Kuka päättää EU:n tulevaisuudesta? Kysymys tulee väistämättä mieleen, kun kuuntelee unionin kriiseistä käytävää keskustelua. Onko EU tullut tiensä päähän, ellei se kykene luomaan riittävän yhteistä ulkorajapolitiikkaa ja suojaamaan näin vapaan liikkuvuuden Schengen-järjestelmää, kysytään. Pohditaan myös, viekö valtioiden voimapolitiikkaan ja vastakkainasetteluun nojaava geopolitiikan nousu EU:n alati syvenevään heikkouden tilaan ja käynnistääkö Britannian mahdollinen ero unionin hajoamisen.
EU:n taival 28 jäsenmaan tiiviiksi poliittiseksi ja taloudelliseksi liitoksi ei koskaan ole ollut helppo. Unionin kriisit ovat heijastelleet valtiokeskeisen järjestelmän muuttumista yhteiseurooppalaiseksi vallankäyttöjärjestelmäksi. Poliittisista ja historiallisista syistä EU:n jäsenmaiden kysy sopeutua tähän muutokseen on ollut kovin erilainen.
Talouskriisi teki ikävällä tavalla näkyviksi ne unionimaiden keskinäisriippuvuudet, joilta haluttiin ummistaa silmät vielä Euroopan talous- ja rahaliitto EMU:a perustettaessa. Käynnissä oleva turvallisuuspoliittinen kriisi puolestaan muistuttaa konkreettisesti siitä, että poliittisen vallankäytön keskeisenä tukipilarina on sotilaallinen voima. Monissa jäsenmaissa tunnetaan edelleen tuskaa siviilivallaksi tarkoitetun EU:n pönkittämisestä sotilaallisin välinein. Pakolaiskriisi taas osoittaa, että yhteiskunnallista ja poliittista taakanjakoa koskeva keskustelu on unionissa vielä pahasti kesken.
Vahva usko EU:n tarpeellisuuteen on aiemmin auttanut unionin vaikeidenkin kriisien yli. EU:n jäsenmaissa on katsottu, ettei unionille sen ongelmista huolimatta ole vaihtoehtoa. Tuleville sukupolville on haluttu jättää ennemmin yhdentynyt Eurooppa kuin vanhoihin jakolinjoihin palannut manner. Viime vuosien aikana tämä visio on kriisien koetellessa himmentynyt.
EU:n jäsenmaat ja niiden kansalaisyhteiskunnat ratkaisevat, onko unionin koossapysyminen vaadittujen uhrausten arvoista. Tässä UP-lehdessä esitellään unionin alasajoa vaativia poliittisia liikkeitä ja erityisesti niiden suhteita Venäjään. EU-kriittisten liikkeiden tulisi tuntea myös vastuunsa ja esitettävä uskottava vaihtoehto eurooppalaiselle politiikalle. Jos halutaan palata kansallisvaltiokeskeiseen politiikkaan, on kannettava vastuu valinnan poliittisista seurauksista.
Kuluva vuosi on ehditty julistaa maailmanpolitiikassa käänteentekeväksi. Koetuksella on EU:n kehityssuunnan ohella Venäjän poliittinen kestokyky. Nähtäväksi jää, vahvistaako Venäjän hallinto asemaansa uusilla voimapoliittisilla avauksilla Syyriassa tai eurooppalaisessa naapurustossaan. Turvallisuuspolitiikan pelikentän ymmärtämiseksi tässä lehdessä kerrotaan äärijärjestö Isisin taustoista, Mustanmeren alueen voimasuhteista ja Iranin poliittisesta järjestelmästä. Lisäksi esittelemme komissaarin, joka on päättänyt pelastaa unionimaiden talouden panemalla verolle Googlen, Gazpromin ja muut EU:ssa toimivat suuryritykset.
Ruotsin turvapaikkapolitiikassa tapahtui täyskäännös loppuvuodesta 2015. Maa, jonka hallitukset väristä riippumatta olivat korostaneet kansainvälistä humanitääristä vastuuta, alkoi viestiä olevansa kantokykynsä äärirajoilla. Kuuden puolueen yhteisrintama tiukensi oleskelulupien myöntämistä, ja lopulta hallitus päätti aloittaa vuoden 2016 alusta tilapäiset rajatarkastukset.
Myös julkisen keskustelun ääriviivat ovat muuttuneet. Maahanmuuttokysymys oli vielä vuoden 2014 vaaleissa muille kuin ruotsidemokraattien äänestäjille marginaalinen. Nyt gallupit kertovat maahanmuuton nousseen ykköskysymykseksi. Poliittisten keskustelijoiden ja journalistien yksimielisyys humanitäärisyyttä korostavasta linjasta on murentunut.
Toisin kuin Suomessa, Ruotsissa muut kuin ruotsidemokraatit ja valemedia (esimerkiksi vihasivustot Avpixlat, Fria Tider ja Exponerat) eivät puhu turvapaikanhakijoista ryhmänä, joka uhkaa eurooppalaisia arvoja.
Keskustelun symboliksi on noussut sana systemkollaps – järjestelmäromahdus. Sekä hallitus- että oppositiopoliitikot ovat käyttäneet ilmausta perustelemaan turvapaikkapolitiikan tiukennuksia.
Vaikka käsite dramaattisuudessaan kuulostaa neutraalilta, sellainen se ei ole. Sen suojissa tehdään politiikkaa, ja sitä onkin kritisoitu niin vasemmalta kuin oikealta. Myös viranomaisten kriisivalmiutta valvova Myndigheten för samhällsskydd och beredskap (MSB) on kiistänyt väitteet, että maahantulijoiden määrä olisi vaarantanut yhteiskunnan perustoiminnot.
