Yhteistyöstä on pidettävä kiinni

Ukrainan presidentti Petro Porošenko keskusteli Venäjän presidentti Vladimir Putinin kanssa Minskin rauhanneuvotteluissa helmikuussa 2015. // KUVA: ALEKSEI DRUŽININ/ITAR-TASS/AOP

Ukrainan presidentti Viktor Janukovytš ilmoitti marraskuussa 2013 Venäjän vahvan taloudellisen painostuksen alla, ettei hän tule allekirjoittamaan EU:n kanssa val­miiksi neuvoteltua vapaakauppa- ja assosiaatiosopimusta. Tuolloin jotkut ulkoministerikollegoistani unionissa alkoivat valittaa, kuinka »olemme menettäneet Ukrainan». Tämä tuntui epäviisaalta ja perusteettomalta, sillä EU oli siihen asti – ja on myös sen jälkeen – yksiselitteisesti korostanut joka suuntaan, ettei se ole mukana missään nollasummakilpailussa Venäjän kanssa etupiirien rakentamiseksi.

Janukovytšin ilmoitus synnytti Maidan-liik­keen, johon liittyi myös äärinationalistisiksi ja fasistisiksikin luonnehdittavia voimia. Ne ei­vät kuitenkaan johtaneet tätä pohjattomaan korruptioon läpikyllästyneiden ja EU-lähenty­mistä siihen lääkkeeksi toivoneiden tavallisten ukrainalaisten protestiliikettä.

Liike kärjistyi helmikuussa 2014 yli sadan ihmisen hengen vaatineeseen ampumiseen, joka odottaa vieläkin lopullista selvitystä ja syyllisten vastuuseen saattamista. Kiovaan kii­rehtineet kolmen EU-maan ulkoministerit sai­vat yhdessä Venäjän korkean edustajan kanssa tilanteen purkautumaan sopimukseen, jonka hyväksyivät niin Maidan, parlamentin opposi­tio kuin Janukovytškin. Sopimuksen keskeisiä kohtia olivat presidentinvaalien aikaistaminen ja uuden laajapohjaisen kansallisen eheyden hallituksen nimittäminen.

Sopimus kuitenkin raukesi seuraavana yö­nä, kun Janukovytš kaikkien yllätykseksi otti ja lähti. Siihen saattoi vaikuttaa hänen ehkä aiheellinenkin pelkonsa omasta turvallisuu­destaan, mutta myös ajatus vastarintaliikkeen nostattamisesta Venäjän tuella hänen omilla vahvoilla venäjänkielisillä tukialueillaan.

Janukovytšin lähtö oli yllätys niin Venäjälle kuin Janukovytšin omille kannattajillekin, jot­ka hänet sen jälkeen surutta hylkäsivät. Venäjä reagoi lähtöön leimaamalla Janukovytšin syr­jäyttämisen fasistikaappaukseksi ja panemal­la toimeen varmasti hyvin valmiiksi hiotun ja resursoidun suunnitelman Krimin haltuun ot­tamisesta ja Venäjään liittämisestä. Se näytti paniikkireaktiolta Kiovan yllätystapahtumiin, mutta yhtä lailla voi katsoa, että tapahtumat antoivat vain sopivan verukkeen suunnitelman täytäntöönpanoon.

Venäjän reaktio ei jäänyt vain tähän, vaan maa käynnisti myös mittavan operaation Don­bassin separatistivoimien tukemiseksi, rahoit­tamiseksi ja aseistamiseksi. Se, mitä Venäjä täl­lä tavoittelee, on avoin kysymys, johon Venäjän johtokaan ei ehkä osaa vastata. Maksimaalinen toive saattoi olla aidon kansannousun nostat­taminen venäjänkielisillä alueilla, mutta jos näin oli, se jäi pelkäksi haaveeksi.

Se, miten kaikki päättyy, on edelleen avoinna. EU:n kannalta yksi tulema on joka tapauksessa se, että Ukraina on menettänyt Krimin – aina­kaan sitä ei kukaan ajattele sotilaallisin toimin mahdolliseksi palauttaa Ukrainalle. Tässä ti­lanteessa EU:ssa on syytä kysyä, mitä ovat ne mahdollisesti tekemämme virheet, joiden tu­loksena EU ja Ukraina ovat nyt näin kriittisessä tilanteessa.

Helpointa on todeta, että tästä ei voi syyttää ketään muuta kuin Venäjää. Jotkut EU-maiden edustajat ovatkin nähneet ainoaksi virheek­semme sen, että emme ajoissa ja riittävällä voi­malla reagoineet Venäjän pyrkimyksiin. EU:n selvä tuomio Venäjän kansainvälisen oikeu­denvastaisille ja sopimuksia rikkoville voimatoimille on ollut välttämätöntä. Sellaisia ovat olleet myös EU:n päätökset Venäjää vastaan suunnatuista sanktiotoimista.

