Köyhyyden neljä paradoksia

Maailma lähes vailla äärim­mäistä köyhyyttä on mah­dollinen seuraavan kahden­kymmenen vuoden aikana – vaikka äärimmäisessä köyhyydessä eli alle 1,25 dollarilla päivässä sinnittelee Maailmanpankin mukaan noin viiden­nes maailman väestöstä.

Näin laskee kehitystaloustieteilijä Andy Sumner, joka johtaa King’s Col­legen International Development -insti­tuuttia Lontoossa. Laskelma kuulostaa uskaliaalta, mutta logiikka on tämä: Maailman köyhistä suurin osa asuu keskituloisiksi määritellyissä maissa. Jos maiden talouskehitys jatkuu nykyisel­lään, niiden vauraus riittää poistamaan tuloilla mitattavan köyhyyden, jos maat harjoittavat köyhiä suosivaa politiikkaa.

Sumnerin laskelmat kiinnostanevat päättäjiä nyt, kun maailma valmistautuu uudistamaan YK:n kahdeksaa vuosituhat­tavoitetta. Niistä ensimmäinen on äärim­mäisen köyhyyden ja nälän suhteellinen vähentäminen puoleen vuoden 1990 tasosta. Se on paljon Sumnerin laskelmia vaatimattomampi tavoite, ja se saavutet­tiin YK:n alustavien ennusteiden mukaan vuonna 2010. Vuonna 1990 äärimmäisessä köyhyydessä eli 43 prosenttia maailman väestöstä, vuonna 2008 noin 24 prosenttia ja muutama vuosi sitten todennäköisesti vieläkin vähemmän.

Absoluuttisesti mitaten köyhien määrä ei kuitenkaan ole puolittunut, sillä maapallon väkimäärä on kasva­nut. Maailmanpankin mukaan vertailuvuonna 1990 alle 1,25 dollarilla päivässä eli noin 2 miljardia ihmistä, vuonna 2008 noin 1,3 miljardia – tai jotakin sinne päin. Köyhien määrää koskevat tilasto­tiedot poikkeavat toisistaan julkaisijan mukaan.

Köyhyyden poistamiselle on siis tar­vetta uusissakin tavoitteissa, joita YK:ssa muotoillaan parhaillaan. Sen saavuttami­seen ei kuitenkaan enää riitä vuosituhat­tavoitteiden taustalla ollut ajatus siitä, että rikkaiden teollisuusmaiden tulee auttaa köyhiä maita kehittymään.

Köyhyydestä on näet tullut joukko paradokseja, joiden ratkaiseminen edel­lyttää globaalien valtasuhteiden perus­teellista muuttamista.

Ei enää apua

Paradokseista ensimmäinen on nimen­omaan köyhyyden maantieteen muutos: alle 1,25 dollarilla päivässä elävistä ihmisistä noin 74 prosenttia asuu nykyään keskituloluokan maissa, joiden bruttokansantulo henkeä kohden vaihtelee reilusta 1 000:sta noin 12 500 dollariin.

Käytännössä puolet maailman köyhistä asuu Intiassa ja Kiinassa, neljäsosa muissa keskituloisissa mais­sa, kuten Pakistanissa, Nigeriassa ja Indonesiassa. Köyhien viimeinen neljännes asuu matalan tuloluokan maissa eli perinteisiksi mielletyis­sä kehitysmaissa, etenkin Kaakkois-Aasiassa ja Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Vielä vuonna 1990 yli 90 prosenttia äärimmäisen köyhistä asui matalan tulotason maissa.

Afrikka haluaa maksaa kehityksestään itse.

Tulojen mukaan lasketussa köy­hyydessä ei siis enää ole kyse absoluut­tisen köyhistä ihmisistä absoluuttisen köyhissä maissa vaan maiden sisäisestä epätasa-arvoisuudesta, Andy Sumner to­teaa. Vaikka monien kehittyvien maiden talous on kasvanut, talouskasvu ei ole hyödyttänyt kaikkein köyhimpiä. Mai­den sisäinen eriarvoisuus on kärjistynyt.

”Keskituloisten maiden köyhät voivat jäädä sivuun talouskasvusta esimerkiksi siksi, että asuvat syrjäisillä alueilla tai kuuluvat marginalisoituihin ryhmiin. Heidän äänensä ei kuulu kan­sallisessa hallinnossa, ja heitä saatetaan syrjiä julkisten palveluiden tarjonnassa”, Sumner kirjoitti äskettäin Global Policy -verkkojulkaisussa.

Sumnerin mukaan keskituloluokan maat voisivat nostaa alle 1,25 dollarilla päivässä sinnittelevät ihmiset köyhyysrajan yläpuolelle, jos käyttäisivät köy­hyyden vähentämiseen 0,2 – 0,6 prosent­tia bruttokansantuotteestaan vuonna 2020.