Media heijastaa poliittisia keskusteluja, mutta se myös tuottaa niitä. Medialla on suuri valta määrittää, miten ongelmat muotoillaan ja mistä lähtökohdista ja keiden ehdoilla niistä keskustellaan. Sillä on seurauksensa, jos koko kansakunta alkaa pelätä yhteiskunnan ympärillään romahtavan.
Maahanmuuttoa koskevissa keskusteluissa median rooli on erityisen hankala, koska niissä vihasivustot ja osa poliittisesta kentästä on nimennyt perinteiset viestimet poliittiseksi vastustajakseen. Nyt yhä useampi arvioi viestinten toimintaa suhteessa väitteisiin salailusta tai puolueellisuudesta.
Ruotsissa julkinen debatti on suomalaiseen verrattuna moniäänistä ja kiihkeää. Journalistit käyvätkin kovaa itsekriittistä keskustelua siitä, miten he ovat onnistuneet pakolaistilanteen uutisoinnissa. Onko käsitelty sitä, mikä yleisöille on tärkeää ja kiinnostavaa, vai onko uutistyö mukautunut poliittisten puolueiden agendaan? Myös Suomessa olisi aiheellista pohtia, kuinka lojaaleja eri viestimissä ollaan hallituksen linjauksille.
Toimittaja Annika Hamrud kirjoitti Journalisten.se-sivustolla helmikuussa siitä, kuinka uutisjournalismin merkitys jatkuvasti vähenee mielipidekirjoittelun ja sosiaalisen median kustannuksella. Journalismi onkin se järjestelmä, jonka romahtamista kannattaisi pelätä.
Mistä löytää kaupungin sielun?
Varsovan sielu on vihreä. Kaupunkia halkovat valtavat puistoalueet tarjoavat mahdollisuuden niin rauhoittumiseen, lenkkeilyyn kuin taide-elämyksiinkin. Jokainen puisto on omanlaisensa: kuninkaallinen Park Łazienkowski, luonto- ja taidereservaatti Królikarnia tai Pragan-kaupunginosan henkireikä Park Skaryszewski Wisła-joen itäpuolella.
Mistä puhutaan?
Puolalainen kansalaisyhteiskunta osoitti voimansa, kun mielenosoitukset keräsivät kymmeniätuhansia ihmisiä kokoon ympäri Puolaa joulu–tammikuussa. Kaduilla marssittiin vapauden ja demokratian puolesta.
Lokakuun vaaleissa enemmistön sai katolis-konservatiivinen Laki ja oikeus -puolue, jonka uudet lakihankkeet kaventavat oikeusvaltiota. Eniten demokratiaa uhkaa uusi laki, jonka nojalla perustuslakituomioistuimen tuomarit valitaan puoluemandaatein. Puolueen valtaa pönkittävät myös lait, joilla julkisrahoitteisen median ja valtionvirastojen johto on otettu valtapuolueen käsiin.
Puolalainen yhteiskunta on jakautunut: siinä missä suuri joukko on kauhuissaan poliittisesta nykymenosta ja pitää kehitystä takapakkina matkalla eurooppalaisuuteen, valtapuoluetta kannattaa noin kolmannes puolalaisista.
He elävät nyt oman puolueensa vallan tuomaa hurmosta, joka saa kansallismielisiä piirteitä. Maan historia on täynnä arpeutumattomia haavoja, kuten Katynin joukkoteloitukset vuonna 1940 tai Smolenskin lentokoneturma 2010. Viime vuosina poliittinen päätöksenteko on ollut hidasta tai olematonta sosiaaliturvan parantamiseksi tai asuntotilanteen helpottamiseksi. Sosiaalisen epätasa-arvon tunne purkautui ulos viime vaaleissa.
Varsovalaisia perheitä puhuttaa valtapuolueen vaalilupaus 500 zlotyn eli reilun 100 euron lapsilisästä, jota maksettaisiin toisesta lapsesta alkaen. Moni haluaisi, että lapsilisän sijaan hallitus takaisi kaikille lapsille ilmaiset oppikirjat ja kouluruoan sekä -terveydenhuollon. Monen mielestä pullonkaulana on asuminen: jos olisi edullisia asuntoja, lapsiakin uskallettaisiin tehdä enemmän. Melkein joka kymmenes palkansaaja saa minimikuukausipalkkaa, 1 850 zlotyä eli noin 450 euroa kuussa. Keskikokoinen vuokra-asunto Varsovassa ja muissa isoissa kaupungeissa maksaa noin 1 700 zlotyä.
Minne mennä syömään?
Puolalaisten kuntoiluinnostus ja kiinnostus terveelliseen ravintoon ovat nostaneet edullisen soppakeittiön uuteen kukoistukseen. Maukkaita keittoja on vaikka kuinka, kuten hapankurkuista valmistettu ogórkowa tai punajuuriliemi barszcz czerwony, joista tapaa nykyisin monenlaisia luovia versioita. Keitto kuuluu usein lounaspakettiin. Hyvä ruokabaari on esimerkiksi vanhastakaupungista länteen sijaitseva Vege Miasto, jossa saa taatusti vatsansa täyteen.
Kirjoittaja on teatteriammattilainen, tiedottaja ja vapaa kirjoittaja, joka asuu parhaillaan Varsovassa.
Ministeri Jaakko Iloniemi on Suomen kokeneimpia maailmanpolitiikan tarkkailijoita ja arvostettu ulkopolitiikan toimija, tunnettu ytimekkäästä kommentoinnistaan. Hän on ottanut teoksensa otsikoksi presidentti J. K. Paasikiven ajatuksen, jonka mukaan maantieteelle emme mahda mitään. Tästä ajatuksesta lähtien Iloniemi tarkastelee Suomen suhteita Venäjään, Ruotsiin ja Saksaan.
Iloniemelle maantiede ei tarkoita geopoliittista determinismiä. Hän huomauttaa, ettei maantiede ole »kokonaan muuttumaton tekijä», sillä »vaikka fyysinen maantiede ei muuttuisikaan, sen merkitys saattaa muuttua».