Tästä ei vielä muodostu oikeaa kokonaiskuvaa. Jos haluamme ymmärtää Ukrainan krii­siä, emme voi aloittaa tarkastelua vasta kahden vuoden takaisesta tilanteesta tai edes Ukrainan itsenäistymisestä Neuvostoliiton hajottua. Eri aikoina milloin Venäjän, ottomaanien, Itävalta-Unkarin ja Puola-Liettuan jakama Ukraina on ollut olemassa yhtenäisenä entiteetti­nä vasta lokakuun vallankumouksen jälkeen perustettuna neuvostotasavaltana. Maan pitkä ja kirjava historia on hyvä tuntea, jotta voidaan ymmärtää, miten konfliktia voitaisiin edes aja­tella ratkaistavan.

Neuvostoliiton hajottua ja kylmän sodan päätyttyä odotukset ja toiveet itä–länsi-suhtei­den suotuisasta kehityksestä olivat korkealla. EU nosti Venäjän strategisen kumppanin ase­maan kahdentoista muun maan joukkoon – ilman, että EU:ssa koskaan oikeasti mietittiin, mitä tämä tarkoitti. Jos EU on odotuksissaan pettynyt, on hyvä pohtia, miten ja miksi myös toisella puolella voidaan olla yhtä pettyneitä.

Jos haluamme ymmärtää Ukrainan kriisiä, emme voi aloittaa tarkastelua kahden vuoden takaisesta tilanteesta tai edes Ukrainan itsenäistymisestä Neuvostoliiton hajottua.

Kun EU aloitti kuuden maan – Ukrainan, Valko-Venäjän, Moldovan, Georgian, Arme­nian ja Azerbaidžanin – kanssa niin sanotun itäisen kumppanuuden vuonna 2009, olisi varmasti ollut mahdollista ja tarpeen olla pal­jon läheisemmin yhteydessä myös Venäjään. Siten olisimme antaneet uskottavuutta sille, ettei aloite millään tavoin suuntautunut kol­mansia maita eli Venäjän intressejä vastaan.

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov sanoi lokakuussa 2013 lounaalla EU:n ulkoministe­reiden kanssa, että kun EU käynnisti itäisen kumppanuuden, Venäjä ehdotti komissiolle, että maa voisi osallistua kumppanuuteen tark­kailijana. Venäjä ei Lavrovin mukaan koskaan saanut vastausta.

En tiedä, kuinka vakavasti ja missä muodos­sa – jos ylipäätään – tällainen ehdotus tehtiin. Vaivaamaan jäi silti ainakin se, ettei kukaan läsnä olleista EU-edustajista – korkea edustaja, komissaari ja 28 ulkoministeriä – vaivautunut Lavrovin toteamukseen millään tavoin vastaa­maan. Ja kun muutamaa viikkoa myöhemmin EU-ministereiden lounaalla palautin Lavrovin puheenvuoron mieliin, ei kukaan silloinkaan kommentoinut kysymystäni.

Ukrainan ja EU:n Janukovytšin presidentti­kauden aikana neuvottelema vapaakauppa- ja assosiaatiosopimusei EU:n käsityksen mukaan sisältänyt mitään sellaista, mikä olisi Venäjälle haitallista. Sopimusta ei ole uudelleen avattu, mutta sen toimeenpanoa on siirretty vuoden verran. Tämä tehtiin muun muassa siksi, että voidaan jatkaa jo toista vuotta sitten aloitettua Ukrainan, EU:n ja Venäjän kolmikantaista sel­vitystä sopimuksen vaikutuksista.

Miksi piti kuitenkin antaa konfliktin ensin kärjistyä ennen kuin tähän tarkasteluun oltiin valmiita?

Tähän liittyen EU:n on turha demonisoida Euraasian tulliliittoa – onhan EU itsekin tulli­liitto, jolla on monia kauppasopimuksia maa­ilman muiden tulliliittojen kanssa.

Tulos on kuitenkin se, että Venäjä on Uk­rainan konfliktin myötä yhä äänekkäämmin ryhtynyt käsittelemään EU:ta Venäjälle viha­mielisenä yhteisönä ja lähes Natoon verratta­vana viholliskuvana. Venäjän propagandaan on tietenkin vastattava, mutta ei omalla propagandalla vaan asiallisella tiedottamisella ja val­miudella käydä kaikista asioista ja väitteistä dialogia Venäjän kanssa.

