Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta

Kun Ukraina ja Venäjän tukemat separatistit käyvät Euroopan itälaidalla sotaa, Euroopan puolustuspoliit­tisissa keskustelupöydissä voidaan viimeinkin olla yhtä mieltä edes jostain.

Sekä suuret Nato-maat Saksa, Ranska ja Britannia että Euroopan itäreunan pienet maat ovat samaa mieltä siitä, että Euroopan maiden puolustuspolitiikassa pitää nyt keskittyä Euroopan ulkorajojen puolustamiseen sellaiselta mahdolliselta uhalta, joka tulee sieltä mistä ennenkin, eli idästä.

Sen sijaan kriisinhallinta, joka 1990-luvun alusta lähtien on noussut puolustuspolitii­kan keskiöön, voidaan ainakin hetkeksi jät­tää vähemmälle huomiolle. Se on helpotus. Kriisinhallintaan liittyy niin paljon vaikeasti määriteltäviä ja saavutettavia tavoitteita sekä niin hankalia olosuhteita, etteivät Euroopan maat usein ole olleet aiheesta kovin yksimie­lisiä.

»Tässä mielessä herra Putin on toivotet­tu tervetulleeksi», sanoo European Council on Foreign Relations -ajatushautomon (ECFR) vanhempi tutkija Nick Witney. Hän koordi­noi 2000-luvun puolivälissä Euroopan unionin jäsenmaiden puolustuspoliittista yhteistyötä Euroopan puolustusviraston (EDA) johtajana.

Toistaiseksi ulkoisen uhan luoma yksimieli­syys on näkynyt lähinnä siinä, että lähes kaikki eurooppalaiset Nato-maat ovat luvanneet nos­taa puolustusmenojaan.

Puolustusliitto suosittelee, että liittolaiset käyttäisivät puolustukseen ainakin kaksi pro­senttia kansantuotteestaan. Toistaiseksi suo­situksen täyttävät Yhdysvaltain lisäksi Britan­nia, Viro, Kreikka ja Kypros. Puola ja Ranska pääsevät lähes kahteen prosenttiin.

Mutta vaikka itäisen Euroopan ja etenkin Baltian turvallisuudesta kannetaan huolta, Euroopassa käydään puolustuspolitiikasta edelleen varsin erilaisia keskusteluja sen mu­kaan, ollaanko Pariisissa, Berliinissä vai Tal­linnassa.

Suurille Nato-maille Venäjän uhittelu on merkinnyt lähinnä strategista keskustelua siitä, missä tilanteessa Venäjä olisi niin vaka­va uhka puolustusliiton turvallisuudelle, että joukkoja pitäisi lähettää toiseen Nato-maahan kollektiivista puolustusta varten.

Sen sijaan Euroopan itäreunalla, etenkin Puolassa ja Baltiassa, Venäjän mahdollinen uhka otetaan jo todesta. Siellä sotilasharjoituksissa ja uusissa asehankinnoissa ei olekyse voiman ja arvovallan näyttämisestä, vaan siitä, että vaaratilanteessa pystytään takaamaan oma alueellinen koskemattomuus.

»Kyllä täällä nyt jo ollaan vähän vä­hemmän huolissaan kuin vie­lä viime vuoden alussa», sanoo Pauli Järvenpää Tallinnasta. Hän työskentelee vanhempana tutkijana Viron kansainvälisessä puolustuksen ja turvallisuu­den tutkimuskeskuksessa, jota rahoittaa Viron puolustusministeriö.

Ennen siirtymistään Viroon Järvenpää työs­kenteli Suomen Afganistanin-suurlähettilää­nä, sitä ennen muun muassa ylijohtajana Suo­men puolustusministeriössä.

Järvenpään mukaan Baltian maiden huolta idästä tulevasta uhkasta ovat vähentäneet sekä Naton lupaukset alueen puolustamisesta että varsinainen joukkojen lähettäminen alueelle.

Kauko Kyöstiö

Jo viime kesänä Yhdysvallat lähetti Baltiaan joitakin satoja erikoisjoukkojen sotilaita, Järvenpään sanoin »merkitsemään reviiriään». Syyskuussa Yhdysvaltain presidentti Barack Obama totesi Viron-vierailullaan, että Tallinna, Riika ja Vilna ovat Naton kannalta yhtä tärkeitä kuin Pariisi, Lontoo ja Berliini.

