Kehityspolitiikan uudet ideat

Kestävää kehitystä, rauhaa ja tasa-ar­voa kaikille! Lisäksi aiempaa enem­män ihmisoikeuksia ja demokratiaa, ja toisaalta nykyistä vähemmän köy­hyyttä ja nälkää.

Tällaisia tavoitteita pitäisi saada aikaan kehitysyhteistyöllä, jonka rahoitusta hallitus vähentää ensi vuoden alussa noin kolmannek­sen. Siinä missä varsinaiseen kehitysyhteistyö­hön on kuluvana vuonna ollut käytössä noin 800 miljoonaa euroa, tulevalle vuodelle rahaa on hieman alle 500 miljoonaa.

Eniten rahoitusta vähennetään monen­keskisestä kehitysyhteistyöstä eli esimerkiksi YK-järjestöiltä. Niiden rahoituksesta leika­taan yli puolet. Kansalaisjärjestöjen rahoitusta vähennetään reilut 40 prosenttia, Suomen ja kehitysmaiden kahdenvälisen yhteistyön rahoi­tusta reilu kolmannes.

Toisaalta hallitus pääomittaa kehitysrahoi­tusyhtiö Finnfundia ensi vuonna 130 miljoo­nalla eurolla, mikä on yli kymmenkertainen summa edellisvuosiin nähden. Kun järjestöjen työstä samaan aikaan leikataan, näyttää siltä kuin hallitus haluaisi korvata järjestöjen työtä yritysten työllä.

Ulkoministeriössä on syksyn ajan laadittu uutta kehityspolitiikan toimenpideohjelmaa. Ulkopolitiikka-lehti kysyi asiantuntijoilta, mil­laista kehityspolitiikkaa nyt kannattaisi tehdä, jotta kehitysyhteistyövarat voitaisiin käyttää mahdollisimman tuloksekkaasti.

Rima korkeammalle. Kun tavoitteena on nykyistä oikeudenmukaisempi maailma, on uskallettava ehdottaa myös sellaista, mikä ei ole valtaapitävien mieleen.

Suomi voisi tehdä YK:ssa aloitteen esimer­kiksi siitä, että kehitysmaat saisivat rahoi­tuslaitoksilta rahaa vain, jos ne parantaisivat naisten laillista asemaa, ehdottaa kansanedus­taja, Suomen rauhanvälityksen erityisedustaja Pekka Haavisto (vihr.).

»Kehitysmaiden naisten eteneminen esi­merkiksi itsensä työllistävistä ompelijoista var­sinaisen ompelimon pitäjiksi tyssää usein sii­hen, ettei naisilla ole perintöoikeutta tai mah­dollisuuksia lainanhakuun», Haavisto sanoo.

Naisten oikeudet ovat hallitusohjelman mukaan yksi Suomen kehityspolitiikan pai­nopisteistä. Haavisto muistuttaa, että naisten oikeuksissa on kyse ihmisoikeuksien ja tasa-ar­von lisäksi myös taloudesta.

»Jos puolet yhteiskunnan jäsenistä ei kykene osallistumaan talouden kasvattamiseen, pyörät eivät pyöri niin kuin ne voisivat. Kehitysrahoitta­jat voisivat sanoa, etteivät anna rahaa niin kauan kuin yhteiskunta ja talous toimivat puoliteholla.»

Ratkaisuja todellisiin ongelmiin. Avun pitää ratkaista ongelmia, joi­den kanssa kehitysmaiden tavalliset ihmiset arjessaan painivat.

Yksi tällainen ongelma on se, että monen Afrikan maan maaseudulla kärsitään nälästä, vaikka ruokaa olisi. Viljasatoja ei saada säilöt­tyä eikä kuljetettua halukkaille ostajille.

