» Minä olen teidän poikanne, ottaisitteko ulkopuolisen teitä hallitsemaan?»
Tällaisilla lauseilla poliitikot pelaavat vaalien alla alueellista peliä länsiafrikkalaisessa Beninissä, kirjoittaa yhdysvaltalaisen Colgaten yliopiston valtio-opin apulaisprofessori Dominika Koter.
Pohjois- ja eteläbeniniläiset poliitikot kauhistelevat toistensa tekemisiä ja yllyttävät äänestäjiä pysymään »oman alueensa» poliitikkojen takana. Etnisyys leimaa politiikkaa samaan tapaan esimerkiksi Keniassa, missä käydään vaaliuurnille elokuussa.
Koterin mukaan Afrikan maiden politiikka on klientilismin läpisyömää: poliittiset johtajat jakavat kannattajilleen resursseja, kuten viljelymaan tai puhtaan veden käyttöoikeuksia.
Koska puolueet ovat useimmiten ideologisesti heikkoja, poliitikot korvaavat aatteen jollakin, johon äänestäjät voivat samaistua. Usein tämä tekijä on etninen yhteys omaan heimoon, mutta ei aina.
Koterin mukaan länsimaissa yksinkertaistetaan liikaa Afrikan maiden politiikkaa kuvaamalla sitä aina etniseksi klientilismiksi. Esimerkiksi Senegalissa etnisyyden vaikutus politiikkaan on pienempi kuin Beninissä. Etnisyyden sijaan äänestäjien ja poliitikkojen välissä on Senegalissa usein uskonnollinen johtaja, marabout. Senegalin suurimman etnisen ryhmän wolofien jäsenistä lähes neljännes katsoo, että uskonnolliset johtajat vaikuttavat paljon heidän poliittisiin valintoihinsa.
Moni senegalilainen on uskonnollisesta johtajastaan riippuvainen niin hengellisesti kuin materiaalisestikin. Johtajat edustavat yhteyttä jumalaan ja hallinnoivat esimerkiksi maatalousmaan käyttöoikeuksia. Jotta he pystyvät takaamaan seuraajilleen mahdollisimman paljon materiaalista hyvää, heidän kannattaa tukea poliitikkoja, jotka mitä todennäköisimmin lunastavat lupauksensa esimerkiksi teiden ja kaivojen rakentamisesta.
Toisaalta uskonnolliset johtajat toimivat usein kuin symbioosissa poliitikkojen kanssa: mitä enemmän he pystyvät tarjoamaan poliitikoille potentiaalisia äänestäjiä, sitä varmemmin heidän oma asemansa säilyy. Siksi heidän kannattaa työskennellä etnisistä jakolinjoista välittämättä.
Tästä syystä etnisyys leimaa politiikkaa vähiten niissä Afrikan maissa, joissa uskonnollisten ja paikallisten johtajien asema on perinteisesti ollut vahvin, Koter kirjoittaa.
Koterin analyysi sopii huonosti yhteen sen länsimaisen demokratiaihanteen kanssa, jossa aatteelliset puolueet hallinnoivat yhteistä hyvää. Tämä kannattaa panna merkille etenkin kehitysyhteistyössä, jota tehdään »demokratian vahvistamiseksi».
Monissa Afrikan maissa demokratiaa ja etenkin rauhaa edistäisi enemmänkin uskonnollisten johtajien ja paikallisten kyläpäälliköiden aseman vahvistaminen – vaikka se olisikin länsimaisen ihanteen vastaista.