Paasikivelle Venäjän naapuruus tarkoitti, että Suomen tulee hoitaa suhteensa Venäjään itse, tukeutumatta muiden apuun – siitä huolimatta, että presidentti tuskaili aikojen hirmuisuutta ja sitä, ettei itänaapurin aikeista oikein tiedä. Kekkonen katsoi, että Suomi voi turvata oman rauhansa ja toimia lisäksi sillanrakentajana lännen ja idän välillä.
Iloniemelle viittaus maantieteeseen taas tarkoittaa lähinnä vain turvallisuuspoliittisen ympäristön tarkastelua. Iloniemi on valinnut kirjalleen Paasikiven iskulauseen mutta ei sen paasikiveläistä merkitystä.
Iloniemi keskittyy pohtimaan Itämeren alueen nykytilaa ja erityisesti Ukrainan sodan vaikutuksia. Kriisi on vaikuttanut Itämeren alueella ennen kaikkea ilmapiiriin, eli juuri siihen, mikä merkitys maantieteelle annetaan. Suomen ja Ruotsin kehittyvää puolustuspoliittista suhdetta Iloniemi tarkastelee myönteisesti. Niin ikään hän tutkailee Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä, tuomatta kuitenkaan mitään uutta jo parikymmentä vuotta jatkuneeseen keskusteluun.
Yllättävintä Iloniemen teoksessa on se, että kirjoittaja katsoo Venäjän tökeröiden ydinaseuhkailujen vaikuttaneen saksalaisten ja muiden läntisten yleisöjen Ukraina-näkemyksiin Venäjän haluamalla tavalla. Mutta eiköhän lännessä muutoinkin olisi päätelty, ettei Ukrainan kriisiin ole sotilaallista ratkaisua.
Kirjoittaja on Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen emeritustutkija.
Työskennellessään Ylellä vuonna 2013 toimittaja Jaana Kivi kiinnitti huomionsa bloggaajiin, jotka kritisoivat salaperäistä kirjainyhdistelmää TTIP. Uutisointi Euroopan ja Yhdysvaltojen välisestä vapaakauppa- ja investointisopimuksesta oli vielä vähäistä, joten Kivi alkoi kirjoittaa aiheesta itse.
Kiinnostuksesta syntyi kirja Bryssel myyty. Se kertoo journalistisen tarinan siitä, miten suuryritysten lobbarit ovat päässeet vallan kabinetteihin ja miten EU-päättäjien ja lobbarien välinen tiivis yhteistyö on syntynyt.
Kivi puhuu kirjassaan vallanpitäjien sisäpiiristä, johon kuuluu päättäjien lisäksi vaikutusvaltaisia elinkeinoelämän lobbareita. Lobbausryhmät kirjoittavat vallanpitäjille valmiita lakitekstiluonnoksia, jotta niitä olisi vaivatonta käyttää lainsäädännössä. Valmiista laeista on löydetty kohtia, jotka on kopioitu suoraan suuryritysten lobbareilta: esimerkiksi suuria teollisuusyrityksiä edustava lobbausjärjestö ERT kirjoitti 1990-luvun alussa raportin »Reshaping Europe», jonka komissio näyttää sittemmin kopioineen lähes suoraan omaksi EU:n laajuiseksi infrastruktuurin kehittämishankkeekseen.
Sisäpiirissä poliitikot ryhtyvät lobbareiksi ja toisinpäin, jolloin politiikan ja lobbauksen välinen suhde lähenee entisestään. Pyöröovi-ilmiöön sisältyy Kiven mukaan eturistiriita, joka hyödyttää lobbareita demokratian kustannuksella. Hänen haastattelemansa lobbausjärjestöt taas kieltävät koko asian: esimerkiksi European Roundtable of Industrialists (ERT) -järjestön pääsihteeri Brian Ager sanoo, ettei ole koskaan kuullutkaan mistään sisäpiiristä.
Kansalaisjärjestöt ovat vaatineet kolmen vuoden karenssiaikaa, jotta EU-päättäjät eivät voisi hypätä korkeista poliittisista viroista suoraan merkittäviin lobbaustehtäviin. Viime vuoden räikeimpiä tapauksia olivat Kiven mukaan muun muassa komissaari Siim Kallas, joka siirtyi teollisuusjätti Nortalin konsultiksi, ja Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Herman Van Rompuy, josta tuli TomorrowLab-nimisen teollisuuskonsulttifirman asiantuntijaryhmän puheenjohtaja.
Kiven kirjan rivien välistä saa vaikutelman, että Euroopan ja Yhdysvaltain välinen vapaakauppasopimus TTIP olisi sisäpiirin lobbareiden kruununjalokivi.
TTIP-lobbarit sanovat Kiven mukaan suoraan, etteivät he pyri purkamaan tulleja tai muita kaupan esteitä. Ne on jo purettu. Lobbarit tavoittelevat sopimuksella finanssialan sääntelyn poistamista ja investointien kasvattamista alueille, jotka lainsäädäntö nykyisin sulkee investoinneilta. Kivi varoittaa, että investoijille ollaan myöntämässä sopimuksessa laajat oikeudet, joilla he voivat vaikuttaa esimerkiksi ympäristöä, työoikeuksia ja tekijänoikeuksia suojaavaan lainsäädäntöön.
Kiven mukaan EU:hun pitäisi saada pakollinen lobbausrekisteri. Tällä hetkellä rekisteri on vapaaehtoinen. Siihen merkitään lobbaustahon lisäksi vaikuttamistyön aiheet ja tapaamisten tavoitteet sekä lobbaukseen käytetyt varat, mutta tiedot eivät ole tarkkoja tai luotettavia. Suomessa lobbaukselle ei ole minkäänlaisia sääntöjä.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Miten ekonomisti pelastautuu autiolta saarelta? Hän olettaa, että hänellä on käytössään kumivene.
