Suomalaistaustainen Kalifornian yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Kal Raustiala on kirjoittanut hienon kirjan amerikkalaisesta YK-diplomaatista, kansalaisoikeustaistelija ja rauhannobelisti Ralph Bunchesta (1904—1971).
Bunche oli lasikattojen sarjasärkijä. Tutkijana 1930-luvulla hän keskittyi Kansainliiton huoltohallintojärjestelyyn Ranskan Länsi-Afrikassa sekä yhdessä ruotsalaisen yhteiskuntatieteilijä Gunnar Myrdalin kanssa Yhdysvaltojen rotuoloihin.
Afrikka- ja siirtomaaosaamisensa johdosta Bunche värvättiin toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain sotilastiedustelun palvelukseen. Hän osallistui Yhdysvaltojen valtuuskunnassa YK:n perustamiskokouksiin Dumbarton Oaksissa ja San Franciscossa ja oli merkittävässä roolissa siirtomaarakenteiden purkuun tähtäävän huoltohallintoneuvoston tehtävien määrittelyssä.
Bunche siirtyi YK:n palvelukseen, ensin alempiin sihteeristötehtäviin. Saatuaan ensimmäisenä mustana ja kaikkien aikojen nuorimpana Nobelin rauhanpalkinnon 1950 tunnustuksena kätilöimästään Lähi-idän tulitauosta hänestä tuli YK:n pääsihteerien Trygve Lien, Dag Hammarskjöldin ja U Thantin kakkosmies.
Yksi kirjan monista kiinnostavista yksityiskohdista on, että Bunche onnekkaasti selvisi kahden ruotsalaisen lähiesimiehensä, Folke Bernadotten ja Hammarskjöldin, attentaateista.
Bunchea voidaan pitää sekä YK-rauhanturvan että välityksen isänä. Varsinaisen tulikasteen hän sai Israelin ja arabimaiden sodassa, jonka seurauksena perustettiin 1948 ensimmäinen ja edelleen toimiva YK:n sotilastarkkailuoperaatio UNTSO. Suezin kriisin jälkeen 1956 Bunche oli keskeisessä roolissa ideoimassa ensimmäistä YK:n rauhanturvaoperaatiota UNEF:ia, johon osallistui myös vuonna 1955 YK:hon liittynyt Suomi (Bunche kuulemma kieltäytyi tarjouksesta vierailla suomalaisessa saunassa).
Raustialan teoksessa limittyvät diplomatia ja ajankuva, mikä antaa aineksia nykytrendien ymmärtämiselle. Monet »globaalin etelän» valtiot ovat kieltäytyneet tuomitsemasta Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Bunchen tarina muistuttaa syistä: antiamerikkalaisuus, Neuvostoliiton tuki vapaustaistelulle – ikään kuin esimerkiksi Pohjoismaat eivät olisi tätä tukeneet – ja halu näpäyttää entisiä siirtomaaisäntiä.
Samalla teos muistuttaa Yhdysvaltojen unohdetusta roolista siirtomaavallan purkamisessa. Bunchen vakaumus, hänen asemansa YK:ssa ja suora yhteys Valkoiseen taloon olivat tehokas yhdistelmä, jolla joudutettiin siirtomaavallan alasajoa muun muassa Suezin kriisin yhteydessä.
Raustialan kuvaus YK:n perustamisvaiheista muistuttaa maailmanjärjestön lainalaisuuksista. Suurvaltojen liittymisen ehtona oli vetooikeus. Edelleenkin järjestely lamaannuttaa turvallisuusneuvoston kriiseissä, joissa suurvallan etu on kyseessä. Teos kuitenkin muistuttaa, että YK:lla on varastossaan muitakin keinoja. Aikanaan UNEF perustettiin pääsihteerin vetoomuksesta yleiskokouksen mandaatilla. Yleiskokouksen merkitys on ollut keskeinen myös tuomittaessa Venäjän toimia Ukrainassa.
Kirjoittaja on ulkoministeriön ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastaava alivaltiosihteeri.