»Jos halutaan, että kaikille riittää ruokaa, kehitysmaihin on saatava edullisia ja kestäviä säilytys- ja kuljetusratkaisuja. Suomalaisilla yri­tyksillä on ratkaisuja esimerkiksi siihen, miten taata kylmäketju alkutuottajalta asiakkaalle», sanoo Kehityspoliittisen toimikunnan pääsih­teeri Marikki Stocchetti. Toimikunta seuraa ja arvioi Suomen eri politiikkalohkojen vaiku­tuksia kehittyviin maihin.

Kehitysyhteistyötä pitää suunnitella kysy­mällä oikeita kysymyksiä eikä tarjoamalla suoralta kädeltä omia vastauksia. Tämä liit­tyy kehittyvien maiden tavallisten ihmisten toimintamahdollisuuksiin: jos ihmisillä ei ole kanavia järjestäytyä, pohtia yhdessä oman elä­mänsä edellytyksiä ja toimia niiden paranta­miseksi, tarpeet jäävät sanahelinäksi.

* Esimerkiksi Finnfundin rahoitus, osa edustustojen hallintokuluista, Suomen osuus EU-budjetista ja pakolaiskulut. ** Maat saivat myös maittain kohdentamatonta kehitysapua 25–93 000 euroa. *** Evaluointikulut 20–26 000 euroa. //GRAFIIKKA: Kauko Kyöstiö, Teemu Pokela

Turvaa kansalaisyhteiskunnalle. Ihmisten mahdollisuudet oman elä­mänsä edellytysten parantamiseen on taattava. Tähän tarvitaan järjestökent­tää, josta kansalaiset voivat löytää paikkansa.

Nyt Suomi kuitenkin leikkaa YK- ja kan­salaisjärjestöjen rahoitusta, ja suomalaisesta kehitysyhteistyöstä uhkaa tulla aiempaa enemmän valtioiden välistä ja yrityksiltä yri­tyksille suuntautuvaa. Demokratian, ihmis­oikeuksien ja kansalaisyhteiskunnan vapau­den arvot saattavat jäädä uudessa tilanteessa altavastaajan asemaan, sanoo Kehityspoliitti­sen toimikunnan varapuheenjohtaja Gunvor Kronman (r.).

»Näiden arvojen mukana kehitysyhteis­työstä jää keskeinen pala pois.»

Kansalaisyhteiskuntaa tarvitaan myös val­vomaan poliittista päätöksentekoa ja paikkaa­maan valtion toiminnan puutteita. Monien kehitysmaiden slummeista ja köyhimmältä maaseudulta puuttuvat esimerkiksi verova­roin kustannetut tiet, sähköverkko ja koulut. Siksi köyhimmät eivät hyödy yksityisen sek­torin luomasta talouskasvusta ja keskiluokan maksamista veroista automaattisesti.

Tätä tilannetta korjaamaan tarvittaisiin val­tiota, joka tuottaisi julkisia palveluja ja jakaisi tuloja. Sellaista ei synny ilman aktiivista kan­salaisyhteiskuntaa, joka esimerkiksi ylläpitää kouluja ja lobbaa päättäjiä.

»Kyse on siitä, kuka jalkautuu köyhimpien pariin ja vie heidän äänensä niiden kuuluviin, jotka käyttävät valtaa», Marikki Stocchetti sanoo.

Apua eniten tarvitseville. Apupolkujen pitää olla loogisia. Suomen kannattaisi pikimmiten hioa aiem­paa tiiviimmin yhteen humanitaa­rinen apu, rauhanneuvottelut, jälleenraken­taminen ja rauhanturvaaminen sekä kotoaan paenneiden auttaminen, Gunvor Kronman sanoo.

Nyt kaikkein hädänalaisimmille suunnattu apu on hajallaan, kun vastuu hajautuu eri toi­mijoille. Jos avun eri osat hitsattaisiin aiem­paa paremmin yhteen, vakaiden yhteiskuntien rakentaminen nykyisiin hauraisiin valtioihin olisi tehokkaampaa. Suomen kehityspoliitti­sen ohjelman mukaan Suomi tukee hauraim­pia valtioita kohti rauhaa ja kehitystä vahvis­tamalla valtion perusrakenteita.

