Talouskeskustelumme mantra on, että talouden pitää kasvaa, jotta elintasomme nousee. Kun etenkin läntinen teollisuus on luovan tuhon aikana hiipunut, kasvun moottoriksi on huudeltu innovaatioita, uusia googleja, facebookeja ja nokioita.
Talouden kasvua puolestaan mitataan bruttokansantuotteen muutoksella vuodesta toiseen. Bkt sisältää tietyn maan yhden vuoden kaiken taloudellisen toimeliaisuuden.
Luova tuho näyttää kuitenkin tehneen bruttokansantuotteesta auttamatta vanhanaikaisen. Taloudellisen arvon käsite on hämärtynyt sitä mukaa kun taloutemme on monimutkaistunut, tuotteiden ja palveluiden määrä räjähtänyt ja laatu parantunut.
Suuri osa uusista innovaatioista ei vielä edes näy bruttokansantuotteessa kokonaan.
”Bkt:n laskemisesta on tullut entistä vaikeampaa. Ongelmat ovat kasvaneet huomattavasti etenkin 1960-luvulta lähtien”, sanoo brittiläinen ekonomisti Diane Coyle.
Coyle julkaisi keväällä bkt:n historiaa käsittelevän kirjan, jonka pääväite on selkeä: meidän pitäisi miettiä entistä tarkemmin, mihin kysymyksiin yritämme saada vastauksia laskemalla bruttokansantuotetta.
Inflaatiota yliarvioidaan
Bruttokansantuotteen juuret juontavat 1930-luvun suureen lamakauteen. Niin Euroopan kuin Yhdysvaltain päättäjien oli poliittisesti tarpeellista saada tietoa siitä, miten lamasta selvittiin; kuinka paljon housupukuja tekstiiliteollisuus tuotti tai kuinka monta autoa tehdastyöläiset kokosivat vuosittain.
Toisen maailmansodan aikana bruttokansantuotteen avulla voitiin seurata sodan vaikutuksia talouteen. Sodan lopulla, vuonna 1944, Bretton Woodsin talouskokous kanonisoi bruttokansantuotteen aseman yleisenä taloudellisen toimeliaisuuden mittarina.
Yksinkertaistetusti bruttokansantuotteeseen lasketaan kaikki tietyssä maassa vuoden aikana tuotetut lopputuotteet ja palvelut, paitsi esimerkiksi kotityö ja muu sellainen työ, josta ei makseta palkkaa.
Maatalous- ja teollisuusyhteiskunnissa vaikkapa vehnäkiloja tai terästonneja oli helppo laskea, sillä mittayksiköt olivat yksiselitteisiä. Sittemmin taloutemme on sirpaloitunut. Se tekee bkt:n laskemisesta aiempaa vaikeampaa, sillä lukemattomat erilaiset tuotteet ja palvelut on muutettava vertailukelpoisiksi yksiköiksi.
Coylen laskelmien mukaan esimerkiksi vuoden 1970 Yhdysvalloissa kuluttajille oli tarjolla viisi eri televisiokanavaa, he saattoivat juoda 20:ta erilaista limonadia ja tainnuttaa päänsärkyään viidellä erilaisella särkylääkkeellä. Kolme vuosikymmentä myöhemmin televisiokanavia oli 185, särkylääkkeitä 141 ja limonadilajeja 87. Samana aikana erilaisten tietokoneiden määrä oli kivunnut nollasta noin neljäänsataan. Sama pätee puhelimiin, musiikkisoittimiin, kameroihin ynnä muuhun tekniikkaan.
Lisäksi palveluiden osuus taloudesta kasvaa koko ajan. Yhdysvaltain bkt:sta jo 80 prosenttia ja Suomen taloudesta noin 70 prosenttia koostuu palveluista.
