Viime syksynä Kiinan sortotoimet läntisessä Xinjiangin maakunnassa ajoivat Serikžan Bilašin maanpakoon.
Bilaš ei tosin lähtenyt Xinjiangista vaan naapurimaasta Kazakstanista. Hänen perustamansa ihmisoikeusjärjestö Ata-jurt alkoi jo vuonna 2017 raportoida Kiinan uiguurivähemmistöön kohdistuvista kiihtyvistä vainoista, ja se oli pitkään tärkein tietolähde Xinjiangin tilanteesta ulkomaailmalle.
Kazakstanin viranomaiset puuttuivat alusta lähtien peliin. Vuonna 2019 Bilaš asetettiin kotiarestiin. Viime syyskuussa hän lopulta pakeni jatkuvaa häiriköintiä, uhkailua ja toistuvia pidätyksiä Turkkiin.
»Kazakstanin hallitus on läheisessä suhteessa Pekingiin», Bilaš totesi Financial Times -lehdelle Istanbulissa viime lokakuussa.
Kun kansainvälinen yhteisö ja media ovat arvostelleet viime vuosina yhä voimakkaammin Kiinan ihmisoikeusloukkauksia Xinjiangissa, ovat maakunnan rajanaapurit pysyneet hämmentävän hiljaisina. Näyttöä on jopa siitä, että kaikki Keski-Aasian maat ovat lähettäneet uiguureja takaisin Xinjiangiin sekä osallistuneet uiguurien seurantaan ja heidän tekemistensä raportointiin Kiinalle.
Xinjiang on hankaumakohta Kiinan ja Keski-Aasian maiden suhteissa. Kazakstanissa esimerkiksi elää suurin uiguuridiaspora. Eivätkä Kiinan vainot rajoitu vain sukulaiskansa uiguureihin, vaan kohteina on myös Xinjiangissa asuvia etnisiä kirgiisejä, uzbekkeja ja kazakkeja. Jopa Kazakstanin kansalaisia on joutunut uudelleenkoulutusleireille vierailtuaan sukulaistensa luona Xinjiangissa.
Keski-Aasian maat eivät kuitenkaan julkisesti reagoi vainoihin, esimerkiksi viime vuoden YK-tason Xinjiang-aloitteissa. Keski-Aasian maat eivät kannattaneet sen paremmin Saksan lausuntoa, joka tuomitsi Kiinan toimet, tai Kuubaa, jonka lausunto tuki Kiinaa.
Glasgow’n yliopiston Keski-Aasian tutkijan Luca Anceschin mukaan taustalla ovat pääasiassa taloudelliset intressit.
»Jos Kiina tuo valtiontaloudelle rahaa ja maallasi on Kiinan kanssa yhteinen raja ja paljon kauppaa, uiguurikysymyksestä tulee herkkä. Esimerkiksi Kazakstan ei kommentoi Xinjiangin tapahtumia, edes silloin kun ne koskettavat omia kansalaisia», Anceschi kertoo Zoomin välityksellä Glasgow’sta.
Keski-Aasian viidestä Neuvostoliitosta irtautuneesta maasta puhutaan usein yhtenä kokonaisuutena, vaikka kyse on viidestä erilaisesta valtiosta. Kazakstanilla, Kirgisialla, Tadžikistanilla, Turkmenistanilla ja Uzbekistanilla on kuitenkin paljon yhteistä niin historian, kielen kuin identiteetin puolesta.
Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien Keski-Aasiassa on viritelty alueellista yhteistyötä. Heti itsenäistymisensä alkuvuosina valtiot perustivat Keski-Aasian unionin, Keski-Aasian talousyhteisön ja Keski-Aasian yhteistyöjärjestön. Papereita allekirjoitettiin, mutta tulokset olivat vähäisiä.
Neuvostoliiton raunioille syntyi myös itsenäisten valtioiden yhteisö ja sittemmin Euraasian unioni, mutta itsenäistyneet entisen Neuvostoliiton maat eivät innostuneet Moskova-vetoisista aloitteista.
Luca Anceschin mukaan regionalismi on Keski-Aasiassa epäonnistunut kahdella tasolla. Maat eivät ole integroituneet keskenään eivätkä muiden entisten Neuvostoliiton maiden kanssa.
»Keski-Aasian maat eivät retoriikasta huolimatta käy kauppaa keskenään eivätkä investoi toisiinsa. Alun perin tämä johtui Kazakstanin ja Uzbekistanin välisestä kisailusta: kumpikin maa näki itsensä alueen johtajana.»
Kartta: Kauko Kyöstiö
Nopea väestönkasvu on tehnyt Keski-Aasian valtioista yhä suurempia ja nuorempia. Maiden yhteenlaskettu väkiluku on noussut noin 50:sta 75 miljoonaan vuodesta 1991. Mediaani-ikä on 27 vuotta. Alueella asuu jo suuri massa nuoria ihmisiä, jotka eivät muista Neuvostoliittoa.