»Myös diasporat pitäisi saada mukaan tähän työhön. Meille on tullut paljon koulutettua väkeä esimerkiksi Irakista ja Somaliasta. He voisivat toimia tiennäyttäjinä lähtömaissaan», Kronman sanoo. Hän istuu muun muassa rau­hanvälitystoimisto CMI:n hallituksessa.

Toiseksi humanitaarisen avun määrää pitäisi asiantuntijoiden mukaan lisätä. Huma­nitaarinen apu on ensiapua esimerkiksi Syy­rian inhimilliseen hätään, jonka vuoksi yli neljä miljoonaa syyrialaista on paennut naa­purimaihin ja Eurooppaan. Humanitaariseen apuun on talousarvioesityksessä varattu 70 miljoonaa. Se on viitisen miljoonaa vähemmän kuin viime vuonna.

Kolmanneksi kehitysapua kannattaisi asiantuntijoiden mukaan suunnata ja keskit­tää entistä tarkemmin.

Suomella on ollut seitsemän pitkäaikaista kehitysyhteistyön kumppanimaata. Niistä Vietnam, Sambia ja Kenia ovat Maailmanpankin mukaan keskituloluokan maita, ja Vietnamissa siirrytään jo avusta muuhun yhteistyöhön. Lisäksi Suomi toimii viidessä hauraassa maassa.

»Suomen kannattaisi painottaa työtä hau­raissa valtioissa ja kaikkein köyhimmissä maissa. Rauhanrakentajat ovat yksi valt­timme», sanoo Maailmanpankista äskettäin eläköitynyt Ritva Reinikka. Hän työskenteli pankin Afrikan alueen inhimillisen kehityksen ryhmän johtajana.

Myös kansanedustaja Pekka Haavisto kat­soo, että Suomen tulee nimenomaan auttaa kriiseistä toipuvia maita jaloilleen.

»On hyvä, että Somalia ja Afganistan ovat nousseet Suomen avun kohdemaina jo lähes yhtä tärkeään asemaan kuin pitkäaikaiset kumppanimaat», Haavisto sanoo.

Siitä Haavisto ja Reinikka ovat kuitenkin eri mieltä, kannattaisiko valtion rajoittaa myös sitä, missä maissa suomalaiset kansalaisjär­jestöt tekevät kehitysyhteistyötä.

Haavisto katsoo, että kansalaisten on saa­tava toimia siellä, missä he haluavat, sillä se on vapaan kansalaisyhteiskunnan idea. Reinikan mukaan ulkoministeriö voisi rajata järjestöjen maa- ja sektorikirjoa jo siinä vaiheessa, kun jär­jestöt hakevat ministeriöltä rahoitusta.

»Kansalaisjärjestöt voivat toimia missä haluavat, mutta jos halutaan kehitystuloksia kehitysmaissa, nykyisen kaltainen Suomen julkisten kehitysyhteistyövarojen ripottelu yli 500 järjestölle, yli 100 maahan ja yli 1 200 projektiin ei liene optimaalista», Reinikka sanoo.

Yritykset ja järjestöt yhteistyöhön. Vaikka rahoituksen painopisteen siir­täminen järjestöistä kohti yrityksiä on suuri arvojen muutos, järjestöjen ja yritysten ei kannata vierastaa toisiaan.

Siinä missä järjestöjen kehitysyhteistyö pyrkii parantamaan ihmisten elinoloja kehi­tysmaissa, yritysyhteistyön on määrä tuottaa taloudellista hyvää myös Suomelle. Silti haas­tateltavat korostavat taustaansa katsomatta, että yritysyhteistyötä ja järjestöjen tekemää työtä ei saa asettaa vastakkain.

»Yrityksillä on teknisiä ratkaisuja esimer­kiksi energiantuotantoon, mutta järjestöt tietävät, miten kehitysmaiden politiikka ja yhteiskunnat toimivat. Esimerkiksi aluehal­linnon tai maankäyttökysymysten asiantun­temuksesta voi olla yrityksille välitöntä hyö­tyä», Marikki Stocchetti sanoo. Siksi yritysten kannattaisi tiettyyn maahan investoidessaan selvittää, mitkä suomalaisjärjestöt maassa jo toimivat, ja ottaa rohkeasti yhteyttä.