Harvardin yliopiston kansantaloustieteen professorin Dani Rodrikin kirja muistuttaa vanhasta vitsistä, jonka idea on siinä, että taloustieteelliset »totuudet» perustuvat oletuksiin asioiden tilasta. Esimerkistä käy kansantaloustieteen isän Adam Smithin ajatus näkymättömästä kädestä eli yksinkertaistetusti siitä, kuinka yksilöiden oman edun tavoittelu johtaa vapailla markkinoilla yhteiseen hyvään.
Talousnobelistit Kenneth Arrow ja Gerard Debreu todistivat Smithin ajatuksen matemaattisesti vuonna 1950. Rodrik kuitenkin huomauttaa, että todistus perustuu moniin oletuksiin, kuten siihen, että kuluttajat ovat täysin tietoisia markkinoilla olevien tuotteiden ominaisuuksista jo ennen kuin he ostavat tuotteita.
Taloustiede tekee oletuksia monimutkaisesta todellisuudesta, jotta tutkittavia vaikutusmekanismeja voidaan eristää. Ongelmat alkavat, kun kansantaloustieteen malleja käytetään julkisessa keskustelussa selvittämättä ensin, missä määrin mallien oletukset ovat voimassa kyseisissä tapauksissa. Rodrikin mukaan tähän syyllistyvät toisinaan myös taloustieteilijät itse. Erityisen varovaisesti hän kehottaa suhtautumaan asiastaan varmoina esiintyviin taloustieteilijöihin.
Rodrikin suurimmat akateemiset meriitit ovat kehitystaloustieteestä. Hän on osoittanut, kuinka kehitysrahoituslaitokset, kuten Maailmanpankki, tarjosivat 1980-ja 1990-luvuilla kehitysmaille ja entisille sosialistisille maille yksinomaan talouden, ulkomaankaupan ja rahoituksen vapauttamista kiinnittämättä huomiota siihen, että maista puuttuivat uudistusten onnistumiseen tarvittavat instituutiot. Siksi politiikkasuositusten taustalla olleet mallit eivät sopineet kehittyviin maihin.
Rodrikin keskeisin ohjeistus maallikoille on, että taloustiede ei ole monoliittinen kokonaisuus vaan siinä on kilpailevia malleja. Osa sopii tiettyjen tilanteiden kuvaamiseen paremmin kuin toiset.
Rodrikin ohje oli unohtunut ekonomistikunnalta itseltäänkin ennen vuonna 2008 puhjennutta finanssi- ja talouskriisiä. Hegemoniseen asemaan olivat 1980-luvulta alkaen nousseet uusklassinen ajattelu ja tehokkaiden markkinoiden hypoteesi. Sen mukaan mitään talouskuplia ei olisi pitänyt pystyä syntymään.
Rodrik muistuttaa, että taloustieteessä on päteviä malleja ja niiden kehittäjiä, jotka varoittivat esimerkiksi asuntojen hintakuplasta ja uusista finanssi-innovaatioista. Esimerkiksi Robert Shiller, yksi tunnetuimmista varoittelijoista, sai taloustieteen Nobelin vuonna 2013 – samana vuonna kuin tehokkaiden markkinoiden hypoteesin isä Eugene Fama.
Entä mitkä ovat toimivimmat taloustieteelliset mallit nykyisenä matalan kasvun aikana?
Rodrikin mukaan yleispäteviä vastauksia ei edelleenkään ole olemassa, vaan kulloisiinkin kysymyksiin pitää soveltaa useita malleja. Sitten katsotaan, mikä niistä sopii parhaiten.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Kehitys-lehden päätoimittaja.
YK:n rauhanturvatoiminnan tehostaminen on kuin yrittäisi keksiä ikiliikkujaa, selviää ranskalaisen älykön ja diplomaatin Jean-Marie Guéhennon muistelmateoksesta.
Guéhenno johti maailmanjärjestön rauhanturvaosastoa vuosina 2000–2008. Hänen tehtävänään oli päivittää sinikypärien rooli uuteen maailmantilanteeseen, jossa konfliktien perinteisten valtiollisten osapuolten rinnalle oli alkanut tulla muita toimijoita.
Kirjan näkökulma on reaalipoliittinen: isot vallat pitävät aina puolensa, ja siksi YK:n on oltava suojaa tarvitsevien ihmisyhmien rinnalla.
Guéhennon YK-ajalla sodat ja kriisit vyöryivät Afganistanista, Irakista ja Kongon demokraattisesta tasavallasta Sudaniin ja Darfuriin. Niistä kaikki jatkuvat jossain muodossa yhä.
Tyynellä YK-proosalla Guéhenno avaa rauhanturvaoperaatioiden politiikkaa ja kenttätoiminnan anatomiaa. Rauhanturvaamiseen kuuluvat muun muassa jatkuva materiaalinen ja tiedollinen resurssipula sekä toiminnan ja odottamisen välinen tasapainottelu.
Guéhenno kirjaa, kuinka esimerkiksi Georgiassa ja Norsunluurannikolla konflikti lopulta jäätyi tai unohtui – suurvaltojen intressien tai niiden puuttumisen vuoksi. Toisissa operaatioissa, kuten Kongossa, päästiin plussan puolelle, kun edes estettiin jotakin vielä pahempaa tapahtumasta. Darfurin tuloksia Guéhenno pitää epäonnistumisena.
YK:ssa on parannettavaa. Guéhennon mukaan maailmanjärjestöstä on tultava »oppiva organisaatio». Tarvittaisiin motivoitunut ja nykyistä ammattimaisempi virkakoneisto. Lisäksi päämajan ja kentän välistä yhteistyötä tulisi lisätä sekä rauhanturvaajien tietoja ja kokemuksia jakaa tehokkaammin.
