä todennäköisesti asettelin sanani varovaisemmin ja neutraalimmin kuin oma tulkinta todellisuudessa oli. En esimerkiksi puhunut julkisuudessa venäläisestä imperialismista, vaikka kirjassani The Energy of Russia (2019) sitä kuvaan.
Uskon, että moni vallitsevaan Venäjä-tulkintaan kriittisesti suhtautunut asiantuntija on kokenut saman paineen. Kun vielä sain tutkimuksiani vähätteleviä moitteita eturivin poliitikoilta, eivät huippuyksikön, instituutin ja Helsingin yliopiston johtavat tahot julkisesti puolustaneet vapauttani puhua.
Nyt niin sanotulla totuudenjälkeisellä ajalla olemme täysin aiheellisesti huolissamme tutkitun tiedon sivuuttamisesta päätöksenteossa. Saamani palaute kuitenkin osoittaa, että tutkimuksia ovat moittineet muutkin kuin ääriajattelijat ja populistit.
Venäläisen imperialismin ja kolonialismin tutkimusta Suomesta olisi myös löytynyt, vaikkakin painotus on ollut ilmiöiden historiallisissa muodoissa: Venäjän imperiumin ja Neuvostoliiton ajoissa, ei niinkään nyky-Venäjän.
Venäläiseen imperialismiin ja kolonialismiin keskittyminen oli mahdotonta. Huippuyksikön koko teoreettinen viitekehys nimittäin nojasi siihen, ettei Samuel Huntingtonin teesi erilaisten kulttuurien törmäämisestä nykykonfliktien syinä pidä paikkansa.
Se, että Venäjän kansa ei noussut Putinin aloittamaa imperialistista ja kolonialistista sotaa vastaan – ei vuonna 2014, eikä 2022 – kertoo karulla tavalla venäläisen kulttuurin väkivaltaisesta syvävirtauksesta, joka jäi kuitenkin havaitsematta kuin häivehävittäjä tutkassa. Kulttuurin nimeäminen Venäjän väkivallan lähteeksi ammuttiin alas ennakkoluuloihin ja kansallisiin stereotypioihin nojaavalla essentialismilla pelotellen.
Vladimir Putinin vuodesta 2011 kiihdyttämä väkivalta ja vallan keskittäminen tulkittiin huippuyksikössä sen sijaan kahdella tavalla.
Kansainvälisten suhteiden realistisen koulukunnan mukaisesti eli geopoliittishistoriallisista syistä Venäjän toimet ovat omalakisia. Väkivallan juurisyitä oli tämän tulkinnan mukaan turha tutkia, koska Venäjän nähtiin aina ja kaikkina aikoina toimivan samalla tavalla ulkopolitiikassaan.
Tai sitten muutoksia tarkasteltiin maassa vahvistuneen konservatiivisen maailmankuvan kautta. Esimerkiksi venäläisen maailman (Russkij Mir) käsite nähtiin osana globaalia konservatismin nousua, jonka kautta Venäjä sekä peilasi läntisten valtojen konservatismia että esitti itsensä aidompana niin sanottujen perinteisten arvojen edustajana.
Vasta helmikuun 2022 jälkeen niin suomalainen kuin laajemmin läntinen valtavirran Venäjän-tutkimus on havahtunut keskeiseen vinoumaan Venäjän olemuksen ymmärtämisessä.
Imperialismi ja kolonialismi ovat sittemmin nousseet Venäjän-tutkimuksen keskiöön, ja käsitteet ovat nyt alan konferenssien otsikoiden vakiokalustoa. Suuri osa tutkijakunnasta osallistuu Venäjä-tulkinnan paradigmamuutokseen.
Tänään Russkij Mir ymmärretään keskeisenä geopoliittisena instituutiona ja diskurssina, jonka tavoitteet eivät siis ainoastaan ole konservatiivisen politiikan ilmentymiä. Ne peilaavat Venäjän kansan jakamaa kolonialistista ja imperialistista maailmankuvaa.
Russkij Mir antaa entisen Venäjän imperiumin alueille kaksi vaihtoehtoa: joko maasi, kulttuurisi ja kielesi alistetaan osaksi venäläistä ”rauhaa” tai, jos tästä kieltäytyy, seuraa väkivaltainen rangaistus. Venäläisen kolonialismin kohteiden annetaan valita joko hidas tai nopea kansanmurha.
Mutta yhä on myös niitä, jotka uudessa Venäjän ultraväkivallan sävyttämässä todellisuudessa pyrkivät sinnikkäästi osoittamaan, että heidän 20 vuotta toistamansa teesit keskinäisriippuvuudesta ja liennytyksestä rauhan takeena pätevät edelleen. Siksi idänpolitiikkaan yhä nojaavat haluavat tulkita Venäjän väkivallan Ukrainassa geopolitiikan ajamaksi Putinin sodaksi tai autoritääriskonservatiiviseksi politiikaksi – ei venäläisten sodaksi.
Kun Venäjän toimet selitetään revanssihengellä ja eliitin konservatiivisuudella, sivuutetaan täysin laaja keskustelu venäläisten ja venäläisen kulttuurin taipumuksesta väkivaltaan, jota Jade McGlynn kuvaa kirjassaan Russia’s War (2023).
Kyvyttömyys keskittyä Venäjän väkivallan kulttuurisiin juurisyihin liittyy tulkintani mukaan myös valtavirtaa edustaneiden ja sitä ylläpitäneiden tutkijoiden positioihin.