Samaa mieltä on Suomen Unicefin ohjel­majohtaja Inka Hetemäki.

»Oda-rahoitusta (julkista kehitysapua) käy­tettäessä yritysten liiketoimintaideoita tulisi arvioida avoimemmin yhteistyössä järjestö­jen kanssa, joilla on vahvaa asiantuntemusta kehitysongelmista ja niiden ratkaisemisesta», Hetemäki ehdottaa.

Automaattisesti yhteistyötä tuskin kuiten­kaan syntyy. Se vaatii politiikkatason ohjausta ja sitä, että rahoitusta kanavoidaan kumppa­nuushankkeisiin, Hetemäki sanoo.

Lisäksi suomalaisia yrityksiä pitäisi roh­kaista myös hauraisiin valtioihin, sanoo Gun­vor Kronman. Elinolot eivät kohene, vaikka ihmiset pääsisivät kouluun, jos maassa ei ole sellaista yksityistä sektoria, joka synnyttäisi työpaikkoja ja tuottaisi palveluita.

»Ruotsalaiset ja tanskalaiset ovat tässä roh­keampia. Suomessa yritysten etujärjestöjen pitäisi kannustaa yrityksiä ottamaan riskejä», Kronman toteaa.

Rohkeutta viestintään. Suomi vähen­tää suhteellisesti eniten monenvälisen kehitysyhteistyön rahoitusta eli YK-järjestöille ja kansainvälisille rahoituslaitoksille suunnattua tukea. Esimer­kiksi YK:n ympäristöjärjestö Unepin perusrahoitus lopetetaan tulevalta vuodelta kokonaan.

Suomi oli aikoinaan perustamassa Unepia ja on rahoittanut sitä alusta saakka.

»Kun YK-järjestön rahoitus vedetään nol­lille, se on keskisormen näyttämistä. Se lähet­tää poliittisen signaalin siitä, että rahoituksen lopettaja toivoo koko järjestön lopettamista», Pekka Haavisto sanoo. Hän työskenteli Une­pissa vuosina 1999–2005.

Haaviston mukaan Suomen pitäisi nyt ker­toa avoimesti, kuinka paljon rahoitusta aio­taan ja voidaan tulevina vuosina lisätä. Vielä suurempi kysymys on se, mikä Suomen suhde YK-järjestelmään on ja mihin Suomi ulkopoli­tiikallaan ylipäänsä pyrkii. Siihen kannattaisi vastata YK:ssa avoimesti, mutta toistaiseksi täl­laista keskustelua ei ole käyty, Haavisto sanoo YK:n syyskuisen yleiskokousviikon perusteella.

Toiseksi Suomessa pitäisi pikimmiten kes­kustella siitä, millaisilla pelisäännöillä Finn­fundin tukema yritysyhteistyö toimii. Haas­tateltujen mukaan suurin ongelma on, että Finnfund toimii verovaroilla mutta ei julkista juuri lainkaan tietoja työnsä vaikutuksista ja tuloksista.

»On ymmärrettävää, että yritysten kaikesta toiminnasta ei voida raportoida esimerkiksi kilpailuaseman vuoksi. Mutta jos jostakin ei pystytä raportoimaan, sellaiseen toimintaan ei pitäisi käyttää verovaroja», Gunvor Kronman sanoo.

 

Artikkelia varten on haastateltu myös osastopäällikkö Pekka Puustista ulkoministeriön kehityspoliittiselta osastolta, Kehityspoliittisen toimikunnan puheenjohtajaa Jouko Jääskeläistä (kd.), Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtajaa Jouni Hembergiä, Plan Suomen pääsihteeriä Ossi Heinästä ja kehitysyhteistyöjärjestöjen kattojärjestön Kepan toiminnanjohtajaa Timo Lappalaista.