Guéhennon mukaan rauhanturvaamisen suurin haaste on kuitenkin poliittinen. Niin kauan kuin jäsenvaltiot ovat erimielisiä YK:n tehtävistä, ongelmia ei kyetä ratkaisemaan. Guéhenno ei silti usko rauhanturvaoperaatioista päättävän turvallisuusneuvoston uudistamiseen.
Sen sijaan suurvaltojen ristiriidat tai välinpitämättömät asenteet avaavat sihteeristölle tilaa toimia. Guéhenno puhuu YK-virkamiesten muodostamasta sihteeristöstä eräänlaisena kuudentena pysyvänä jäsenenä ja korostaa heidän omatoimisuutensa tärkeyttä annetun mandaatin sisällä.
Esimerkiksi Kongossa Guéhenno kertoo joutuneensa punnitsemaan, kutsuako YK-pataljoona suojelemaan siviilejä maan itäosaan. Sotilaat saapuivat ja pelastivat ihmishenkiä. YK:n edustajan on mandaattien puitteissa uskallettava toimia, Guéhenno katsoo. Se vaatii vahvaa eettistä näkemystä.
Guéhenno muistuttaa, että YK-operaatioiden ympäristö on muuttunut aiempaa vaikeammaksi jäsentää, koska rauhaa uhkaavat nykyään myös heikot tai romahtaneet valtiot ja ei-valtiolliset toimijat. Siksi YK:n jäsenmaiden olisi ajateltava rauhanturvaamista uudella tavalla.
Operaatiot pitäisi nähdä paitsi sotilastoimintana myös jälleenrakennustehtävänä. On vain työlästä uskoa, että maksajavaltiot jaksaisivat sitoutua isoihin, pitkäkestoisiin ja rahoituskustannuksiltaan korkeisiin tehtäviin.
Kirjoittaja on MTV3:n ulkomaantoimittaja.
Saksassa on viime kuukausina tervehditty turvapaikanhakijoita sekä ystävällisellä avunannolla että polttopulloilla. Kristillisdemokraatteja edustava parlamentaarikko Jens Spahn on toimittanut aiheesta teoksen, jonka kirjoittajien joukossa on Spahnin puoluetovereita. Samaa aihetta käsittelevään tv-toimittaja Anja Reschken kirjaan on koottu kirjoituksia tutkijoilta ja toimittajilta, joista muutamien tausta on vasemmistossa.
Kiistellyimpiä seikkoja pakolaiskeskustelussa on ollut, voidaanko vastaanotettavien pakolaisten määrälle asettaa yläraja. Liittokansleri Angela Merkel (CDU) on todennut, että pakolaisten määrää on pyrittävä vähentämään, mutta pitänyt kiinni siitä, että oikeus turvapaikkaan on perusoikeus.
Spahnin kirjassa Baijerin valtiovarainministeri, Merkelin CDU:n sisarpuoluetta CSU:ta edustava Markus Söder myöntää, että Merkelin kanta kuulostaa hyvältä. Söderin mukaan maahanmuuttoa tulee kuitenkin rajoittaa ennen kuin väestön myötätunto joutuu liian kovalle koetukselle. Söder pitää kantaansa »vastuullisen eetikon» mielipiteenä.
Söder vetoaa vuoden 2014 tilastoihin ja katsoo niiden perusteella, että Saksan turvapaikkapolitiikka ei toimi. Saksa vastaanotti tuona vuonna yli 202 000 turvapaikka-anomusta, joista hylättiin 43 000, mutta maasta poistui vain 15 000 henkilöä. Lisäksi Söder muistuttaa yleisesti todetusta epäonnistumisesta aiempien vierastyöläisten kotouttamisessa.
»Jopa joissakin kolmannen polven (maahanmuuttaja)perheissä šaria ja klaani ovat perustuslain yläpuolella. Miehet eivät puhu naisten kanssa, kieltäytyvät kädenpuristuksesta ja torjuvat naispuoliset lääkärit ja poliisit», Söder väittää.
Kristillisdemokraattien johtama Baijerin osavaltio on suhtautunut turvapaikanhakijoihin Saksassa kaikkein kielteisimmin. Aihe on repinyt hajalle Saksan hallituksen rivejä puolueen sisällä.
Jens Spahn katsoo kirjassaan, että Saksan valtio on epäonnistunut monessa suhteessa. Hän perustelee väitettään sillä, että viranomaisten arvioiden mukaan ainakin 300 000 maahantulijaa on jäänyt rekisteröimättä ja että poliisin on vaikea hoitaa varsinaisia tehtäviään, kun se tekee ylityötunteja toisensa jälkeen Saksan ja Itävallan rajalla.
Toisaalta Spahn myöntää, että Saksa on Dublin-sopimuksen avulla pyrkinyt helpottamaan tilannettaan liikaakin, kun se on halunnut siirtää turvapaikkahakemusten käsittelytaakan EU:n rajavaltioille. Dublinin sopimuksen mukaan hakemuksen käsittelee se EU-maa, johon turvapaikanhakija on ensimmäiseksi tullut.
Muiden muassa toimittaja Gabriele Gillen edustaa vastakkaista näkökulmaa Anja Reschken toimittamassa kirjassa. Gillenin mielestä Euroopan maat torjuvat kasvavaa pakolaismäärää kiivaasti muun muassa siksi, että rikkaan pohjoisen valkoinen valhe uskottelee hyvinvointimme olevan pelkästään oman työmme ansiota. Toivomme kaiken jäävän ennalleen, kun olemme hyötyneet epäoikeudenmukaisesta maailmankaupasta ja riistosta, Nordrhein-Westfalenin yleisradioyhtiössä työskentelevä Gillen kirjoittaa.
Useat kirjoittajat käsittelevät kriittisesti Saksan turvapaikkapolitiikkaa ja pitävät sitä paljon viime kuukausien yleiskuvaa tiukempana. Vuonna 1992 Saksaan tuli Jugoslavian sotien takia 440 000 turvapaikanhakijaa. Tästä seurasi lukuisia tuhopoltto- ja muita hyökkäyksiä ulkomaalaisia vastaan. Poliittinen eliitti säikähti, ja perustuslakia muutettiin niin, että turvapaikkaa ei saa henkilö, joka tulee turvalliseksi katsotusta kolmannesta maasta.