Ei tietenkään ole mitään varmuutta siitä,että konfliktin kärjistyminen olisi voitu välttää, jos EU:n politiikka olisi ollut taidokkaampaa. Yhtä lailla on selvää, että mitkään mahdolliset virheet ja heikkoudet EU:n politiikassa eivät anna pienintäkään oikeutusta sille voimapolitiikalle ja painostukselle, johon Venäjä on Ukrainaa ja muitakin maita kohtaan ryhtynyt.

EU:n pakotteet ja tuomio voimapolitiikal­le ovat tarpeen, mutta pakotteet eivät yksin ratkaise konfliktia. »Sanctions are not a policy» on EU:n korkean edustajan suulla aivan oikein todettu. Pakotteet on tarkoitettu diplomatian tueksi, mutta tässä diplomatiassa EU on ollut tosiasiassa paljolti sivustakatsoja.

On ihan hyvä, että Saksa ja Ranska ovat täyttäneet sen tyhjiön, jonka EU:n diplomatian näkymättömyys on synnyttänyt. Tilanne olisi vielä paljon huonompi ilman näiden maiden johtajuutta. On tosin todettava myös, että nä­mä samat maat EU:n suurimpina jäsenmaina ovat ensin olleet itse luomassa tätä tyhjiötä an­tamalla EU:n hoitaa ulkopolitiikkaa vain silloin, kun se on sopinut niiden suunnitelmiin.

Muut syyt ovat vaikuttaneet Venäjän talou­den alamäkeen enemmän kuin sinänsä perus­tellut pakotteet. Näitä ovat öljyn hinnan lasku, investointien ja teknologian siirtojen tyrehty­minen pakotteista riippumatta sekä Venäjän modernisaation pysähtyneisyys, joka estää maan talouden dynaamisen kehityksen. Ennen kaikkea talouteen on kuitenkin vaikuttanut se, miten vähäisiä voimapolitiikan tuomat edut nykymaailmassa ovat sen suorien ja epäsuo­rien kustannusten rinnalla. Tämä on varmasti ollut Venäjän johdollekin yllätys.

Ovet on pidettävä avoimina sitä päivää varten, jolloin Venäjä jälleen ymmärtää yhteistyön merkityksen.

Ukrainan konfliktiin ei ole kestävää eikä hyväksyttävää aseellista ratkaisua, joka voisi korvata neuvotteluratkaisun.

EU tavoittelee konfliktin purkamista tavalla, joka turvaisi rauhan, vakauden, demokratian ja kestävän talouden korruptiosta vapaassa Ukrainassa. Tämä vaatii paljon vaikeita uu­distuksia myös Ukrainalta eikä onnistu ilman kaikkien naapurimaiden tukea ja kunnioitus­ta Ukrainan suvereniteetille. Vastuulliset ih­miset Ukrainan johdossa ja enemmistö maan kansalaisista äidinkieleen katsomatta tämän kyllä ymmärtävät, vaikka Venäjän myrkyllinen vihapropaganda Kiovan uusnatseista ei asiaa helpota.

Minskissä jo pariin otteeseen sovittu neu­votteluratkaisu on kaikkea muuta kuin ihan­teellinen, mutta vaihtoehtoa sille ei ole. Minskin sopimusten toimeenpano ei ole edennyt, mikä nostaa epäilyjä kaikkien osapuolten sitoutumisesta sopimuksiin. Pakotteiden pur­kaminen edellyttäisi todellista edistystä.

Paljon riippuu siitä jatkuvan arvuuttelun kohteena olevasta kysymyksestä, mitkä ovat Venäjän aikeet. Yhtenä ääripäänä ovat epäilyt suuresta suunnitelmasta entisen Neuvostoliiton tai jopa Venäjän imperiumin rajojen palauttamiseksi. Tälle voi löytää tukea maan korkean johdon monista lausumista.

Selkeän suunnitelman sijaan imperiumin palauttaminen näyttää kuitenkin enemmän suurelta haaveelta, jonka mukaisesti voidaan edetä, jos siihen aukeaa tilaisuus ilman liian suuria kustannuksia ja riskejä. Muun maail­man on tällöin pidettävä huoli, että riskit ja kustannukset ovat riittävän selvästi tiedossa, jotta tällaisiin toimiin ei ryhdytä.

Aikeiden epäselvyys koskee sekä Venäjän geopolitiikan leimaamaa strategiaa että Uk­rainan tilannetta. Ukrainalaislähteet ovat tois­tuvasti varoittaneet aina muutaman viikon tai kuukauden päästä odotettavissa olevasta Venä­jän suurhyökkäyksestä. Sellaista ei voi koko­naan sulkea pois, mutta on vaikea nähdä, mitä Venäjä sillä voittaisi suhteessa siitä syntyviin suuriin kustannuksiin.