»Se oli kerta kaikkiaan kova vertaus», Jär­venpää toteaa.

Baltiassa saatettiin lakata pidättelemästä henkeä: sanoilla rakennettiin pelotetta, ja siihen haluttiin Baltiassa luottaa.

Sittemmin Nato ja Yhdysvallat ovat osoit­taneet solidaarisuuttaan myös sotilaallisesti. Nato vahvistaa Baltiassa organisaatiotaan ja uudistaa Baltian ja Puolan alueen puolustus­suunnitelmiaan.

Uusi toimeliaisuus näkyy etenkin Puo­lan Stettinissä, missä sijaitsee Naton itäisin kansainvälinen tukikohta, ainoa laatuaan entisen rautaesiripun itäpuolella. Puola joh­taa siellä Nato-maiden joukkoja yhdessä Saksan ja Tanskan kanssa, ja esikuntaupsee­reita on 200–300. Nyt määrää on tarkoitus nostaa 500–600:aan, jotta uutta puolustussuunnitelmaa päästään laatimaan.

»Aiemmin Baltia ja Puola oli jätetty ihanke­sannolle. Natolla oli yleissuunnitelma alueen puolustamisesta, mutta kukaan ei ottanut si­tä kovin vakavasti, koska kukaan ei vielä edes vuosi sitten todella uskonut, että melkein keskellä Eurooppaa sodittaisiin», Järvenpää sanoo.

Baltian puolustamista myös harjoitellaan kuluvana vuonna useaan otteeseen, Järven­pään mukaan paljon realistisemmin kuin koskaan tähän saakka. Jos pahin tapahtuisi, Stettinin esikuntaupseerit johtaisivat Baltian ja Puolan puolustusta.

Lisäksi Nato jatkaa esimerkiksi Baltian ilmavalvontaa. Liittolaiset valvovat Baltian tai­vaita vuorotellen, ja parhaillaan vuorossa ovat Italian hävittäjälentokoneet.

Sen sijaan Nato torjui Puolan ehdotuk­sen uudesta pysyvästä tukikohdasta itä­laidalleen, mikä oli Baltialle ja etenkin Puolalle itselleen pettymys. Puola olisi halunnut maahan tuhansittain Nato-maiden sotilaita, käytännössä amerikkalaisia. Yhdys­valloilla ei ainakaan toistaiseksi ole poliittista tahtoa tuoda niin paljon joukkoja pysyvästi Itä-Eurooppaan.

Baltiaan ja Puolaan on kuitenkin tulos­sa Naton ennakkovarastoja sen varalle, että joukkoja jouduttaisiin lähettämään alueelle myöhemmin. Naton suunnitelmissa on vie­dä alueelle ainakin raskasta kalustoa, kuten panssariajoneuvoja, tankkeja ja tykistöä sekä muonaa ja polttoainetta.

»Jo tämä on Natolta valtavan pitkä askel siihen suuntaan, että aluetta pitäisi ryhtyä sotilaallisesti puolustamaan», Järvenpää sanoo.

Baltian maat itse ostivat viime vuoden aikana uutta puolustusmateriaalia noin 280 miljoonan euron edestä. Summa on suu­rempi kuin Latvian puolustusmenot.

Esimerkiksi Viro teki historiansa suurim­mat puolustusmateriaalikaupat, kun maa osti Hollannilta taisteluajoneuvoja ja Leo­pard-tankkeja noin 138 miljoonalla eurolla. Lisäksi Viro osti Yhdysvalloilta 40 miljoonan euron edestä Stinger-ohjuksia. Latvia ja Liettua ostivat kumpikin uutta aseistusta ja muuta materiaalia noin 50 miljoonalla eurolla. Liettua on päättänyt lisätä puolustusmenojaan kuluvana vuonna noin kolmanneksen.

»Nyt Baltiassa ei enää mietitä, mitä pitäisi tehdä, vaan tiedetään, mitä ollaan tekemässä», Järvenpää sanoo.

Saksa, Norja ja Puola ja Britannia ovat luvanneet Baltian turvaksi myös uusia »erittäin nopean toiminnan joukkoja», jotka sijoittuisivat jo olemassa olevien Naton nopean toiminnan joukkojen sisään. Naton norjalaisen pääsihteerin Jens Stolten­bergin mukaan tämän keihäänkärkijoukon on määrä olla toimintavalmiudessa 48 tunnin ku­luessa.