Süddeutsche Zeitungin Heribert Prantl katsoo, että Dublin-asetuksella rangaistaan niitä EU:n ulkorajamaita, jotka eivät saa rajojaan suljettua. Suojelun tarpeesta siinä ei välitetä. Kaksikymmentä vuotta järjestelmä toimi Saksan, ei Kreikan eikä Italian eduksi, kunnes se romahti viime vuonna, Prantl kirjoittaa.
Zeit-Magazinin toimittaja Mohamed Amjahid puolestaan pitää Merkeliä tekopyhänä: »Angela Merkel viittoilee toisella kädellä apua hakeville pakolaisille Euroopan turvalliselta rannalta ja huolehtii toisella kädellä siitä, että he astuvat kumiveneisiin. Laillisia, turvallisia reittejä EU:hun ei juuri ole.»
Politiikan tutkija Herfried Münkler on kirjoittanut molempiin teoksiin. Jens Spahnin kirjassa hän toteaa kotoutumisen edellyttävän, että kantaväestö näkee maahanmuuton mahdollisuutena. Münklerin mukaan niin Saksan kuin Ranskankin kokemukset osoittavat, että maahanmuuttajien kotouttaminen on onnistunut pienissä kaupungeissa paremmin kuin suurissa. Poliitikkojen pitäisi pystyä viestimään onnistumisista kansalaisille.
Anja Reschken toimittamassa kirjassa Münkler huomauttaa, että nykyinen muuttoliike eroaa olennaisella tavalla aiemmista. Se kohdistuu yhteiskuntiin, jotka ovat nyt haavoittuvia siksi, että niiden alimmat yhteiskuntaluokat pelkäävät joutuvansa kilpailemaan maahanmuuttajien kanssa hyvinvointivaltion eduista.
Münkler arvioi, että jos Saksa onnistuu kotouttamaan nyt tulleet siirtolaiset osaksi yhteiskuntaa, Saksan vaikutusvalta kasvaa. Tämän vuoksi osassa Eurooppaa on vähätelty Saksan humanitaarista toimintaa, ja Unkarin pääministeri Victor Orbán on moittinut epäsuorasti Merkeliä moraalisesta imperialismista.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Joskus tavalliset lehdenlukijat kykenevät ennustamaan lähitulevaisuuden poliittisia tapahtumia hämmästyttävän tarkasti, kirjoittavat Philip E. Tetlock ja Dan Gardner populaaritieteellisessä teoksessaan poliittisen ennustamisen psykologiasta.
Kirja kertoo Tetlockin tutkimusryhmän The Good Judgment Project -tutkimushankkeen (GJP) tuloksista. Hanke käynnistyi vuonna 2011, ja se voitti heti ensimmäisenä vuonna selvästi Yhdysvaltojen tiedusteluyhteisön ennustamiskilpailun. Se päihitti jopa tiedusteluanalyytikoiden tuottamat ennusteet, joiden laatimisessa oli hyödynnetty julkisen tiedon lisäksi salaista tiedustelutietoa.
Kilpailussa tutkimusryhmille annettiin vuosittain vastattavaksi 150 kysymystä. Teos keskittyy GJP:n vapaaehtoisten joukosta erottuneisiin parhaisiin ennustajiin eli »superennustajiin».
Superennustamisen salaisuus ei ole aivojen suuri laskentateho tai korkea koulutus vaan tiettyjen asenteiden tai ajattelutapojen kokonaisuus. Keskeisin superennustajan piirre on valmius korjata omia ennusteita. Tämä todettiin laskemalla, kuinka monta kertaa kukin ennustaja päivitti yksittäistä kysymystä koskevaa ennustettaan ennen kuin ennuste piti lyödä lukkoon.
Superennustajat näkivät paljon vaivaa myös ensimmäisen arvionsa eteen. Yleensä he ottivat lähtökohdakseen jonkin tilastollisen odotusarvon.
Kun kysyttiin esimerkiksi, kieltäytyykö Yhdysvaltojen senaatti vahvistamasta Chuck Hagelin virkanimitystä puolustusministeriksi, eräs superennustaja kertoi selvittäneensä, kuinka usein senaatti historian aikana on torjunut presidentin nimityksen puolustusministerin virkaan. Tämän tiedon pohjalta superennustaja muokkasi ennustettaan tapauskohtaisen tiedon perusteella.
Tetlockin aiempien tutkimusten mukaan niin sanotut siilit, jotka tarkastelevat maailmaa yhden suuren idean tai teorian kautta, ennustavat huonommin kuin ketut, jotka tarkastelevat kutakin asiaa erikseen ja kaikista relevanteista näkökulmista. Kettumaisen monialaisuuden lisäksi superennustaja epäilee omia arvioitaan ja ymmärtää epävarmuuden asteita.
Teos kertoo esimerkiksi eräästä superennustajasta, joka on ammatiltaan asiantuntija. Hän epäröi korjata ennusteitaan nimenomaan sotilaspoliittisissa kysymyksissä, koska virheen myöntäminen omalla erikoisalalla on kasvojen menettämisen pelon vuoksi vaikeaa.
Tetlockin ja Gardnerin mukaan monet julkisuudessa esiintyvät asiantuntijaennustajat eivät väärin ennustettuaan myönnä virheitään. Sen sijaan he joko muistavat ennusteensa revisionistisella tavalla väärin tai tulkitsevat sen uudelleen. Tällainen luova uudelleentulkinta on mahdollista, kunhan ennuste on esimerkiksi ajallisesti riittävän epäselvä, kuten »euroalueen taantuma on päättymässä».
