Sanoivat häntä ”haukaksi”.
Vuosikymmenen alussa amerikkalainen politiikantutkija Oriana Skylar Mastro alkoi soittaa hälytyskelloja: Yhdysvaltojen sotilaallinen pelote ei riitä estämään Kiinan hyökkäystä Taiwaniin.
Yhdysvalloilla on toki maailman mahtavin armeija, ja se on sitoutunut tukemaan Taiwania pakkoliitokselta. Yhdysvaltojen puolustusmenot ovat kolme kertaa suuremmat kuin Kiinan. Pitkittyneessä sodassa amerikkalaisilla liittolaisineen olisikin sotilaallisesti paljon vahvempi asema. Kolmannen maailmanpalon aloittaminen ei olisi Kiinan – tai kenenkään – etu.
Mutta jos Kiina onnistuisi operaatiossaan nopeasti, viikossa tai parissa, ennen kuin Yhdysvallat ehtisi reagoida, sen mahdollisuudet paranisivat huomattavasti. Tämä on aito ja mahdollinen skenaario, josta Mastro on huolissaan.
“Alkuun puheisiini suhtauduttiin pienellä järkytyksellä. Sitä ei haluttu uskoa”, Mastro sanoo UP-lehden haastattelussa. Hän vastaa videopuheluun Italiasta kesken kesäloman.
Mastroa pidettiin mielipiteidensä vuoksi Kiina-haukkana, yhtenä niistä, jotka ajavat aggressiivista politiikkaa Kiinan nousun torjumiseksi. Itse hän näkee asian toisin: hän vain kertoo, mitä Pekingissä ajatellaan.
”Ei Pekingissä pidetä haukkamaisena ajatusta ottaa pakolla alue, jonka yhdistämistä he ovat vuosikymmenet kärsivällisesti odottaneet.”
Jos jotain, Mastro on Kiinan suuri ymmärtäjä. Hänen tehtävänsä on selvittää amerikkalaisille päättäjille, mitä Kiina tekee ja miksi.
Mastro työskentelee tutkijana Kaliforniassa Stanfordin yliopiston Freeman Spogli -instituutissa ja saman yliopiston politiikantutkimuksen apulaisprofessorina. Hänen tutkimusaiheensa kattavat laajan skaalan, mutta parhaiten hänet tunnetaan Kiinan sotilas- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijana.
Kiinan ja Yhdysvaltojen sotilaallinen valtatasapaino näyttäytyy amerikkalaisille edullisemmassa valossa kuin se kenties todellisuudessa on, koska usein huomio kiinnittyy vääriin asioihin, Mastro sanoo.
”Kiinalla ei ole tukikohtia ulkomailla, mutta se ei ole olennaista. Heidän lentotukialuksensa ovat heikompia kuin meidän, mutta sodassa Taiwanista Kiina ei käyttäisi lentotukialuksia.”
Kiina sotisi Taiwaninsalmella omalta maaperältään; Yhdysvallat yrittäisi ulottaa sotilasmahtiaan maapallon toiselle puolelle. Kyse ei ole siitä, että kansan vapautusarmeija olisi mahtavampi, vaan osapuolet kävisivät käytännössä hyvin erilaista sotaa, ja Kiinalle se olisi helpompi käydä ja voittaa.
”Olemme kaiken lisäksi aliarvioineet, kuinka nopeasti Kiina on kehittänyt valmiuden tällaiseen sotaan”, Mastro sanoo.
Kiina ei ole kehittänyt varsinaisesti mitään mullistavaa uutta sotateknologiaa, vaan Yhdysvallat ei ole oikein keksinyt keinoja torjua edes Kiinan kymmenen vuotta sitten käyttöön ottamia aseita. Kiinan ballistiset ja risteilyohjukset uhkaavat amerikkalaisia tukikohtia ja laivoja Taiwanin lähialueilla, ja Kiinan ilmatorjunta Taiwaninsalmella voi pitää Yhdysvaltojen lentokoneet aisoissa.
Näillä aseilla Kiina on jo varautunut pitämään Yhdysvallat loitolla. Viimeiset kymmenen vuotta se on rakentanut hyökkäysveneitä, joukkojenkuljetusaluksia ja muuta tarvittavaa kalustoa salmen yli tehtävään hyökkäykseen, Mastro selittää.
Viime vuosina kansainvälinen huomio on tosin kiinnittynyt ennen kaikkea Kiinan kasvavaan ydinasearsenaaliin. Kiinalla on nyt tiettävästi 500 ydinkärkeä, ja Pentagon arvioi määrän kaksinkertaistuvan vuoteen 2030 mennessä. Suuri kysymys kuuluu, miten Yhdysvaltojen pitäisi vastata tähän?
”Olen enemmän huolissani voimasuhteista tavanomaisissa aseissa”, Mastro sanoo.
Jos Kiinan tavoitteena olisi nojata ydinpelotteeseen vaikkapa Yhdysvaltojen väliintulon torjumiseksi, ei se tarvitsisi siihen yhtäkään uutta ydinkärkeä. Sen pitäisi vain muuttaa ydinasedoktriiniaan, joka tällä hetkellä rajaa ydinaseiden käytön vastaiskuihin. Sen sijaan Kiina pelkää, että Yhdysvallat turvautuu ydinasekiristykseen, ja se haluaa riittävän arsenaalin voidakseen vastata samalla mitalla.
