Globalisaation vaikutuksista sotiin on perinteisesti kaksi koulukuntaa.
Toisten mukaan ihmisten ja yritysten rajoja ylittävät siteet tekevät valtioiden väliset konfliktit kalliiksi sekä taloudellisesti että poliittisesti. Realistinen koulukunta taas näkee yhteyksissä haavoittuvuuksia, joita valtiot innokkaasti hyödyntävät toistensa vahingoittamiseen.
European Council on Foreign Relations -ajatuspajan perustaja ja johtaja Mark Leonard toteaa kirjassaan molemmat teoriat päteviksi. Keskinäisriippuvuuden maailmassa sotia on vähemmän, mutta konfliktit eivät ole hävinneet. Päinvastoin riippuvuudet lisäävät konflikteja tarjoamalla paitsi matalan kynnyksen keinoja kiusantekoon myös kärjistämällä purnauksen aiheita.
Tästä seuraa maailmanlaajuinen jatkuva matalan intensiteetin konfliktitila. Vaikka nämä konfliktit ovat vähemmän verisiä kuin sodat, eivät ne ole mitenkään harmittomia, Leonard toteaa. Kuten koronaviruksen omikronmuunnos aiheuttaa aikaisempia versioita lievempää tautia, suurempi tarttuvuus tekee sen kokonaisvaikutuksista tuntuvampia.
Leonard ammentaa perusteluja muun muassa psykologiasta, sosiologiasta ja aikalaisanalyysista.
Kirjan kiinnostavinta antia on internetin yksilöpsykologian tutkimustulosten soveltaminen kansainvälisiin suhteisiin. Sosiaalisen median aiheuttama samanmielisten kuplautuminen ja elämäntapakuvaston myötä leviävä tyytymättömyys omaan elintasoon eivät vaikuta vain sisäpolitiikkaan vaan myös ulkosuhteisiin. Mitä tiiviimmin maat ovat yhteydessä toisiinsa, sitä kiivaammin ne kilpailevat keskenään.
Esimerkiksi Kiinan ja Yhdysvaltojen konfliktin taustalla Leonard näkee maiden pitkään jatkuneen taloudellisen yhdentymisen, joka säikäytti ne korostamaan yhteyksien sijaan keskinäisiä erojaan. Kiina huolestui amerikkalaisten vaikutteiden demokratisoivasta voimasta, Yhdysvallat alkoi pelätä Kiinan nakertavan omaa taloudellista ylivaltaansa.
Aseistettujen keskinäisriippuvuuksien maailmassa on neljä blokkia, Leonard toteaa. Yhdysvallat pitää kiinni portinvartijan vallasta luomassaan kansainvälisessä järjestyksessä. Kiina pyrkii luomaan vaihtoehtoisen järjestelmän, jonka keskiössä se on itse. EU haluaa yhden globaalin verkoston, jonka sääntöjä se voi muokata. Näiden ulkopuolelle jää »neljäs maailma», joka luovii blokkien välissä ja käyttää kullekin maalle suotuja keinoja – olipa kyse kauppapolitiikasta, informaatiovaikuttamisesta tai muuttoliikkeistä – parantaakseen asemiaan.
Leonardin kirjoituksesta paistaa liberaali pettymys. Yhteiskuntien yhdistämisellä on yllättäviä varjopuolia, joita on todella vaikea purkaa tuhoamatta koko globaalia järjestystä. Ratkaisukeinon hän löytää läheisriippuvuuden hoitoon tarkoitetusta omahoitokirjasta.
Uusien rakenteiden, kansainvälisten sopimusten tai neuvotteluelimien sijaan maailma tarvitsee hänen mukaansa terapeutteja. Monissa maissa konfliktien purkamiseksi voisi tehdä paljon pelkästään tervehdyttämällä omaa poliittista järjestelmää.