Saksan, Norjan ja Puolan lupaukset katta­vat joitakin satoja sotilaita. Britannia on lu­vannut valmiusjoukkoon tuhat sotilastaan. Jahka keihäänkärki saadaan kokonaiseksi, eri Nato-maiden tukikohdissa on määrä olla val­miudessa 4 000–5 000 sotilasta.

Lähde: IISS/Military Balance 2014

Baltiassa nopean toiminnan joukon muo­dostamiseen on oltu erityisen tyytyväisiä, Pauli Järvenpää sanoo.

Sen sijaan muiden Nato-maiden, niin Eu­roopan maiden kuin Yhdysvaltainkin, näkökulmasta uusi erittäin nopean toiminnan joukko voi kuitenkin osoittautua poliittisesti hankalaksi. Tämä johtuu nimenomaan siitä, että joukot pysyvät kotimaittensa tukikoh­dissa ja liikkuvat sieltä vain, jos Nato katsoo tarpeelliseksi vastata esimerkiksi Venäjän aggressioon.

Se on pettymys, sanoo Kansainvälisen strategian tutkimuksen instituutin (IISS) johtaja François Heisbourg. Se, ettei joukkoja lähetetty Baltiaan pysyvästi, heikentää hänen mukaansa Naton puolustuksen uskottavuutta.

»Sotilaallisesti joukot voidaan lähettää nopeasti sinne, missä niitä tarvitaan. Ongel­ma on, ettei poliittisia päätöksiä joukkojen lähettämisestä kyetä välttämättä tekemään nopeasti», Heisbourg sanoo.

Jotta Naton nopean toiminnan joukkoja voidaan käyttää, Naton kaikkien 28 jäsenen pitää olla niiden lähettämisestä yhtä mieltä.

Naton historiassa on esimerkkejä siitä, ettei kulloisenkin nopean toiminnan yksikön lähettämisestä ole päästy yksimielisyyteen. Esimerkiksi Persianlahden sodan aikana 1990–1991 Naton silloiseen nopeaan joukkoon sotilaita luvanneet Saksa ja Belgia kieltäytyivät lähettämästä sotilaitaan, kun Turkki pyysi joukkoja avukseen Irakin mahdollista iskua vastaan. Käsiä ei lopulta haluttukaan liata.

Heisbourgin mukaan Naton olisi kannat­tanut ennemmin hyväksyä jossain muodos­sa Puolan ehdotus uudesta pysyvästä Nato-tukikohdasta EU:n itälaidalle. Näin mahdolliset poliittiset kiistat joukkojen lähettämisestä olisi voitu välttää.

»Jos Venäjältä tulleet pienet vihreät miehet törmäisivät Baltiassa pysyvästi oleviin amerik­kalaisiin, brittiläisiin, saksalaisiin tai ranska­laisiin Nato-sotilaisiin, nämä voisivat vastata lähes automaattisesti.»

Pysyvää tukikohtaa ei Heisbourgin mukaan haluttu, koska »konfliktin ajatteleminen on ää­rimmäisen kivuliasta». Vaikeat päätökset oli helpompi lykätä tulevaisuuteen ja sitoa poliit­tiseen päätöksentekoprosessiin, jossa kutakin tilannetta arvioidaan erikseen.

Toisaalta myös nopean toiminnan joukko muodostaa niin sanotun tripwire-vaikutuk­sen. Jos Venäjä lähettäisi sotilaitaan esimer­kiksi Viroon ja nämä kohtaisivat siellä Naton keihäänkärkijoukkoja, Venäjä ikään kuin kompastuisi ansalankaan: nopean toiminnan joukkojen jälkeen venäläisiä vastaan varmasti lähetettäisiin lisäjoukkoja viidennen artiklan perusteella.

Saksan on aika ottaa aiempaa enemmän vastuuta ulkopolitiikassaan! Näin va­kuuttivat sekä Saksan ulko- ja puolus­tusministeri että maan liittopresidentti Münchenin puolustuskonferenssissa viime vuoden alussa.

Tuolloin ei vielä tiedetty, että maapala Euroopan itälaidalla vaihtaisi omistajaa ja Euroopassa alettaisiin sotia. Siksi kaikki ajat­telivat, että saksalaispoliitikot viittasivat krii­sinhallintaan, jossa Saksa oli edellisvuosina näyttänyt hangoittelevan vastaan.

