»Ajattelin, että saan hyvän työn ja lähetän kaikki rahat serkulleni», sanoo guinealainen teinipoika Bambino. Hän asui 2010-luvun taitteessa Marokossa, Espanjalle kuuluvaa Melillan aluetta sivuavilla vuorilla, kymmenien afrikkalaisten nuorten veljeskunnaksi kutsumassa yhteisössä.
Asumus oli rakennettu muoveista ja puun palasista, ja veljeskunta siirsi sitä muutaman viikon välein poliiseilta piiloon. Bambinon ja hänen veljiensä tavoitteena oli ylittää Melillaa ympäröivä raja piikkilankaesteineen ja päästä Espanjaan.
Bambino on yksi antropologi-dokumentaristi Isabella Alexander-Nathanin kirjan päähenkilöistä ja yksi niistä tuhansista afrikkalaisista, jotka pyrkivät vuosittain papereitta Eurooppaan. Alexander-Nathani vietti Bambinon ja muiden kotinsa jättäneiden kanssa kolme vuotta, matkasi Kongosta, Sierra Leonesta ja Malista Libyaan, Algeriaan ja Marokkoon. Hän kuvaa, miksi ihmiset ovat liikkeellä.
»En valinnut lähteväni. Minulla ei ollut vaihtoehtoa», Bambino sanoo kirjassa. Hän kertoo isänsä kuolleen neljän valtion rajalle ulottuvan Manojoen alueen väkivaltaisissa levottomuuksissa ja äitinsä menehtyneen sairauteen. Pikkusisko ja veli jäivät Bambinon vastuulle. Ainoa elinkeino oli kotitarveviljely maatilkulla mutatiilistä kootun kodin vieressä.
Jotain oli keksittävä, ja lähteminen näytti ainoalta mahdollisuudelta.
Bambino kertoo jättäneensä sisaruksensa serkkunsa huolehdittavaksi ja lähteneensä työn ja toivon perässä pääkaupunkiin Conakryyn. Kun työtä ei löytynyt, matka jatkui kauemmas, lopulta Marokkoon ja Euroopan ulkorajalle. Matkalla kohtaamastaan väkivallasta ja hyväksikäytöstä huolimatta Bambino sanoo haaveilevansa Espanjasta, sillä siellä, niin hän uskoo, kaikki muuttuu viimein paremmaksi.
Marokossa Alexander-Nathani esittelee muitakin afrikkalaisia siirtolaisia, kuten Rabatissa satunnaisia rakennustöitä tekevän kongolaisen Phinon ja senegalilaisen yliopisto-opiskelijan Ousmanen.
Phino kertoo varttuneensa Bambinon tapaan köyhässä maaseutuyhteisössä ja haaveilevansa pääsystä Ranskaan. Hänet lähetti matkaan koko suku: jokainen uhrasi vähistään, jotta Phino voitiin lähettää kohti toiveikasta tulevaisuutta.
Ousmane puolestaan haaveilee opintojen jatkamisesta Euroopassa, koska opiskelu tai edes oleskelu Euroopassa nostaisi hänen arvoaan Senegalin työmarkkinoilla. Pakottavaa tarvetta päästä meren tuolle puolen ei kuitenkaan ole. Kenenkään toimeentulo tai elämä kotimaassa ei riipu Ousmanesta.
Vaikka lähdön henkilökohtaiset syyt ovat yksilöllisiä, kaikkia Alexander-Nathanin kirjan päähenkilöitä yhdistää se, että kotona heistä ollaan ylpeitä. He ovat yhteisöjensä terävimpiä päitä, sankareita, joilta toivotaan paljon, ehkä liikaakin.
Toiseksi heitä yhdistää se, että Marokossa he ovat yhteiskunnan suojattomimpia. Viranomaiset palauttavat paperittomia maarajoilta surutta takaisin autiomaahan. Kaupungeissa heitä pahoinpitelee poliisi. Luvallisestikin tulleille huudellaan ja heitä syrjitään, koska he ovat mustia. Harvan suojeluntarve selvitetään.
Näin ei tarvitsisi olla, kirjoittaa muuttoliike- ja turvapaikkapolitiikkaan erikoistunut itävaltalainen ajatushautomoammattilainen Gerald Knaus. Euroopan unionin akuutin siirtolaiskriisin lopettanut EU:n ja Turkin julkilausuma vuodelta 2016 perustui hänen European Stability Initiative -ajatushautomonsa ideoihin (ja epäonnistui Knausin mukaan poliittisen tahdon ja toimeenpanon puutteeseen).
Kirjassaan Knaus hahmottelee, millaiset olisivat Euroopan unionin humaanit ulkorajat. Niillä jokaisen suojelun tarve selvitettäisiin nopeasti ja reilusti – ja ne, joilla ei suojelun tarvetta olisi, palautettaisiin. Tämä vaatisi yhteistyötä naapuruston maiden kanssa, ennen kaikkea Marokon.
Ensin EU:n pitäisi perustaa Espanjalle kuuluviin Ceutaan ja Melillaan turvapaikkajärjestelmät, joissa tulijoiden hakemukset tutkittaisiin, Knaus ehdottaa. Suojelua myönnettäisiin sitä tarvitseville. Marokko sitoutuisi ottamaan takaisin ne, joilla ei suojelun tarvetta ole, sekä parantamaan ihmisoikeustilannettaan.
Toiseksi Espanja ja muut EU-maat kantaisivat vastuunsa pakolaisten suojelusta lisäämällä kolmansista maista uudelleensijoitettavien eli niin sanottujen kiintiöpakolaisten määrää. Nyt maailman pakolaisista lähes neljä viidestä asuu köyhissä maissa. Kolmas ja tärkein askel olisi, että EU helpottaisi marokkolaisten viisuminsaantia, tarjoaisi stipendejä ja aloittaisi neuvottelut viisumivapaudesta.
Jos rajoista onnistuttaisiin tekemään inhimilliset, eurooppalaiset valtiojohtajat voisivat Knausin mukaan palauttaa kansalaisilleen tunteen siitä, että kontrolli säilyy. Se lisäisi turvallisuutta.
Samalla EU voisi vaikuttaa paljon itseään isompiin asioihin. Inhimillisillä ulkorajoilla ja vaatimalla kumppanimailtaan siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden ihmisarvoista kohtelua EU voisi osoittaa halunsa ja kykynsä ylläpitää ja kehittää kansainvälistä pakolaisjärjestelmää. Se on oleellinen osa läntistä ihmisoikeuslainsäädäntöä, ja Euroopalla on siinä johtorooli.
Kirjoittaja on toimittaja ja tietokirjailija, jonka EU:n pakolaispolitiikkaa käsittelevä teos Euroopan porteilla palkittiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla 2020.