Tästä huolimatta keskenään hajaantuneet Keski-Aasian maat ovat edelleen ympäröivien suurvaltojen puristuksessa. Moni maa on perinyt neuvostoajalta tiiviit suhteet Venäjään, ja jaettu etninen tausta tarjoaisi pohjan yhteistyölle Turkin kanssa.
Tärkeimmäksi alueelliseksi vaikuttajaksi on kuitenkin noussut Kiina.
Washingtonin Carnegie-keskuksen vanhemman tutkijan Paul Stronskin mukaan Kiinan intressi Keski-Aasiassa on ennen muuta turvallisuuspoliittinen: se haluaa rauhoittaa alueen Afganistanin ympärillä ja pitää tilanteen Länsi-Kiinan uiguurialueen Xinjiangin ympärillä hiljaisena ja hallittavana.
Kiina edistää tätä tavoitetta muun muassa Keski-Aasian maiden turvallisuuspoliittisen yhteistyöelimen, Shanghain yhteistyöjärjestön (SCO) kautta. Uiguurikysymyksen se kehystää terrorismin torjunnaksi.
Tilanne juontaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisiin vuosiin, jolloin Kirgisiassa kokoontui itsenäistä Uiguristanin valtiota Xinjiangiin ajava puolue. Kiina ei aloitteesta pitänyt, ja ongelmat valuivat rajan yli Kirgisiaan ja Kazakstaniin. Uiguuriaktivisteja surmattiin protestien yhteydessä Kiinassa, ja mielenosoituksia järjestettiin myös Biškekin ja Kazakstanin silloisen pääkaupungin Almatyn Kiinan-suurlähetystöjen luona.
Köyhät ja levottomat nuoret Keski-Aasian valtiot päätyivät solmimaan Kiinan kanssa rajasopimukset, joista myöhemmin syntyi Shanghain yhteistyöjärjestö. Siihen kuuluvat nykyisin Keski-Aasian maat Turkmenistania lukuun ottamatta sekä Kiina, Intia, Venäjä ja Pakistan. Järjestön toiminnan pääpaino on terrorismin, ääriliikkeiden ja separatismin torjunnassa.
Silkkitiehanke ja sen nimissä tehtävät investoinnit Keski-Aasian maihin ovat Kiinan toinen tärkeä väylä edistää intressejään alueella.
»Kiinan ajatus on, että investoinnit tuovat vakautta alueelle», Stronski kertoo puhelimitse Washingtonista.
Biškekissä sijaitsevan Etyj-akatemian tutkija Niva Yau on seurannut Kiinan investointeja läheltä. Hänen mukaansa kiinalaisten silta, tie- ja muut infrastruktuuriprojektit eivät herätä pelkästään ihastusta Keski-Aasiassa. Kiina tuo usein työntekijät mukanaan, jolloin hankkeiden työllisyysvaikutus paikan päällä jää pieneksi. Lisäksi Keski-Aasian maissa on historiasta kumpuavia ennakkoluuloja Kiinaa kohtaan.
Kiina on kuitenkin tehokas. Osa rakennushankkeista on toteutettu tuomalla aiemmin toisaalta tehty rakennushanke Keski-Aasiaan sellaisenaan toteuttajineen päivineen.
Kazakstan on onnistunut maista parhaiten uuden silkkitien rakennusprojektien sääntelyssä. Sen sijaan, että kiinalaiset toteuttaisivat hankkeita suoraan, ovat kazakstanilaiset insinöörit käyneet Kiinassa oppimassa hankkeista.
»Näin Kazakstanissa on omaa tietotaitoa. Jos jokin menee vikaan, kiinalainen insinööri lentää paikalle kuukaudeksi tai kahdeksi, mutta periaatteessa projekteissa tarvittava osaaminen on Kazakstanilla itsellään», Niva Yau kertoo.
Kiina aloitti pehmeän vallan käytön Keski-Aasiassa jo 1990-luvulla, mutta neuvostosukupolveen se ei tehonnut. Nuoret sen sijaan näkevät Kiinan toisin.
Kirgisiassa, Tadžikistanissa ja Uzbekistanissa sen sijaan työvoima on vähemmän koulutettua ja kiinalaishankkeiden työpaikat ovat usein kiinalaisten hallussa. Erityisesti pandemian aikana tämä on herättänyt närää, kun työttömyys on kasvanut entisestään köyhissä Keski-Aasian maissa.
Runsaan kuuden miljoonaan asukkaan Kirgisia on yhdessä Tadžikistanin kanssa alueen maista köyhin ja alikehittynein. Yli 20 prosenttia maiden asukkaista elää köyhyysrajan alapuolella.