Bruttokansantuotetta tarkastellaan yleensä niin sanotusti reaaliarvoisena, eli käyvin hinnoin lasketusta bkt:sta poistetaan hintojen muutoksen eli inflaation vaikutus. Reaalisen bkt:n laskemiseksi määritellään hintaindeksi, jossa tuotteet ja palvelut muutetaan vertailukelpoisiksi yksiköiksi ja jossa tuotteiden ja palvelujen hinnat painotetaan sen mukaan, kuinka paljon niitä kulutetaan.
”Etenkin palveluiden yksikköhinnan määrittäminen on vaikeaa, ja ongelma on kasvanut sadan viime vuoden aikana”, sanoo Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkimusjohtaja, professori Mika Maliranta.
Malirannan mukaan taloustieteilijät ovat nykyisin yhtä mieltä siitä, että hintojen muutosta ei monimutkaistuvassa taloudessa kyetä laskemaan oikein. Tavaroiden ja palveluiden laatu paranee nopeammin kuin talousluvuissa arvioidaan, eli inflaatiota puolestaan yliarvioidaan.
Se tarkoittaa, että talous kasvaa bkt-lukujen takana nopeammin kuin luvut antavat olettaa.
”On kuin odottaisimme uutta John Maynard Keynesiä, joka käsitteellistäisi taloutemme uudelleen, jotta voisimme alkaa koota parempia tilastoja.”
Data jää näkymättömiin
Toinen ongelma nykyisten kansantalouksien koon ja kasvun laskemisessa ovat uudet innovaatiot – siis juuri ne, joista nyt odotetaan hiipuvan läntisen talouden pelastajaa. Niitä ei pystytä vielä laskemaan luotettavasti mukaan bruttokansantuotteeseen.
”Uudet liiketoimintamallit ovat vielä niin vakiintumattomia, ettei niitä voida mallintaa millään tietyillä mittareilla”, Diane Coyle sanoo.
Ongelma liittyy etenkin Wikipedian, Facebookin ja Twitterin sekä Googlen kaltaisiin digitaalisiin innovaatioihin, jotka ovat kuluttajille ilmaisia: jos tuotteilla tai palveluilla ei ole kuluttajille markkinahintaa, niiden taloudellinen vaikutus ei näy bruttokansantuotteessa oikein. Sama pätee vaikkapa suureen osaan nykyistä musiikkiteollisuutta ja media-alaa, jonka tuotteista monia kulutetaan verkossa maksutta.
Bruttokansantuotteeseen voidaan kyllä laskea se, kuinka paljon vaikkapa Google tai Facebook myyvät mainoksia, maksavat työntekijöilleen palkkaa tai käyttävät sähköä. Sen sijaan se, kuinka paljon uudet innovaatiot ja niiden mahdollistama pääsy tietoon luovat arvoa kuluttajille, jää bkt-laskelmissa pimentoon.
”Moni sanoo pitävänsä pääsyä sosiaaliseen mediaan lähes ihmisoikeutena. Vaikka tällaisiin heittoihin pitää suhtautua varauksellisesti, on selvää, että esimerkiksi sosiaalisen median arvo kuluttajille on valtava”, Coyle sanoo.
Taloustieteilijät ovat yrittäneet selvittää kuluttajille syntyvää taloudellista arvoa niin sanotun kuluttajaylijäämän käsitteen avulla. Se mittaa sitä hyötyä, joka kuluttajalle jää tuotteesta tai palvelusta sen jälkeen, kun tuotteen hinta on maksettu.
Digitaalisten innovaatioiden kuluttajaylijäämästä on kirjoittanut esimerkiksi arvostetun Massachusetts Institute of Technology (MIT) -yliopiston professori Erik Brynjolfsson. Hän on huomauttanut, että informaatioalan – esimerkiksi ohjelmoinnin, musiikki- ja televisioalan sekä tieto- ja viestintätekniikan – osuus Yhdysvaltain bruttokansantuotteesta oli virallisten tilastojen mukaan muutama vuosi sitten nelisen prosenttia eli saman verran kuin 25 vuotta aiemmin.