Jos Sumnerin laskelmat pitävät paikkansa, keskituloiset maat tuskin enää kauan haluavat ainakaan sellaista kehitysapua, johon liittyy maiden toimin­taa rajoittavia ehtoja. Sen sijaan tärkein­tä ovat taloutta kasvattavat investoinnit ja lainansaanti kansainvälisiltä markki­noilta. Matalatuloiset maat puolestaan tarvitsevat kehitysapua vastakin, sillä niille köyhyyden poistaminen maksaisi suhteellisesti enemmän, Sumner toteaa.

Etenkin Kiina sijoittaa ja lainaa jua­neitaan muihin kehittyviin maihin jo var­sin rivakasti, mutta yksin Kiinan varat tuskin riittävät keskitulomaiden köyhyy­den poistamiseen. On ratkaistava myös köyhyyden muut paradoksit.

Vauraus edellyttää vapautta

Toinen paradoksi on, että jos eriarvoi­suutta halutaan vähentää, köyhyydestä on alettava puhua entistä tarkemmin mutta myös laajemmin. Köyhyyden kä­site on määriteltävä uudelleen.

Ensinnäkin huomio on kiinnitet­tävä nimenomaan kaikkein köyhim­piin. Vuosituhattavoitteita tutkineen brittiläinen ajatushautomon Overseas Development Instituten (ODI) mukaan heistä kolme neljäsosaa asuu kehittyvien maiden maaseudulla, missä yksi poltta­vimmista ongelmista on maatalouden tehottomuus. Alhaisten satojen vuoksi tulot pysyvät pieninä ja ihmiset nälkäi­sinä. Kehittyvät maat voisivat ODI:n mukaan vähentää köyhyyttä tehosta­malla maatalouttaan: tarvitaan vakaita maanomistusoloja, lannoitteita ja osaa­vaa työvoimaa.

Toiseksi köyhyyttä voitaisiin vähen­tää parantamalla koulutuksen laatua. Yli puolet maailman köyhien kotitalouksien elättäjistä on käynyt koulua – mikä viit­taa siihen, ettei koulutus ole taannut köyhille heidän tarvitsemiaan taitoja. Siksi köyhyyden vähentämisessä pitäisi keskittyä sekä ensimmäisen että toisen asteen koulutuksen laatuun, ei vain peruskoulutuksen tarjontaan, kuten vuosituhattavoitteissa.

Kehitys on sitä, että ihminen pystyy hyödyntämään vapauksiaan ja toteutta­maan itseään.

Kolmanneksi kehittyvien maiden pi­täisi koettaa luoda vakaita ja turvallisia työpaikkoja. Kaksi kolmasosaa maail­man köyhistä elää kotitalouksissa, joi­den elättäjällä on työpaikka mutta joissa työstä saatu palkka ei riitä nostamaan taloutta köyhyydestä. Siksi työpaikkojen syntyä virallisen, säännellyn talouden pii­riin pitäisi vauhdittaa. Esimerkiksi yritys­ten perustamista voitaisiin helpottaa ke­ventämällä byrokratiaa ja höllentämällä lainahanoja.

Toisaalta köyhyyden käsitettä on lavennettava: köyhyydessä on myös ai­neettomia ulottuvuuksia, jotka liittyvät ihmisten välisiin suhteisiin ja heidän kokemukseensa omasta elämäntilan­teestaan.

Intialaisen filosofin ja kehitystaloustieteilijän Amartya Senin mukaan köy­hyydessä on kyse vapauksien ja valinnanmahdollisuuksien puutteesta, joka estää ihmistä toteuttamasta kykyjään ja elä­mästä arvokkaana pitämäänsä elämää.

Kehitys on sitä, että ihminen pystyy hyödyntämään vapauksiaan ja toteutta­maan itseään.

Siksi uusissa kehitystavoitteissa pi­täisi ottaa huomioon myös aineettomat vapaudet, kuten turvallisuus ja poliittiset osallistumismahdollisuudet, ODI toteaa raporteissaan. Esimerkiksi sambialainen torimyyjä sijoittaa kojunsa laajentami­seen todennäköisemmin silloin, kun voi luottaa siihen, että torikojuja ei ryöstetä säännöllisesti. Jos hän pääsee myös vai­kuttamaan siihen, millainen tori hänen kotikyläänsä rakennetaan, hän sijoittaa liiketoimintaansa vielä varmemmin.

Valtakunnat verolle

Vapauksiin liittyy myös kehityksen kol­mas paradoksi: jotta kehittyvät maat voisivat itse poistaa köyhyyden, maille pitäisi taata oikeus valinnanvapauteen.

Se tarkoittaisi, että teollisuusmaat luopuisivat paitsi avusta myös siihen liittyvästä auktoriteettiasemasta, jonka turvin ne ovat tähän saakka sanelleet eteläisille maille näiden kehityksen ta­voitteet ja keinot.

