Monet johtavat poliitikot vetoavat äänestäjiin esiintymällä mahdollisimman tavallisesti. Tutkija Anu Kantola kutsuu ilmiötä matalaksi vallankäytöksi.Keväällä ilmestyneessä kirjassaan Matala valta (Vastapaino, 2014) Anu Kantola tutkii poliitikkojen ja yritysjohtajien vallan tyylien muutosta toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa. Kantolan analyysin tulos oli, että taitava johtaja pystyy koskettamaan johdettaviensa tunteita.
Yhteiskunnan rakenne sanelee, millaista valtaa on mahdollista käyttää. Kun yhteiskunta keskiluokkaistui, autoritaarinen ja isällinen vallankäyttö vaihtui asiapitoiseen, tietoa ja järkeä korostavaan byrokraattiseen ja teknokraattiseen tyyliin. 1980-luvulla alkoi nousta erityisesti yritysjohtajien suosima vallankumouksellinen vallan tyyli, joka oli intohimoinen, persoonallinen, tarvittaessa haastava ja hauska.
Suomen poliitikot noudattavat edelleen pääsääntöisesti asiapitoista tyyliä, mutta suunta on kohti ”matalan vallan” tyylejä – kadunmiesten ja -naisten pariin jalkautumista. Tyylin edelläkävijöitä ovat olleet muiden muassa lippalakki-Halonen ja jytky-Soini.
Pääministeri Alexander Stubb puolestaan esiintyy Kantolan mukaan ”kansakunnan toivevävynä”, joka panee peliin koko persoonansa. Puhekielisyyttä suosiva ”Alex” pyrkii luomaan henkilökohtaisen kontaktin ihmisiin ja käyttää matalaa valtaa taitavasti sosiaalisessa mediassa.
Ulkopolitiikka esitti Kantolalle sarjan väitteitä vallasta ja sen käyttäjistä.
UP: Vallassa on yhä enemmän kyse siitä, että hallittaville luodaan hyvää fiilistä ja tunne voittajien puolelle kuulumisesta. Esimerkiksi kokoomuksen menestys Suomessa perustuu pitkälti tähän.
AK: Yhteiskunnan luokkarakenne on muuttunut ja teollisuus- ja agraariväestön osuus vähentynyt, minkä seurauksena puolueet ovat keskiluokkaistuneet ja hakeutuneet lähemmäs toisiaan. Poliittiset aatteet ovat jääneet tyhjän päälle, kun esimerkiksi työväenaate ja maaseutuaate, miksei porvarillisuuskin, ovat murentumassa. Uusia puolueita syntyy, ja ne, jotka eivät pysty uudistumaan, sammuvat pois.
Puolueissa mietitään, miten ihmisiä voisi houkutella äänestäjiksi tunteen avulla. Pr-toimistot ovat palkkasotureita, jotka tekevät tämän työn. Vaikeat asiat valmistellaan ensin kulisseissa ja tuodaan vasta sitten strategisesti sopivalla hetkellä julkisuuteen. Vaarana on, että aito keskustelu vähenee ja todellinen vallankäyttö piiloutuu.
Esimerkiksi Nato-keskustelua on käyty ensin pinnan alla ja nyt, sopivalla hetkellä Ukrainan kriisin yhteydessä, Sauli Niinistö on tuonut sen isoilla uruilla julkisuuteen. Julkinen poliittinen keskustelu on ollut Suomessa suhteellisen vaisua, sillä sitä hillitsee Suomen ainutlaatuinen konsensukseen perustuva järjestelmä.
Nyt menestyvät parhaiten Barack Obaman ja Angela Merkelin kaltaiset johtajat, jotka osaavat luoda johdettavilleen illuusion siitä, että ovat yhtä tavallisia kuin he. Eliitti häivyttää näin kasvavaa eriarvoisuutta.