Suomi haluaa rakentaa kansainväliseen oi­keuteen ja sopimusten kunnioittamiseen pe­rustuvaa maailmanjärjestystä, jossa voimapolitiikkaan turvautuminen ei ole sallittua eikä hyväksyttävää. Siten on selvää, että Suomi on ottanut tuomitsevan kannan siihen voima­politiikkaan, jota Venäjän valtio on käyttänyt Ukrainassa. EU-jäsenmaana olemme olleet mukana päättämässä toimista, joilla on py­ritty vaikuttamaan Venäjän toimintaan kon­fliktissa.

Suomi on koko Ukrainan kriisin ajan ha­lunnut tiiviisti tukea ja tukeutua Euroopan unionin yhteisiin toimiin ja linjauksiin. Ei kuitenkaan äänettömänä yhtiömiehenä vaan aktiivisesti toimien ja linjausten sisältöön vai­kuttaen. Yhteinen politiikka on myös edellytys sille, että voisimme edes kuvitella EU:n kykene­vän vaikuttamaan Venäjän toimiin.

EU ei ole sellaisilla resursseilla ja toimival­lalla varustettu toimija, jonka varaan yksikään sen jäsenvaltioista olisi kokonaan jättämässä Venäjän-suhteitaan tai ulkopolitiikkaansa laajemmin. Suomen intressissä ei ole tuoda mitään uusia kahdenvälisiin suhteisiin hei­jastuvia ongelmia Suomen ja Venäjän kanssa­käymiseen, eikä se ole myöskään Venäjän tai EU:n intresseissä. Suomen ja Venäjän yhteinen yli 1 300 kilometriä pitkä raja on vakaa, rauhal­linen ja ongelmaton myös Venäjän kannalta, jolla on isoja ongelmia – osin itse aiheutettu­ja – kaikilla muilla suunnilla. Kummallakaan puolella ei ole halua muuttaa tätä vakaata tilaa.

Nyt lisääntyneet jännitteet eivät muuta sitä perusasiaa, että Venäjä on edelleen ja tulee aina olemaan Suomen naapurimaa ja merkittävä yhteistyökumppani. Tämän vuoksi Suomen intressissä on säilyttää vuosien kuluessa toimi­vaksi muodostunut ja monipuolinen kahden­välinen yhteistyö. Suomi ei myöskään halua, että uusia haittoja syntyisi hyvin toimineelle, kaikille hyödylliselle ja käytännönläheiselle yhteistyölle pohjoisten lähialueiden kanssa Itämeren valtioiden neuvostossa tai Arktisen neuvoston, pohjoisen ulottuvuuden ja Barent­sin euroarktisen neuvoston piirissä.

Paluusta maailmanlaajuiseen kylmään so­taan ei ole merkkejä, vaikka siitä varottavia ja sitä kenties toivovia puheita esiintyy. Kylmä sota ei sellaisenaan tule toistumaan siitäkään syystä, että maailman maiden enemmistö Aasiassa ja eteläisellä pallonpuoliskolla ei tule enää alistumaan ja osallistumaan sellaiseen kahtiajakoon.

Vielä oleellisempaa on, että Venäjää ja länttä sitovat toisiinsa niin suuret yhteiset intressit, ettei konfliktialueiden laajentaminen ole kum­mankaan kannalta toivottavaa. Onkin merkillepantavaa, että sekä alueellinen yhteistyö että yhteistyö sellaisia globaaliuhkia kuin ydin­aseiden leviämistä, terrorismia ja ilmaston-muutosta vastaan jatkuvat edelleen tiiviinä.

Emme kuitenkaan ole missään normaali­tilassa, ja meidän on varauduttava siihen, että jännitteinen tilanne jatkuu siihen liittyvine uusine varusteluhankkeineen ja sotilaallisine voimannäyttöineen, joissa aina on eskalaation ja tahattomienkin yhteentörmäysten vaara. Näiden jännitteiden vähentäminen täytyy nostaa korkealle kansainvälisen yhteistyön agendalle.

EU ja Suomi eivät halua nähdä Venäjän loi­tontuvan eurooppalaisesta perheestä ja yhteis­työstä. Siksi on pidettävä ovet avoimina sitä päivää varten, jolloin Venäjä jälleen ymmärtää yhteistyön merkityksen omalle kehitykselleen ja vakaudelleen ja on valmis yhdessä sovittuja periaatteita kunnioittaen siihen täysimääräi­sesti palaamaan.

 

Kirjoittaja on Sdp:n kansanedustaja ja toimi Suomen ulkoministerinä vuosina 2000–2007 sekä 2011–2015.