Saksa esimerkiksi kieltäytyi lähettämäs­tä lentokoneitaan valvomaan Libyan lentokieltoaluetta 2011, vaikka operaatiolle oli YK:n turvallisuusneuvoston valtuutus.

Saksa ei kuitenkaan ole ollut kriisin­hallinnassa viime vuoden aikana yhtään tavanomaista aktiivisempi, Nick Witney sanoo. Sen sijaan nyt, kun puolustuksen painopiste on kääntynyt maailman kriiseistä Eurooppaan, tilanne näyttää muuttuvan.

Baltiassa nopean toiminnan joukon muodostamiseen on oltu erityisen tyytyväisiä.

Euroopan kiistaton poliittinen johtaja, joka on puolustusbudjetiltaan mantereen kolman­neksi suurin, näyttää ottavan aiempaa enem­män vastuuta.

Saksa otti vuoden alussa Naton olemassa olevien nopean toiminnan joukkojen maavoi­mien vetovastuun yhdessä Hollannin kanssa. Baltian maiden ilmatilan valvontaan Saksa on luvannut kuudesta kahdeksaan hävittäjää, ja jo nyt Itämeren alueen ilmatilan kokonaiskuvaa tarkkaillaan Naton ilmavalvontakeskuksessa Saksassa.

Tunnelma Saksan puolustuspoliittisissa kabineteissa on, että lupaukset pidetään ja sillä hyvä, toteaa yhdysvaltalaisen Brookings-ajatushautomon vanhempi tutkija Constanze Stelzenmüller.

»Puolustusministeriön virkamiehet katso­vat, että nyt ollaan lähestulkoon rikkomassa rajoja», Stelzenmüller sanoo Saksan sitoumuk­sista Naton yhteiseen puolustukseen ja Baltian turvaamiseen.

Saksan varovaisuus näkyy silti edelleen puo­lustuspoliittisessa retoriikassa.

Naton virallisten linjausten mukaisesti Sak­san puolustuspolitiikassa ei puhuta Venäjän mahdollisesta uhkasta. Sen sijaan liittokansleri Angela Merkel puhui esimerkiksi G20-maiden kokouksessa viime vuoden lopulla siitä, kuinka Venäjän toimet olivat »kyseen­alaistaneet koko Euroopan rauhanomaisen järjestyksen».

Samanlaista retoriikkaa käyttää saksalaisen Stiftung Wissenschaft und Politik -tutkimuslaitoksen tutkija, aiemmin Saksan puolustusvoimia everstinä palvellut Wolfgang Richter. Hänen mukaansa se, että Venäjä mie­hitti Krimin, liitti sen itseensä ja on osapuo­lena Itä-Ukrainan sodassa, on »kansainvälisen oikeuden vastainen rikkomus ja siksi riski eurooppalaiselle turvallisuusjärjestykselle».

Vaikka Venäjästä ei Saksassa vielä puhuta­kaan uhkana, Richter toteaa ykskantaan, että Saksa on ehdottoman sitoutunut Naton vii­denteen artiklaan ja siten myös Baltian puo­lustamiseen.

»Sitoumus on myös osoitettava sotilaallisilla kyvyillä», Richter sanoo.

»Toisaalta ei ole Saksan poliittisen lin­jan mukaista hakeutua uuteen vastakkainasetteluun Euroopassa. Emme me halua tu­hannen kilometrin päähän itärajastamme sellaista jakolinjaa, joka Euroopassa vallitsi vuoteen 1989 saakka.»

Ranskalle ja Saksalle Euroopan ja sen ar­vojen puolustaminen mahdollisimman pitkälle eurooppalaisin voimin on his­toriallisesti ollut kunnia-asia, kun taas etenkin Britannia on halunnut pitää itsensä erossa Manner-Euroopan asioista ja lyöttäy­tynyt Yhdysvaltain kylkeen.

Nyt Britannia on kuitenkin luvannut lähettää 3 500 sotilastaan Puolaan Naton sotaharjoituksiin. Lisäksi saarivaltio on luvannut sotilaitaan uuteen keihäänkärkijoukkoon.

Britannian into Baltian turvaamiseen kum­puaa enemmän sisäpolitiikasta kuin varsinai­sesta huolesta liittolaisten turvallisuudesta, Nick Witney sanoo.

Tunnelma Saksan puolustuspoliittisissa kabineteissa on, että lupaukset pidetään ja sillä hyvä.

Yhtäältä Britannia haluaa osoittaa Euroo­palle, että saarivaltio tekee mitä tahtoo.