Kirgisia on puristuksessa Kiinan ja Venäjän kilpailevien intressien välissä. Venäjä tarjoaa töitä suurelle määrälle Kirgisian nuoria, Kiina sijoittaa infrastruktuurihankkeisiin osana uutta silkkitietä.
Tammikuun puolivälissä populisti Sadyr Žaparov voitti Kirgisian presidentinvaalit. Nationalistisia iskulauseita käyttänyt Žaparov oli vapautunut vain kuukausia ennen vaaleja vankilasta, jossa hän istui 11 vuoden rangaistusta kidnappauksesta. Žaparov on ensimmäinen populistijohtaja, joka ei tule eliitin sisäpiiristä.
»Häntä kutsutaan ’Kirgisian Trumpiksi’», Yau toteaa.
Kunnon populistin tavoin Žaparovin lupaukset olivat epärealistisia. Kiinalaisten investointien kansallistaminen tai korruption karsiminen tuskin onnistuvat maassa, joka on korviaan myöten veloissa Kiinalle ja jossa korruptio on osa yhteiskunnan toimintaa.
Tadžikistan on niin ikään syvästi korruptoitunut valtio, mutta se on Yaun mukaan hoitanut velkaantumisensa järkevämmin. Vaikka 40 prosenttia valtionvelasta on Kiinaan, Tadžikistan on tehnyt velkarahalla tuottavia hankkeita, joiden turvin velkaa pystytään jopa lyhentämään. Toisaalta Tadžikistan joutui vuonna 2011 luovuttamaan Kiinalle maa-alueita velkansa lyhentämiseksi, ja Kiinalla on maassa sotilastukikohta.
Kazakstan sen sijaan kulkee omaa tietään. Keski-Aasian valtioista laajin ja vaurain haluaa irti kolonisoidun raaka-ainetuottajan roolista.
»Kazakstan ei halua enää viedä halpaa raakaöljyä Venäjälle vaan rakentaa kunnon jalostamoja myydäkseen parempilaatuista öljyä. Kazakstan myös tuottaa alumiinia ja kuparia ja pyrkii jalostamaan niitäkin edelleen», kertoo Niva Yau.
Venäjän rooli alueella onkin asteittain vähenemässä juuri siksi, että Keski-Aasian maat eivät enää halua olla pelkkiä raaka-aineiden sekä halvan työvoiman lähteitä.
Esimerkiksi Uzbekistanin vuonna 2016 valittu presidentti Šavkat Mirzijojev on avannut maata investoinneille ja sallinut varovasti kansalaisvapauksia. Economist-lehti jopa valitsi Uzbekistanin »vuoden maaksi» vuonna 2019 muun muassa talouteen ja ulkopolitiikkaan liittyvien uudistusten vuoksi.
Carnegien Paul Stronski muistuttaa, että kunkin maan edistystä tulee verrata sen lähtökohtiin: »Keski-Aasian muut maat ovat rimpuilevia kleptokratioita. Toki Uzbekistankin on sitä, mutta vähemmässä määrin.»
Mirzijojevin edeltäjän Islam Karimov jäi historiaan rautanyrkkinä, joka muun muassa antoi joukkojensa surmata satoja mielenosoittajia Andižanin kaupungissa toukokuussa 2005.
Vanhat Kiinaan kohdistuvat epäluulot ovat vähentyneet Keski-Aasian maissa. Niva Yaun mukaan ainakin Kirgisiassa moni nuori tähyää nykyään Venäjän sijasta Kiinaan.
»Olen haastatellut nuoria kirgiisejä, jotka ovat päätyneet Kiinaan vanhempiensa kehotuksesta. Vanhemmat ovat nähneet mandariinikiinan opiskelun järkeväksi Kiinan talousmahdin vuoksi.»
Kiina onkin vähitellen muuttunut kirgiisien mielessä takapajuisesta kehitysmaasta pilvenpiirtäjien, korkean teknologian ja kasvavien mahdollisuuksien maaksi. Niva Yaun mukaan ero on suuri Neuvostoliitossa opiskelleiden sukupolvien ja nykyisten 20–30-vuotiaiden välillä.
»Kiina aloitti pehmeän vallan käytön Keski-Aasiassa jo 1990-luvulla, mutta neuvostosukupolveen se ei tehonnut. Nuoret sen sijaan näkevät Kiinan toisin. Kymmenen vuoden sisällä tämä vaikuttaa myös maiden sisäpolitiikkaan, kun uusi polvi astuu politiikkaan», hän ennakoi.
Vielä 1990-luvulla Keski-Aasiassa elätettiin suuria haaveita myös Turkin suhteen. Se tuntui läheiseltä maalta: turkki oli sukukieli ja siltä suunnalta odotettiin investointeja ja kulttuurista lähentymistä.
