Ranskalaisen kansainvälisiä suhteita ja strategiaa tutkivan Iris-instituutin johtajan Pascal Bonifacen teos Géopolitique du Covid-19 käsittelee koronaviruksen geopolitiikkaa monesta näkökulmasta. Samasta aiheesta kirjoittaa myös Ranskan entinen pitkäaikainen ulkoministeri Hubert Védrine otsikolla Et après?
Boniface aloittaa kirjansa tunnetulla anekdootilla Ranskan kulttuuriministerin André Malraux’n ja Zhou Enlain tapaamisesta 1960-luvulla. Malraux kysyi, miten Zhou arveli Ranskan vallankumouksen vaikuttaneen maailman menoon? Zhou, tuolloin Kiinan kansantasavallan pääministeri, vastasi: sitä on vielä liian aikaista arvioida tarkemmin.
Kuten Francis Fukuyama ja Henry Kissinger aikaisemmin, Boniface pohtii, muodostuuko koronakriisistä Ranskan vallankumouksen kaltainen virstanpylväs maailmanpolitiikassa. Voiko se muuttaa peruuttamattomasti maailman menoa? Boniface toteaa aina vieroksuneensa ylisanoja, kuten »historiallinen käännekohta» tai »strateginen vallankumous».
Koronakriisi sijoittuu hänen mielestään näiden välimaastoon. Sehän ei pannut liikkeelle tämän päivän megatrendejä: Yhdysvaltain ja Kiinan välistä kärjistyvää taistelua hegemoniasta, Trumpin aikana kiihtynyttä multilateralismin rapautumista, EU:n arvaamatonta kehitystä eikä globalisaatioon nyt kohdistuvia rajanvetoja. Koronakriisi saattaa kuitenkin aivan ratkaisevasti vahvistaa ja nopeuttaa jo alkaneita trendejä, aivan kuten Ranskan vallankumouskin.
Bonifacen mukaan vahvistunut Kiina kykenee jatkossakin johtamaan Kaakkois-Aasiaa. Hän uskoo kiinalaisten säilyttävän uskonsa kapitalistiseksi muuttuneeseen »kommunistieliittiin», joka johtaa yhä eriarvoisempaa yhteiskuntaa kovalla kädellä. Valtaväestö ei kommunismista paljon piittaa, mutta jo sukupolven ajan jatkunut elintason nousu on vahvistanut uskoa valtion johtoon. Väestön tunnoille on eräänlainen purkautumistie vuosittain mielenosoituksissa, joiden ehdotukset hallinto yleensä ottaa huomioon.
Venäjää Boniface käsittelee vain muutamalla lauseella. Se jatkaa taantuvana ex-suurvaltana, jota Boniface ei pidä nykyisessä alennustilassaan enää sotilaallisenakaan uhkana. Hän muistuttaa, että Neuvostoliitto ylti ylimmillään noin 40 prosenttiin Yhdysvaltain kansantuotteesta eikä koskaan uhannut sen taloudellista hegemoniaa. Kiina on sen sijaan noussut koronan aiheuttamasta taantumasta pikavauhtia, ja Boniface arvioi sen ohittavan Yhdysvallat bkt:n koossa 2030-luvulla. Yhdysvaltojen kiistaton ylivoima on pitkälle tulevaisuuteen vain sotilaallista.
Boniface ei ota kantaa siihen, kykeneekö Eurooppa pandemiasta toivuttuaan säilyttämään asemansa multilateralismin, demokratian ja ilmastonmuutoksen torjunnan esikuvana. Védrine sen sijaan pitää Emmanuel Macronin muotoilemaa ehdotusta EU:n strategisesta autonomiasta edellytyksenä Euroopan nousulle.
Védrinen kirja on luonteeltaan poleemisempi. Hän siunailee, miten teollisuutta karkasi Ranskasta Kiinaan halvemman työvoiman perään niin hallituksen kuin ammattiyhdistysliikkeenkin myötävaikutuksella. Teollisuuden osuus Ranskan kansantuotteesta putosi 10 prosenttiin. Saksassa se on kuitenkin pysynyt noin 20 prosentissa.
Osa Euroopan valmistavasta teollisuudesta onkin aivan liian riippuvaista Kiinassa tuotetuista komponenteista. Koronataudin aiheuttamat häiriöt Kiinassa pysäyttivät tuotannon muutaman viikon viiveellä myös Euroopassa. Védrine katsoo globalisaation menneen liian pitkälle, kun monien strategisten hyödykkeiden, kuten suojamaskien, tuotannosta liian suuri osa siirtyi kustannusten alentamiseksi Kiinaan. Esimerkiksi Ranskan lääketeollisuus on monien raaka-aineiden osalta 90 prosenttisesti riippuvainen tuonnista Kiinasta.
Riittävän omavaraisuuden palauttaminen kuitenkin maksaa ja saattaa aiheuttaa myös ympäristöongelmia, jotka nostavat lopputuotteiden kustannuksia entisestään. Tämä on hyväksyttävä.
Koronakriisi kiihdyttää ja kärjistää entisestään Yhdysvaltain ja Kiinan välistä taloudellista kilpailua, ja EU:n on entistä tiukemmin valvottava omia etujaan. Védrine kaipaa eurooppalaista konsensusta siitä, miten maanosamme haluaa jatkossa yhtenäisenä ajaa omia etujaan, olla edelläkävijänä ilmastonmuutoksen torjunnassa ja demokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisessä.
Védrine harmittelee lopuksi yllättävin argumentein EU:n verkkaisen yhdentymisen syitä: Unioni menetti vuosikaupalla aikaa, kun se samaan aikaan saarnasi integraation siunauksellisuutta ja erehtyi vähättelemään kansallista itsemääräämisoikeutta ja suvereniteettia. Tämä oli suuri virhe ja provosoi turhaan EU-vastaisuutta, erityisesti poliittisen kentän oikealla laidalla, Védrine kirjoittaa.
Unohdimme korostaa, että huolimatta yhteisestä valuutasta ja yhteistyöstä ilmastonmuutoksen torjunnassa kansalaisia lähinnä olevat asiat, kuten varhaiskasvatus, koulutus, sosiaaliturva, terveydenhoito, kulttuurin vaaliminen ja eläkkeiden rahoittaminen, kuuluvat jäsenmaiden omaan toimivaltaan. Eri maiden poliitikot ja europarlamentin jäsenet ovat ajattelemattomuuttaan vähätelleet jäsenmaiden omaa toimivaltaa ja saavutuksia keskittyessään päättämään välttämättömistä yhteisistä eurooppalaisista normeista ja hankkeista.
Kirjoittajien johtopäätökset länsimaisen demokratian tulevaisuudesta, maailmantalouden voimasuhteiden kehityksestä sekä Euroopan unionin roolista ovat lopulta varsin yhteneviä: EU ei kykene lähivuosina vahvistamaan asemaansa maailmanpolitiikan toimijana.
Kirjoittaja on työskennellyt aiemmin Suomen Pankissa, EFTA:n sihteeristössä ja Euroopan komission ulkosuhteiden osastolla.