Merkittävä osa Venäjän-tutkijoista on maailmanlaajuisesti itse venäläisiä tai heillä on vahva henkilökohtainen side Venäjään. Kriittisistä lähtökohdistaan ja pitkistä lännessä rakennetuista työurista huolimatta fokus on ollut järjestelmän tuottamassa väkivallassa, ei kulttuurin.
Tutkimusta pitää kyetä tekemään alueen kokonaisuutta ajatellen eri kulttuurisista ja poliittisista asemista.
Esimerkiksi firenzeläisen Yliopistollisen Eurooppa-instituutin professori Alexander Etkind kuvaa Neuvostoliiton aikakautta maan sisäisenä kolonisaationa. Etkindin vuonna 2011 julkaistussa kirjassa venäläiset esitettiin samanarvoisina totalitaristisen järjestelmän tuottaman kolonisaation uhreina kuin kaikki muutkin kansat.
Ukrainalaisten, kazakstanilaisten tai virolaisten näkökulmat venäläisestä kolonialismista olivat itäisen Euroopan tutkimuksessa marginaalissa ennen vuotta 2022. Sivuun jäivät myös näitä maita edustavien tutkijoiden puheenvuorot heidän oman kontekstinsa merkityksestä koko alueen dynamiikan kuvaajina, kuten virolainen Maria Mälksoo kuvaa artikkelissaan The Postcolonial Moment in Russia’s War Against Ukraine vuodelta 2022. Aluetta on katsottu Venäjän ja venäläisten tai läntisen Euroopan näkökulmasta.
Tämä ei tarkoita, etteivätkö venäläistaustaiset tutkijat voisi olla tarkkanäköisiä. Omassa lähipiirissäni määrätietoisimmin Ukrainaa tukevat ja Venäjän demokraattista muutosta ajavat juuri lännessä asuvat ja henkilökohtaisen dekolonisaation läpikäyneet venäläiset.
Lähihistorian esimerkit kolonialismikeskustelusta osoittavat, kuinka tärkeää on tutkijoiden positioiden syvällinen avaaminen ja itsereflektio. Tutkimusta pitää kyetä tekemään alueen kokonaisuutta ajatellen eri kulttuurisista ja poliittisista asemista. Tässä prosessissa tutkijoiden omien ideologistenkin sitoumusten avaaminen suurelle yleisölle on tärkeää.
Tämä olisi toki oleellista yhteiskuntatieteissä ylipäätään, mutta ensiarvoisen tarpeellista se olisi itäisen Euroopan tutkimuksessa. Täysin objektiivisia emme voi nimittäin koskaan olla, mutta neutraaliuteen voimme päästä positioiden avoimuuden kautta.
Suomi tuskin hyötyisi lakiin perustuvasta lustraatiosta, vaikka prosessia vastustavatkin juuri ne, joilla todennäköisesti on luurankoja kaapissa. Ketään ei ole tapettu vinoutuneiden Venäjä-tulkintojen tai -politiikan takia.
Kirjassani How Europe got Russia wrong kuitenkin osoitan, kuinka Eurooppa on puheidensa ja toimiensa ristiriitaisuuksien takia osavastuussa Venäjän väkivallasta niin Venäjällä kuin Ukrainassakin.
Vastaavasti vaikutusvaltaiset eurooppalaiset poliitikot, yritysjohtajat ja tutkijat ovat Venäjän väkivaltaa vähättelevillä ja taloudellisia hyötyjä korostavilla puheillaan vastuussa Euroopan huonosta sotilaallisesta valmistautumisesta Venäjän uhkaan. Heillä on myös vastuu hyökkäyssodan laukaiseman eurooppalaisen energiakriisin pitkäkestoisista vaikutuksista Euroopan turvallisuudelle ja demokratialle.
Energiakriisi on nimittäin aiemman ulkopoliittisen linjan kriisi, jonka lopullinen hinta voi olla Euroopan fossiilipopulistinen ”orbanisaatio” Unkarin viitoittamalla tiellä. Sen tien päässä on autoritaarinen, suomettunut ja edelleen venäläiseen öljyyn ja kaasuun nojaava, ilmastonmuutoksen riskit sivuuttava Eurooppa.
Lustraation sijaan tarvitsemme vanhojen ideologisesti värittyneiden ja eufemististen käsitteiden purkamista sekä korvaamista uusilla, totuudellisemmilla käsitteillä. Näin voisimme oppia menneestä ja tuottaa jatkossa luotettavaa tutkimusta alueesta.
Venäjän kansanmurhasota Ukrainaa vastaan ei siis ole kriisi, kuten ei Venäjän vuonna 2014 aloittama sota ollut alkujaankaan ukrainalainen sisällissota. Yhtä lailla Venäjän hybridisota länttä vastaan ole ilkeilyä tai kiusaa vaan väkivaltaa eri muodoissa.
Aleksanteri-instituutin nimenkin voisi vaihtaa neutraaliksi itäisen Euroopan ja Keski-Aasian tutkimuksen instituutiksi. Tutkimusyhteisöissä, joissa ei aseteta ideologisia raameja edes symbolisella tasolla, voivat kasvaa uudet tutkijapolvet. He kenties oppivat kuvaamaan realistisesti itäisen Euroopan dynamiikkaa ilman poliittisen historian painolastia.
Kirjoittaja on Venäjän ympäristöpolitiikan professori Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa ja Venäjän energia- ja luonnonvarapolitiikan dosentti Maanpuolustuskorkeakoulussa.