»Kumpaakaan, suurta taloudellista läpimurtoa tai kulttuurista vastaantuloa ei lopulta tapahtunut», sanoo Paul Stronski.
Turkin valtion ideologia on viime vuosina siirtynyt sukulaiskansojen yhteyksiä korostavasta panturkismista kohti Osmani-imperiumin nostalgisointia. Ideologinen siirtymä on myös uskonnollinen: Turkki on entistä autoritaarisempi ja islamilaisempi, ja se näkee vaikutuspiirinsä ulottuvan koko entisen osmanivaltakunnan alueelle pitkälle Lähi-itään, Pohjois-Afrikkaan ja jopa Eurooppaan.
Ideologinen käänne ei kuitenkaan löydä vastakaikua Keski-Aasiasta.
Stronskin mukaan Keski-Aasian maiden etääntymiseen Turkista on kaksi syytä: yhtäältä Turkin aiemmin osoittama isoveliasenne ja toisaalta islamismin kasvu Turkissa. Keski-Aasian maiden presidentit ja poliittiset eliitit ovat maallistuneita.
Jos Turkki ottaisi Keski-Aasia-yhteistyön vastaan avosylin, se tuskin houkuttelisi juuri niitä ihmisiä, joita Turkki toivoisi.
Keski-Aasiasta toki löytyy turkkilaisia kouluja ja moni keskiaasialainen opiskelee Turkissa. Myös liike-elämällä ja vaikkapa Serikžan Bilašin kaltaisilla toisinajattelijoilla on vanhastaan yhteyksiä Turkkiin. Turkki on kuitenkin varovainen keskiaasialaisten kanssa myös siksi, että Isis on rekrytoinut taistelijoita alueelta.
»Jos Turkki ottaisi Keski-Aasia-yhteistyön vastaan avosylin, se tuskin houkuttelisi juuri niitä ihmisiä, joita Turkki toivoisi», Niva Yau sanoo.
Paul Stronskin mielestä keskiaasialainen panturkismi on pikemminkin paikallista ja perustuu sen pohdintaan, mitä tarkoittaa olla kazakstanilainen tai kirgiisi. Siihen liittyvät turkinsukuinen kieli ja paimentolaisperinteet, mutta ajattelu ei yllä maantieteellisesti kovin kauas.
Paikalliselle nationalismille on jalansijaa, kuten kansallismielisen Žaparovin voitto Kirgisian vaaleissa osoittaa.
Nationalismi näkyy muun muassa venäjän kielen ja kyrillisten kirjainten asteittaisena syrjäytymisenä paikallisten kielten tieltä. Tämä on luonnollista, sillä venäläisvähemmistö on kutistunut kaikissa maissa paitsi Kazakstanissa. Sielläkin uudet kielisäännökset ja huhut esimerkiksi venäjänkielisten koulujen lakkauttamisesta voivat työntää venäjänkielisiä pois maasta.
Nationalismi, jonka käyttövoima aiemmin oli venäläisen kolonialismin vastustaminen, on toisaalta nyt muuttanut suuntaa: ensisijainen pelko on Kiinan vahvistuminen ja huhut Kiinan aikeista imaista Keski-Aasia pysyvästi osaksi vaikutuspiiriään.
Asiantuntijat uskovat, että Keski-Aasian maat tähyävät myös uusiin suuntiin. Euroopan unioni suurimpana avunantajayhteisönä on tärkeä. EU on myös onnistunut painostamaan Turkmenistania ihmisoikeuksia kunnioittavaan suuntaan.
»EU:n toiminta ei ole yksinomaan kyynistä. EU voi edistää demokratiaa ja hyvää hallintoa. Ei aina menestyksellä, mutta edistystäkin on», Anceschi sanoo.
Stronski uskoo, että uusi dynaaminen ulkoinen toimija voisi muuttaa valtatasapainoa alueella. Venäjän vaikutusvalta ei ole enää yhtä merkittävä, mutta uusi alueen ulkopuolinen valtatekijä voisi olla Kiina, Etelä-Korea, Italia tai jopa Japani.
»Keskiaasialaiset pitävät muista toimijoista kuin Venäjästä, sillä nämä tekevät jotakin konkreettista ja muuttavat asioita sen sijaan, että pyrkisivät sanelemaan yhteistyön ehdot.»
Xinjiangin uiguurit sen sijaan eivät jatkossakaan voi odottaa tukea Keski-Aasian veljeskansoilta. Kiinan vaikutus kasvaa kasvamistaan, ja vaikka länsimaat korostavat ihmisoikeuksia, Keski-Aasian maiden ulkopoliittiset intressit ovat ennen muuta taloudellisia.
