Vladimir Putinin Suomen-vierailu kesällä 2013 sujui vielä varsin aurinkoisissa tunnelmissa. // KUVA: TASAVALLAN PRESIDENTIN KANSLIAUkrainan kriisi ja Venäjän aiempaa aggressiivisempi ulkopolitiikka tuskin muuttavat Suomen ulkopoliittista käyttäytymistä radikaalisti, arvioivat Suomen ulkopolitiikan tutkijat ja asiantuntijat.
”Ihmettelisin, jos Suomessa tapahtuisi iso paradigman muutos Venäjän-suhteissa kohti kahdenvälisyyden painotusta”, arvioi Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori Tuomas Forsberg.
”Suomella on ollut tähänkin saakka tilaa tehdä itsenäistä ulkopolitiikkaa EU:ssa, ja jos EU-yhteistyö on hajalla, kahdenvälisille suhteille jää enemmän tilaa.”
Pitkän linjan diplomaatti Jaakko Iloniemi katsoo, että Suomi on nyt ”puun ja kuoren välissä”.
Iloniemen mukaan Suomen tulee yhtäältä vaikuttaa parhaansa mukaan EU:n Venäjän-politiikkaan, jotta se olisi Suomen kannalta suotuisaa. Se, mitä tämä käytännössä tarkoittaa, on tosin vasta muotoutumassa, sillä EU ja Yhdysvallat sekä toisaalta Venäjä reagoivat toistensa toimiin nyt askel kerrallaan. Toisaalta Suomen olisi nyt laitettava turvallisuuspoliittiset intressit taloudellisten edelle ja oltava mukana EU:n mahdollisissa uusissa Venäjä-sanktioissa, vaikka ne olisivatkin omalle taloudelle tuskallisia.
Lisäksi Iloniemi painottaa, että kahdenväliset suhteet Venäjään on edelleen osattava pitää kunnossa. Hänen mukaansa tämä ei kuitenkaan tarkoita mahdollisen Nato-jäsenyyden vastustamista sillä perusteella, ettei Venäjää pidä ärsyttää. Iloniemen mukaan Suomen ja Ruotsin yhteistyö Naton ja Yhdysvaltain kanssa on jo niin läheistä ja tiivistä, että Venäjän näkökulmasta se ei varmaan juuri eroa Nato-jäsenyydestä.
Suomen olisi myös osin punnittava uudelleen keskinäisriippuvuuttaan Venäjän kanssa, arvioi ulkoministeriön erikoistutkija Hiski Haukkala. Perinteinen myönteisen keskinäisriippuvuuden mantra ei enää riitä, sillä kaikki taloudellinen yhteistyö ei välttämättä ole vain hyväksi vaan voi kääntyä Suomelle myös strategiseksi heikkoudeksi.
”Näiden mahdollisten vaarojen havaitseminen vaatii pitkäjänteistä ja poikkihallinnollista strategista ajattelua, mutta onko meillä sitä?” Haukkala kysyy.
”Venäjä pelaa eri peliä”
Asiantuntijoiden mukaan on selvää, että niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin on viime vuosina tulkittu Venäjää väärin. Vladimir Putin puhui Venäjän tyytymättömyydestä yksinapaiseksi käyneeseen maailmanjärjestykseen jo toisella presidenttikaudellaan vuonna 2007, ja Iloniemen mukaan lännen olisi ollut syytä uskoa, ettei puheita ollut tarkoitettu vain sisäpolitiikan välineiksi. Ukrainan kriisin aikana Putin on toistanut tyytymättömyytensä.
Tuomas Forsbergin mukaan ydinkysymys on, käyttäytyykö Putin samojen päätöksentekokoodistojen mukaan kuin aikaisemmin vai onko Venäjän johdon tapa arvioida intressejä ja riskejä muuttunut.
”Venäjä käyttäytyy suurvallan tavoin. Putin on kuitenkin karttanut riskejä: kaikki on tehty varman päälle sekä Georgiassa (2008) että Krimillä. Sotilaallisiin riskeihin ei ole ajauduttu.”
Itä-Ukrainassa Venäjä saattaa Forsbergin mukaan tavoitella välitilaa, jossa Itä-Ukraina ei välttämättä ole osa Venäjää mutta jossa Venäjä pystyy halutessaan estämään Ukrainan lähentymisen lännen kanssa. Venäjä saavuttaisi tavoitteensa, jos Ukrainassa päädyttäisiin federalistiseen malliin.