”Miten tämä on mahdollista? Eikö meillä muka ole käytössämme enemmän informaatiota kuin koskaan ennen”, Brynjolfsson kyseli taannoin retorisesti MIT Sloan Management Review –lehdessä.
Yhdysvaltalaisen Progressive Policy Institute -tutkimuslaitoksen ekonomisti Michael Mandel on puolestaan todennut, että tieto- ja viestintätekniikka näkyy bruttokansantuotteessa usein ”väärin” myös siksi, että tuotteiden ja palveluiden laatu on viime vuosina parantunut huimasti mutta hinnat eivät ole nousseet samaan tahtiin.
Esimerkiksi Yhdysvaltain viranomaistilastojen mukaan yhdysvaltalaisetovat käyttäneet vuoden 2011 jälkeen aiempaa vähemmän rahaa internetyhteyksiin. Bruttokansantuotetta laskettaessa internetin käytön osuus bkt:sta on siis laskenut, Mandel kirjoitti taannoin instituuttinsa verkkosivuilla – vaikka samaan aikaan yhteyksien laatu on parantunut eli kuluttajien käsillä olevan informaation määrä lisääntynyt.
Toisin sanoen kuluttajille uusista innovaatioista syntyvä arvo on viime vuosina lisääntynyt huimasti, vaikka innovaatiot eivät ole kasvattaneet bruttokansantuotelukuja juuri lainkaan.
Jotta innovaatioiden taloudellinen arvo näkyisi myös bruttokansantuotteessa, Michael Mandel on ehdottanut, että informaatiosta tehtäisiin bruttokansantuotteen kolmas peruskategoria tuotteiden ja palveluiden rinnalle.
Jos kuluttajien ja yritysten käyttämän datan arvo pystyttäisiin arvioimaan, informaatiopalvelut saataisiin näkymään nykyistä paremmin kansantalouksien virallisessa tilinpidossa. Yksinkertaistetusti esimerkiksi kuluttajien käyttämän datan arvoa voitaisiin Mandelin mukaan arvioida laskemalla ensin, paljonko verkosta ladatun datan määrä kasvaa, ja suhteuttamalla tämä sitten informaatiopalveluiden nykyarvoon.
Vuositasolla bkt saattaisi useissa maissa kasvaa huomattavasti enemmän kuin nykytilastot näyttävät. Mandelin laskelmien mukaan esimerkiksi Yhdysvaltain talous olisi vuoden 2012 ensimmäisellä puoliskolla oikeammin kasvanut noin 2,3 prosenttia eikä 1,7 prosenttia, kuten viralliset luvut osoittivat.
Kenestä uusi Keynes?
Talous näyttää siis tilastojen takana kasvavan nopeammin kuin bruttokansantuoteluvut osoittavat – ja ennen kaikkea elintasomme on noussut, vaikka talous ei bruttokansantuotteella mitattuna ole kasvanut vastaavasti.
Talouden kasvulukuja ei siis ainakaan nykyisellään kannattaisi pitää elintasomme erehtymättömänä mittarina. Esimerkiksi MIT:n Erik Brynjolfssonin mukaan kuluttajan ylijäämän käsite voi olla informaation aikakaudella bkt:ta parempi talousmittari, sillä kuluttajat ymmärtävät jo nyt taloudellisen arvon eri tavalla kuin bruttokansantuotteen laskutavat.
Myös Diane Coyle katsoo, että nykyiset talouskäsitteemme ovat vanhentuneita, puhummehan edelleen juuri bruttokansantuotteesta ja tuottavuudesta, vaikka aineellisten tuotteiden osuus taloudestamme pienenee koko ajan.
”Meidän pitäisi pohtia uudelleen, mitä taloudellinen arvo on”, Coyle sanoo.
”On kuin odottaisimme uutta John Maynard Keynesiä, joka käsitteellistäisi taloutemme uudelleen, jotta voisimme alkaa koota parempia tilastoja.”