Tämä pelko tarjoaa itse asiassa Mastron mukaan Yhdysvalloille kullanarvoisen tilaisuuden: sen kannattaisi luopua osasta ydinarsenaalistaan, jos Kiina vastineeksi luopuisi joistain tavanomaisista ohjuksistaan.
Suostuisivatko maat moiseen vaihtokauppaan? Se selviää vain kysymällä.
Mastro latoo pitkällekin vietyjä päätelmiään Kiinan aikeista pöytään vakuuttavaan sävyyn. Kun kaikki aineisto viittaa samaan suuntaan – vaikkapa Taiwanin yhdistämiseen mannermaahan asevoimin – voi johtopäätöksiä esittää melko turvallisin mielin, hän kertoo.
Hän kuuntelee, mitä kiinalaiset sanovat: akateemisessa keskustelussa, johdon puheissa, sosiaalisessa mediassa. Neljää kieltä – kiinan lisäksi esimerkiksi italiaa – osaava tutkija matkustaa säännöllisesti vaihtamassa ajatuksia Kiinassa.
Todennäköisesti Mastro huokuu myös ylimääräistä itsevarmuutta, koska työ sitä vaatii.
”Opin vuosia sitten, että Kiina-aiheista puhutaan paljon ja kovaan ääneen, eikä kaikilla puhujilla ole juurikaan asiantuntemusta Kiinasta. Ellen korota ääntäni, kuuluviin jäävät ne, jotka ovat todennäköisemmin väärässä.”
Tiiviit kontaktit Yhdysvaltojen puolustushallinnossa antavat Mastron analyysille lisää painoarvoa. Kun voi säännöllisesti puida asioita neljän tähden kenraalien kanssa, saa akateeminen tutkimustyökin vankemman pohjan. Kukaan ei pääse väittämään vastaan, ettei hän ymmärtäisi sotaa.
Uskottavuutta tukevat myös Mastron aiemmat onnistumisee: 15 vuotta sitten hän ennakoi, että Kiina pyrkii hallitsemaan Etelä-Kiinanmerta, ja näin on käynyt. Tuolloinkin Mastroa nimitettiin haukaksi, vaikka tieto oli käytännössä peräisin Kiinan johdolta.
Hän sanoo ymmärtävänsä, mitä Kiina tekee ja miksi. Kiinaa Taiwanin tilanne turhauttaa, ja se kokee tilanteen epäreiluksi: amerikkalaisetkin valtasivat alueita sieltä täältä 1800-luvulla. Mutta maailma on muuttunut ja kansainvälinen järjestelmä kehittynyt. Enää ei eletä 1800-luvun voimapolitiikan maailmassa.
”Pidän opiskelijoilleni luentoa, jossa perustelen miksi Taiwan kuuluu Kiinalle ja miksi Kiina kokee kansainvälisen järjestelmän kohdelleen itseään kaltoin. Päätän 45 minuutin luennon toteamalla, että kaikesta tästä huolimatta Kiina ei voi saada Taiwania.”
Trump voisi hyvin myydä Taiwanin polkuhintaan tai ryhtyä Taiwanin vuoksi ydinsotaan. Molemmat vaihtoehdot ovat yhtä todennäköisiä, ja se hermostuttaa kiinalaisia.
Taiwanin turvallisuutta Mastro pitää ”vuosisadan suurimpana haasteena” – se on todennäköisin leimahduspiste suurvaltojen väliselle sodalle. Helppoja ja nopeita ratkaisuja jännitteisiin ei ole, mutta jos Yhdysvallat haluaa tosissaan estää sodan, se tarvitsee vahvemman pelotteen. Toimillaan sen pitäisi lisätä Kiinan riskiä ryhtyä nopeaan hyökkäykseen.
Tällaista voitaisiin luoda esimerkiksi uusilla liittolaisuuksilla Aasiassa. Avainasemassa ovat Filippiinit ja Japani.
”Jos Yhdysvallat saisi pysyvän oikeuden käyttää tukikohtia Filippiineillä, olisi mahdollista toimittaa Taiwaniin täydennyksiä sodan oloissa. Filippiinit voisi olla sotatilanteessa Taiwanille mitä Puola on nyt Ukrainalle”, Mastro sanoo.
Vastaavanlainen mahdollisuus piilee Japanin eteläisissä saarissa, jotka ovat vain pyrähdyksen päässä Taiwanista. Lupa tukikohtien käyttöön, ylilentoon ja meritorjuntaohjusten sijoitteluun näillä alueilla riittäisi. Niiden avulla Yhdysvalloilla olisi hyvät mahdollisuudet upottaa Kiinan hyökkäysveneet niiden pyrkiessä salmen yli.