”Silloin maan ulkopolitiikkaa pystyttäisiin kontrolloimaan. Lisäksi federalististen osien eroaminen Ukrainasta voitaisiin oikeuttaa poliittisesti nykyistä helpommin.”
Forsbergin mukaan Venäjä ei halua ajautua Ukrainassa pitkäaikaiseen konfliktiin, jossa venäläisiä joukkoja olisi Ukrainassa pysyvästi samaan tapaan kuin Yhdysvaltain joukkoja Irakissa tai Afganistanissa.
Hiski Haukkala katsoo, että Venäjän nykytilanne on muhinut pinnan alla jo pitkään. Länttä on kuitenkin vaivannut näköharha: on tehty tulevaisuutta koskevia johtopäätöksiä esimerkiksi Venäjän hiipuvasta talouskehityksestä ja ajateltu, että taloudellinen alamäki kääntää lopulta Venäjän takaisin kohti länttä.
”EU:ssa ajatellaan, että kunhan Venäjän talouskasvu kääntyy tarpeeksi miinukselle, tulee vastaan piste, jossa Venäjä ymmärtää, ettei se voi enää jatkaa nykykurssillaan. Näyttää kuitenkin siltä, ettei sellaista pistettä välttämättä tule. Venäjä ei pelaa sitä peliä, jota EU kuvittelee sen pelaavan.”
Kumppanuuteen ei ole paluuta?
Euroopan unionin sanktiopolitiikkaa asiantuntijat pitävät oikeansuuntaisena mutta nimellisinä. Iloniemi nimeää EU:n tähänastiset sanktiot ”mielenosoitukseksi”. Forsbergin mukaan kolmivaiheinen sanktiopolitiikka on ollut tähän saakka järkevää – eikä muu olisi poliittisesti ollut edes mahdollista, sillä EU:n rivit ovat hajalla.
”Sanktiot ovat antaneet signaalin, että Venäjän toimenpiteitä ei hyväksytä, mutta Venäjän toimiin sanktioilla ei kuitenkaan ole välitöntä vaikutusta”, Forsberg toteaa.
Professorin mukaan moni ajattelee EU:ssa ja Suomessakin, että Krimin liittäminen Venäjään on jo de facto hyväksytty ja että Venäjän kanssa pitäisi mahdollisimman pian palata vanhaan kumppanuuteen. Saksan nykyjohdolle tämä ei kuitenkaan sovi, sillä etenkin kristillisdemokraatit katsovat, että Venäjä on mennyt liian pitkälle.
”Saksan sosiaalidemokraateilla voisi olla halua palata kumppanuuteen Venäjän kanssa autoteollisuuden työpaikkojen suojelemiseksi, mutta liittokansleri Angela Merkel ei taatusti tähän suostu”, Forsberg sanoo. Siksi on hänen mukaansa epätodennäköistä, että EU palaisi entiseen yhteistyöhön Venäjän kanssa ainakaan niin kauan kuin kristillisdemokraatit johtavat Saksan hallitusta.
”Muutos näkyy esimerkiksi viisumivapaudesta käytävien neuvotteluiden ja muiden Venäjälle tärkeiden asioiden jumiutumisena. Kauppa voi kriisin jälkeen kulkea entiseen tapaan, mutta poliittisesti ei lähennytä.”
Entä olisiko EU:n pitänyt alun perin ymmärtää paremmin, kuinka tärkeä Ukraina oli Venäjälle? Forsbergin mukaan tällainen ajattelu johtaisi geopoliittisiin etupiireihin, jotka ovat kansainvälisten sopimusten ja EU:n omien periaatteiden vastaisia.
”Jos lähdetään siitä, että EU:n pitäisi ottaa Venäjän intressit huomioon eikä antaa Ukrainan itse päättää, koko EU:n luonne kansainvälisen politiikan toimijana muuttuisi. EU ei ole strateginen toimija, mikä on unionin hyvä ja huono puoli. Jos EU alkaa pelata samanlaista peliä kuin Venäjä, se on taaksepäin menemistä.”
Sen sijaan EU:n olisi Forsbergin mukaan kannattanut jo oranssin vallankumouksen jälkeen tukea Ukrainaa aktiivisesti korjaamaan talouttaan ja vähentämään korruptiota, jotta valta ei olisi vain siirtynyt yhdeltä klikiltä toiselle. Näin olisi ilmaistu selkeästi, että Ukraina halutaan mukaan unioniin.