Ennusteet kuitenkin pitäisi laatia nimenomaan sellaisiksi, että ne voivat mennä myös pieleen. Vain silloin ennustajalle tarjoutuu tilaisuus oppia virheistään.
Kirjoittaja on filosofian ja oikeustieteen maisteri.
Krimin miehitys asetti koko Venäjän viime vuosien politiikan uusiin kehyksiin. Monet palaset näyttivät loksahtavan kohdalleen: Venäjä oli investoinut vuosien ajan Russia Today -kaapelikanaviin ja kulttuurikeskuksiin ulkomailla sekä säätänyt autoritaarisia lakeja kansalaistoiminnan ja tiedotusvälineiden kontrolloimiseksi kotimaassa.
Venäjän tavoitteena on palauttaa Neuvostoliiton entinen imperiumi valtansa alle, toteaa hollantilainen turvallisuuspolitiikan asiantuntija Marcel H. van Herpen uudessa kirjassaan. Maan propagandakoneisto tukee tätä tavoitetta.
Venäjä on tehnyt taustatyönsä hyvin. Venäjän »ohjatulla demokratialla» on ollut lännessä monia valtiomiestason puolustajia, kuten Henry Kissinger ja Gerhard Schröder.
Herpenin mukaan Venäjä tukeutuu voimapolitiikkaan ja propagandaan, koska sen houkutusvoima pehmeän vallankäytön alueella on niin olematon. Nykyisen hallinnon autoritaariset otteet ovat kuluttaneet loppuun ne myönteiset mielikuvat, joita länsimaissa syntyi kosmonautti Juri Kagarinin tai presidentti Mihail Gorbatšovin aikana.
Siinä missä läntiset demokratiat ovat rahoittaneet Venäjällä demokraattisia ihanteita levittäviä koulutuslaitoksia, ajatuspajoja ja vapaata kansalaistoimintaa, Venäjä on katsonut olevansa vihamielisten »vaikuttaja-agenttien» myyräntyön kohteena. Taustalla on kapea tulkinta Joseph Nyen vuonna 1990 ensimmäisen kerran muotoilemasta pehmeän vallan ideasta.
Nyen mukaan valtion vetovoima perustuu kolmeen tekijään: kulttuuriin, poliittisiin arvoihin ja ulkopolitiikkaan. Venäläisen tulkinnan mukaan kaikki – mukaan lukien kansalaistoiminta – on viime kädessä valtiojohtoista. Siksi pehmeän vallan idea kääntyy Venäjällä päälaelleen, ja siitä tulee osa voimapolitiikkaa, Marcel van Herpen kirjoittaa.
Van Herpen siteeraa otetta paljon puhuvasta julistuksesta, jonka Vladimir Putin julkaisi kolmannen presidenttikautensa alussa Moskovskie Novosti -lehdessä vuonna 2012:
»Valitettavasti näitä [pehmeän vallan] menetelmiä käytetään usein viljelemään ja lietsomaan ääriliikkeitä, separatismia, kansallismielisyyttä, julkisen mielipiteen manipulointia, [ja] suvereenien valtioiden sisäisiin asioihin puuttumista.»
Putin tarkoitti, että länsimaat olivat väärinkäyttäneet pehmeää valtaa Venäjää vastaan. Hänen julistuksensa voisi lukea yhtä hyvin toimintaohjelmana, jonka avulla Venäjä on sittemmin vastannut läntisen informaation levittämiseen.
Venäjä on imitoinut demokratioiden keinoja pehmeän vallan levittämiseksi, van Herpen kirjoittaa. Maa on perustanut New Yorkiin ja Pariisiin Demokratian ja yhteistyön instituuteiksi nimettyjä ajatushautomoita. Ohjelmaltaan ne ovat kuitenkin Kremlin politiikan suoraviivaisia äänitorvia. Vastaavasti Venäjän humanitaarisesta yhteistyöstä vastaava Rossotrudnitšestvo sekä venäjän kieltä ja kulttuuria vaaliva Russki Mir -säätiö ovat saaneet tehtäväkseen venäjää puhuvien »maanmiesten» näkemysten muokkaamisen ulkomailla.
Venäjän propaganda on onnistunut kylvämään läntisiin demokratioihin paljon hämmennystä siitä, miten maan aggressiiviseen ulkopolitiikkaan tulisi reagoida. Van Herpen katsoo kirjansa johtopäätöksissä, että propagandaan tulisi vastata nostamalla tosiasiat esiin ja lisäämällä toisen asteen kouluihin opetusta propagandan keinoista.
Suoranaista valheiden levittämistä ei tarvitse sananvapauden nimissä suvaita, hän muistuttaa. Esimerkiksi Britannian viestintävirasto on huomauttanut RT-kanavaa useaan otteeseen yksipuolisesta tiedonvälityksestä. Liettuassa NTV Mir -kanava menetti keväällä 2014 toimilupansa kokonaan.
Suomesta on tullut Ukrainan konfliktissa Venäjän informaatiosodankäynnin kohde, arvioi sotatieteiden tohtori Saara Jantunen runsaasti huomiota saaneessa kirjassaan. Jantusen mukaan Venäjä on onnistunut mielipidevaikuttamisessa Suomessa hyvin. Sen osoituksena Venäjän sodankäynnin hyssyttelijöitä ja Krimin miehityksen ymmärtäjiä ilmaantui myös meillä, eduskuntaa ja tutkimuslaitoksia myöten.
Informaatiosota on kirjan mukaan valtion johtamaa toimintaa, jonka kohteena ovat vihollismaan sotilaiden sijasta tiedotusvälineiden yleisö ja sosiaalisen median käyttäjät – siis me kaikki ruutujemme äärellä.