»Britannia suhtautuu myönteisesti mihin tahansa alueelliseen puolustusyhteistyöhön, kuten nyt Naton nopean toiminnan joukkoihin, koska sitä ei kontrolloida Brysselistä. Maa on hyvin syvällä omassa identiteettikriisissään», Witney sanoo. Hän viittaa pääministeri David Cameronin lupaukseen järjestää kansanäänestys Britannian EU-jäsenyydestä.

Toisaalta Britannia haluaa näyttää Yhdys­valloille, että saarivaltiolla on vielä merkitys­tä. Britannialle on kova isku, että Yhdysvallat aikoo sulkea Mildenhallin lentotukikohtansa Lontoon koillispuolella ja lähettää kotiin 3 200 sotilastaan.

Venäjän mahdolliseen uhkaan Britanniassa kuitenkin suhtaudutaan varsin rauhallisesti.

»Brittiläisen ajattelun mukaan ei ole toden­näköistä, että Venäjä koettelisi Naton viidettä artiklaa Baltiassa tai muuallakaan. Ukraina oli haavoittuvainen juuri siksi, ettei maa kuulu Natoon», Witney sanoo.

Britanniassa ei Witneyn mukaan uskota myöskään siihen, että Venäjällä olisi intressiä koetella Euroopan unionin ulkorajaa Suomessa tai Ruotsissa. Se olisi liian riskialtista, vaikka etenkään Ruotsin puolustus ei kovin hyvässä iskussa olekaan.

»Ranskassa, samoin kuin Saksassa tai Britanniassa, puolustuksessa on aina kyse joukkojen lähettämises­tä pois omalta alueelta. Puolustus­suunnittelumme perustuu siihen, että uhka ei koskaan pääse rajoillemme saakka», IISS:n Heisbourg sanoo.

Siksi puhe varsinaisesta alueellisesta puo­lustuksesta ei ole Ranskan näkökulmasta kovin oleellista, vaikka Nato Baltian puolustusta nyt vahvistaakin.

Käytännössä Ranska varautuu sotilasdoktriinissaan lähettämään kahden taisteluprikaatin verran joukkojaan Naton yhteisoperaatioon – joka voisi teoriassa tapahtua missä tahansa. Prikaati koostuu 3 000–7 000 sotilaasta.

Baltiaan Ranska on jo tarjonnut lentokoneitaan ilmatilavalvontaa varten. Lisäksi maa on luvannut sotilaitaan Naton sotaharjoituksiin Puolaan. Tammikuun lopussa presidentti François Hollande lupasi lähettää Puolaan myös tankkeja ja panssaroituja ajoneuvoja kahden kuukauden määräajaksi.

Jo ennen Ukrainan kriisiä Ranska tarjosi toiseksi eniten sotilaita Naton nopean toi­minnan joukkoihin. Eniten nopean toiminnan joukkoja lähettää Yhdysvallat.

Heisbourgin mukaan Ranskassa on nyt käynnissä strateginen keskustelu siitä, miten Ranska voisi olla osaltaan vastaamassa Naton alueella sellaisiin tilanteisiin, joissa on ky­se kollektiivisesta puolustuksesta. Siis mihin joukkoja voitaisiin lähettää, kenen kanssa ja kuinka nopeasti.

Viime vuosina Ranskan puolustuspoliittinen aktiivisuus on kohdistunut kriisinhallintaan ja etenkin Pohjois-Afrikkaan. Ranska oli mukana Libyan lentokieltoalueen valvonnassa ja ilmaiskuissa vuonna 2011. Loppuvuonna 2012 ranskalaisia joukkoja lähti Maliin estä­mään islamistikapinallisia etenemästä maan pohjoisosista pääkaupunkiin, ja vuonna 2013 Ranska lähetti joukkojaan Keski-Afrikan tasavaltaan maan hallituksen tueksi kapinallisia vastaan.

Nyt keskustellaan siitä, ovatko uhkakuvat muuttuneet.

»Jos katsotaan, että Ranskan täytyy toimia aiempaa itsevarmemman Venäjän suhteen, sitten täytyy. Pariisissa ajatellaan, että joukko­ja on todennäköisesti pystyttävä lähettämään yhtä aikaa sekä etelään että itään», Heisbourg toteaa.

»Mutta Alger on maantieteellisesti lähem­pänä Ranskaa kuin Riika.»