Siinä tapauksessa Kiinan ainoa vaihtoehto olisi pyrkiä ensin tuhoamaan Yhdysvaltojen tukikohdat, mikä laajentaisi konfliktia ja vetäisi liittolaiset mukaan. Siinä kuolisi kenties tuhansia amerikkalaisia sotilaita, länsimaat ryhtyisivät pakoterintamaan Kiinaa vastaan ja seuraisi monenlaista harmia. Tällaiseen painiin Kiina tuskin olisi valmis, Mastro uskoo.
Kaikki tämä ei tietenkään ratkaisisi tilannetta, mutta sillä Yhdysvallat ostaisi Taiwanille aikaa. Ennen pitkää Kiina keksisi taas uudet keinot kiertää tai torjua Yhdysvaltojen väliintulo, ja leikki jatkuisi.
Eurooppalaisilta liittolaisiltaan Yhdysvallat kaipaisi nykyistä selkeämpää tuenosoitusta turvallisuushuolilleen Aasian suunnalla, Mastro toteaa. Jos Euroopan maiden pelkona on Kiinan taloudellinen vastaisku, on siihen syytä varautua purkamalla taloudellisia riippuvuuksia.
“En tosin usko, että se on tässä vaiheessa välttämätöntä. Miksi ampua itseään jalkaan nyt, jos se ei lopulta olekaan välttämätöntä. Kunhan on valmis siihen tarpeen vaatiessa.”
Liittolaisten saaminen mukaan riippuu isolta osin myös Yhdysvaltojen marraskuun presidentinvaalien tuloksesta. Kiina ei mielellään kommentoi vaaleja, mutta Mastron mukaan Pekingissä nähdään molemmissa ehdokkaissa sekä uhkia että mahdollisuuksia.
Mastron uskoo, että Donald Trumpin voitto olisi Kiinan johdon mieleen. Kiina uskoo Trumpin heikentävän Yhdysvaltojen liittolaisverkostoa, ja yllä mainittujen Japanin ja Filippiinien saaminen kumppaneiksi olisi Trumpille vaikeampaa. Toisaalta Kiinassa pidetään Trumpia äärimmäisen arvaamattomana.
”Trump voisi hyvin myydä Taiwanin polkuhintaan tai ryhtyä Taiwanin vuoksi ydinsotaan. Molemmat vaihtoehdot ovat yhtä todennäköisiä, ja se hermostuttaa kiinalaisia.”
On tärkeä tunnistaa ero puolueen ja kansan välillä, mutta Kiinan kommunistinen puolue ei ole niin kuin muut diktaattorit.
Nykyisellään laaja ja kattava liittolaisverkosto on Yhdysvaltojen selkeä kilpailuetu Kiinaan nähden. Toisaalta Yhdysvallat myös tarvitsee liittolaisia ulottaakseen voimansa ympäri maailmaa, Kiina ei. Kiinan tavoitteet ovat paikallisempia.
Mastron viimeisin kirja, tänä vuonna ilmestynyt Upstart: How China Became a Great Power käsittelee suurvaltoja juuri kilpailuetujen vinkkelistä. Yhdysvallat on yhä edellä myös talouden koossa ja elinvoimassa – yrittäjähenkisyys ja innovatiivisuus antavat kaulaa Kiinan suunnitelmatalouteen.
Amerikkalaisilla on niin ikään vielä pehmeää valtaa, jota Kiina ei ole onnistunut viljelemään. Ei kukaan vaikkapa Euroopassa halua muuttaa Kiinaan, he haluavat vain käydä kauppaa Kiinan kanssa. Mastro itse rakastaa Eurooppaa ja perheen kesälomia Italiassa.
”Rakastanko matkoja Kiinaan? En varsinaisesti, en samalla tavalla”, hän sanoo.
Toisaalta on vaarallista ajatella, että kiinalaiset olisivat samaa mieltä. Mastron mukaan yksi suurimmista harhakuvista, joita länsimaissa Kiinasta elää, on ajatus, että Xi Jinpingin hallinnon ja tavallisen kansan välillä olisi suuri kuilu.
“On tärkeä tunnistaa ero puolueen ja kansan välillä, mutta Kiinan kommunistinen puolue ei ole niin kuin muut diktaattorit.”
Hallinto on toki autoritaarinen, mutta valtaosin se kantaa huolta Kiinan tulevaisuudesta, Mastro sanoo. Moni despootti viis veisaa vaikka kansa näkisi nälkää, mutta Kiinan valtapuolue haluaa hallita mahtavaa ja kukoistavaa maata.
Kiinan kansa ei ole sokeaa tai aivopestyä, vaan esimerkiksi aluevaatimuksille Etelä-Kiinan merellä on aitoa kannatusta. Todennäköisimmin kansa Kiinassa juhlisi Taiwanin valtausta suurena sankaritekona. Xi Jinpingin aikana Kiina on alkanut panna hanttiin ulkovalloille, etenkin Yhdysvalloille, ja se on iso syy Xin suosioon. On turha kuvitella, että kiinalainen kansa olisi Yhdysvaltojen puolella, Mastro toteaa.
”Kuinka monta kertaa vielä uskottelemme itsellemme, että Yhdysvaltojen joukot otettaisiin muka vastaan vapauttajina.”
Ei kovin haukkamaista puhetta.