Taistelua tällä tiedon sotatantereella käydään todellisuuden tulkinnoista. »Informaatiosotaa ei voiteta faktoilla tai todisteilla, vaan mielikuvilla», Jantunen kirjoittaa. Tässä sodassa väkivalta on henkistä. Jantunen kuvaa kirjassa vähättelyä ja henkilöön käyviä herjauksia, joita netissä on kohdistettu esimerkiksi trollausta eli häiriköivää mielipidevaikuttamista käsitteleviin toimittajiin ja tutkijoihin – myös Jantuseen itseensä.
Toimittajista poikkeuksellisen laajan ja pitkäkestoisen hyökkäyksen kohteeksi on joutunut Suomessa Ylen Jessikka Aro, joka kyseli katsojilta kokemuksia Venäjän trolleista. Hän on kokenut myös netin ulkopuolella häirintää, josta suuri osa on tullut Venäjältä. Vakavimmasta päästä ovat puhelut, joissa Aroa on uhkailtu laukausten äänillä.
Myös Suomessa on Jantusen kirjan valossa yllättävänkin paljon Venäjän politiikan kannattajia, joita hän kutsuu »resonaattoreiksi». He heijastelevat Venäjän viestintää omissa kirjoituksissaan ja kannanotoissaan.
Jantunen kuvaa terävästi, miten Venäjä pyrkii täyttämään informaatiotilaa kuvitteellisilla simulaatioilla, todellisuuden jäljittelyllä. Esimerkiksi kesällä 2014 Venäjän propagandaan ilmaantui Novorossijan liittovaltio, jonka historia, kartat, liput ja mitalit täyttivät muutaman kuukauden ajan internetin kanavia. Novorossijasta yritettiin tehdä symbolisesti totta, koska vain pieni osa Ukrainan venäjänkielisistä halusi irtautua Kiovan hallinnon alaisuudesta tai liittyä Venäjään.
Jantunen suosittelee puolustusstrategiaksi informaatiosodankäynnin menetelmien paljastamista, ja siinä hän on tehnyt palveluksen suomalaiselle keskustelulle. Jantusen käyttämän informaatiosota-käsitteen ongelma kuitenkin on, että se voi tukea mielikuvaa päättymättömästä sotatilasta Venäjän ja muun Euroopan välillä. Tämä on juuri se mielikuva, jolla Putinin hallinto on viime vuosina lujittanut omaa valtaansa.
Esimerkiksi presidentti Sauli Niinistö kommentoi lapsiasiakiistaa alkuvuodesta 2015 puhumalla Venäjän informaatiovaikuttamisesta. Niinistö luonnehti informaatiosotaa kovaksi sanaksi. Ratkaisu ei ollut välttämättä pelkkää valtiomiesviisautta.
Hyvin toisenlaisesta näkökulmasta propagandaa lähestyy Yalen yliopiston filosofian professori Jason Stanley. Hänen ensisijainen tutkimuskohteensa on demokraattisissa valtioissa levitetty propaganda. Stanley hakee vauhtia antiikin Kreikasta, jossa filosofi Platon varoitti, että demokratiat ovat erityisen alttiita kansalaisten manipuloinnille. Platonin mukaan demokratia luisuu helposti tyranniaan, kun voimakkaat demagogit esiintyvät kansan pelastajina ja hyödyntävät kaunan tunteita, joita taloudellinen eriarvoisuus herättää.
Myös Stanley kytkee propagandan eriarvoisuuteen. Taloudellisesti ja sosiaalisesti epätasa-arvoinen yhteiskunta on Stanleyn mukaan vahva kasvualusta stereotypioille, syvään iskostuneille virheellisille ideologisille uskomuksille.
Rikkailla on esimerkiksi taipumus perustella vaurautensa omilla ansioillaan, vaikka se olisi perittyä. Tällaisista käsityksistä tulee identiteetin rakennuskiviä, jolloin käsityksiä on enää vaikea muuttaa rationaalisilla argumenteilla. Vastaava tilanne syntyy, jos yhteiskunnassa on eriarvoisuutta etnisten ryhmien välillä.
Stanleyn mukaan ideologiset uskomukset ovat ongelmallisia, kun ne alkavat rajoittaa tiedonsaantia ja yhteiskunnallista keskustelua, jotka ovat demokratian kulmakiviä. Propagandan tavoitteena on sulkea keskustelun ulkopuolelle demokraattisen päätöksenteon kannalta olennaisia näkökulmia.
Tavoitteeseen päästäkseen propagandisti ruokkii ja vahvistaa ennakkokäsityksiä. Menetelmät ovat tilannekohtaisia. Propagandisti voi vedota yhtä lailla kuulijoiden tunteisiin kuin järkeen. Propagandan ei tarvitse myöskään koostua valheista. Asiayhteydestään irrotetut tosiasiat voivat olla propagandassa paljon hyödyllisempiä.
Stanley varoittaa, että propaganda naamioituu demokraattisissa yhteiskunnissa demokraattisiin ideaaleihin, jolloin sitä on vaikea tunnistaa. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee ilmastoskeptikkojen esittämän kritiikin, jonka mukaan ilmastonmuutosta ei ole osoitettu tieteellisesti pitävästi. Ilmastoskeptikot vetoavat tieteellisiin ihanteisiin, vaikka heidän tavoitteensa on päinvastoin murentaa tieteellisten johtopäätösten merkitystä.
Stanleyn mukaan propaganda pyrkii vaikuttamaan demokratioissa pääsääntöisesti huomaamatta. Totalitaarisissa valtioissa propagandaan taas ei välttämättä suhtauduta vakavasti, koska se on niin ilmeistä.
Viktor Orbánin ja Donald Trumpin kaltaisten poliitikkojen suosio tosin kertoo, että voimakkaisiin stereotypioihin perustuvaa propagandaa voi esittää ainakin nimellisesti demokraattisissa yhteiskunnissa myös keskellä kirkasta päivää. Nähtäväksi jää, ovatko tasa-arvoisemmat Pohjoismaat suojassa tällaiselta kehitykseltä.