Poliittisten johtajien imagonrakennus on hieman samanlaista kuin filmitähtien: samasta henkilöstä on löydyttävä tavallisuutta ja poikkeuksellisuutta – pohjaa samaistumiselle sekä ihailulle. Kun yhteiskunnat ovat 1900-luvulla demokratisoituneet ja hierarkiat ovat madaltuneet, ihmiset näkevät itsensä yhä enemmän tasa-arvoisina johtajien kanssa. Vallan tyyli ei kuitenkaan kerro mitään taustalla tapahtuvasta vallankäytöstä.
EsimerkiksiVladimir Putin on yhdistänyt Venäjällä tavallisen venäläisen miehen tyylin James Bond -elokuvista tuttuun ”miehinen mies” -tyyliin. Samaan aikaan maassa on epädemokraattinen poliittinen järjestelmä, jossa yksilönvapautta ei suosita.
Myös Obaman taustalla toimii valtava julkisuuskoneisto valokuvaajineen ja sosiaalisen median ammattilaisineen. Merkel taas harjoittaa arkipäiväistä, järkiperäistä tyyliä, joka luo turvallisuuden tunteen.
Tunteita ei pitäisi valjastaa vallankäyttöön. Esimerkiksi patriotismin nousu Venäjällä on osoittanut, että siitä ei seuraa mitään hyvää.
Vallankäytössä ei ole oikotietä onneen, ja erilaisilla tyyleillä on aina hyvät ja huonot puolensa. Taitava johtaja pystyy kuitenkin koskettamaan seuraajiensa tunteita. Seuraukset voivat olla hyviä tai huonoja. Karmiva esimerkki löytyy eurooppalaisesta fasismista 1930-luvulta.
Viime aikoina tärkeäksi tunteeksi on noussut nostalgia. Yhteiskunnallinen muutos on ollut raju, ja ihmiset kaipaavat takaisin johonkin kuvitteelliseen alkuperäiseen ja ihanaan onnelaan. Tätä nostalgianälkää ovat ruokkineet niin populistiset puolueet Euroopassa kuin fundamentalistiset liikkeet esimerkiksi Syyriassa.
Nostalgian nousua voi pitää yllätyksenä. Tulevaisuudenuskoisella 1990-luvulla markkinaliberalismia ja teknologian kehitystä pidettiin vielä hienoina asioina. Finanssikriisi ja syrjäytyneisyyden lisääntyminen ovat kuitenkin synnyttäneet toisenlaisia tarpeita.
Myös keskiluokan tilanne on hyvin epävarma, ja kyydistä putoamisen pelko on levinnyt. Kun hierarkiat on purettu yrityksissä, kuka tahansa voi joutua lähtemään. Selkeitä urapolkuja ei ole. Poliitikot voivat hyödyntää ihmisten epävarmuutta tarjoamalla turvalliselta tuntuvia ratkaisuja, kuten isänmaallisuutta.
Monet maat ovat pudonneet kehityksestä, ja pettymys on ollut kova. Esimerkiksi Venäjällä ihmisten elinolot eivät ole parantuneet odotetulla tavalla Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Syntyi tarve kiinnittää kansan huomio muualle, jotta tyytymättömyys ei kasvaisi liikaa.
Aikamme vakavin vallankäytön ongelma on kasvava vaatimus siitä, että ihmisten tulisi hallita ja johtaa itseään.
Yksilönvapauden kääntöpuolena on yksinäisyys. Kun ei olla enää sitoutuneita puolueisiin tai luokkiin ja kun yksilö on vapaa tekemään mitä haluaa, itsestä tulee oman elämän päätarkoitus, ja itsensä tarkkailu ulottuu kaikkeen mitä tehdään. Tämä voi rikkoa yhteisöllisyyttä.
Pehmeä vallan tyyli on toiminut tähän asti, mutta nyt johtajat yrityksissä, politiikassa ja järjestöissä valittavat, että ihmisiä on vaikea sitouttaa. Uskon, että seuraavaksi aletaan rakentaa jonkinlaista yhteisöllisyyttä, vastateesiä yksilönvapauden korostamiselle. Yhteisöllisyyden nousu näkyy jo nuorten aikuisten keskuudessa kaupungeissa, ja ehkä myös politiikassa pienellä viiveellä.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja mediatutkimuksen tohtorikoulutettava Turun yliopistossa.