Esimerkiksi Afrikka haluaa maksaa kehityksestään itse – etenkin nyt, kun teollisuusmaat ovat talouskriisissään leikanneet matalatuloisillekin maille suunnattuja kehitysyhteistyövaroja, toteaa YK:n kehitysohjelman UNDP:n vuosituhatkampanjan Afrikan-johtaja Charles Abugre. Hän koordinoi vuosi­tuhattavoitteiden uudistamiseen liittyvää kampanjaa, jossa YK pyrkii kuulemaan mahdollisimman monen Afrikan maan kansalaisyhteiskuntaa.

Ensin Afrikan on tosin uudistettava taloutensa rakenteet. Talousuudistuk­sista tärkein olisi se, että epävirallisesta taloudesta siirryttäisiin viralliseen, kan­santalouden kirjanpidossa näkyvään ja verotuloja kerryttävään taloudelliseen toimeliaisuuteen, Abugre toteaa ODI:n suositusten tapaan.

Kansainvälisen työjärjestön ILO:n mukaan Afrikan maissa jopa yhdeksän kymmenestä työssäkäyvästä työskentelee kansantalouden kirjanpidon ulottumat­tomissa, esimerkiksi torimyyjinä rekis­teröimättömissä yhden miehen yrityk­sissä. Verotuloja ei kerry, ja työntekijät putoavat läpi yhteiskunnan harvoistakin turvaverkoista.

Virallisen talouden kasvattaminen ei kuitenkaan onnistu ilman valinnanvapautta, oikeutta päättää, kuinka kukin maa haluaa talouttaan kehittää. Abugren mukaan Afrikan maiden pitäisi ennen kaikkea kehittää paikallista, luonnon­varoja jalostavaa teollisuutta ja neuvo­tella itselleen reilu hinta raaka-aineiden myynnistä.

Lisäksi Afrikan maiden tulisi nostaa luonnonvara-aloilta perimiään veroja. Nimenomaan verotus on monen Afrikan maan kansalaisyhteiskunnan näkökul­masta avain köyhyyden poistamiseen, Abugre toteaa. Saman voi lukea Andy Sumnerin suosituksista: kehittyvien mai­den pitää pystyä keräämään kehitystä rahoittavat verot asukkailtaan ja yri­tyksiltään sen sijaan, että teollisuusmaat lähettävät etelään omia verorahojaan.

Siksi myös veronkiertoon on puu­tuttava. Yhdysvaltalainen laitonta pää­omapakoa tutkiva Global Financial Integrity-järjestö arvioi, että Afrikasta on 2000-luvun ensimmäisellä vuosikym­menellä kadonnut pääomia laittomasti jopa 560 miljardin dollarin arvosta. Kaikkia kehittyviä maita koskeva arvio on noin yhdeksän biljoonaa dollaria.

Sekä Abugren että Sumnerin mukaan Afrikan ja muiden kehittyvien maiden tulee tehdä kaikkensa estääkseen rikkai­ta kansalaisiaan ja ylikansallisia yrityksiä siirtämästä varojaan ja voittojaan vero­paratiiseihin – mutta tämä ei onnistu, jos teollisuusmaat eivät toimi yhdessä etelän kanssa.

Etelän näkökulmasta köyhyyden kolme paradoksia tiivistyvät tähän: jotta kehittyvät maat pystyisivät poistamaan köyhyyden, teollisuusmaiden tulee kan­taa oma vastuunsa esimerkiksi globaalin talouden sääntelystä.

Tämä edellyttää, että pohjoinen luo­puu kehityskäsityksestä, jonka mukaan vain eteläinen pallonpuolisko kehittyy. Köyhyyden neljäs paradoksi on kaikkein vaikein: pohjoisen on yhtä lailla kehityt­tävä, muuten etelältä evätään mahdolli­suudet kehittyä omine voimineen.

Mitkä vuosituhattavoitteet?

Vuosituhattavoitteet ovat YK:ssa sovittuja globaalin kehityksen suuntaviivoja, jotka ovat määritelleet, millaiset aineelliset elinolot maailman asukkaat vähintään ansaitsevat. Ta­voitteet ovat ohjanneet kansainvälistä yhteistyötä vuosituhannen vaihteesta ja umpeutuvat vuonna 2015.

Äärimmäisen köyhyyden puolit­tamisen lisäksi YK-maat sitoutuivat seitsemään tavoitteeseen: turvaa­maan peruskoulutuksen kaikille, lisäämään tasa-arvoa koulutuksessa, vähentämään lapsikuolleisuutta ja kohentamaan äitiysterveyttä, taiste­lemaan tarttuvia tauteja vastaan sekä takaamaan ympäristön kannalta kestävän kehityksen ja teollisuus- ja kehitysmaiden globaalin kumppa­nuuden.

Suurinta osaa tavoitteista mita­taan suhteellisina muutoksina vuo­den 1990 tasoon nähden, kunkin kehittyvän maan keskiarvona. Seitse­männessä tavoitteessa mukana ovat myös teollisuusmaat. Kahdeksas tavoite eli globaalin kumppanuuden luominen puuttuu listasta, koska sille ei asetettu mitattavia kriteereitä.

Teemu Pokela

Kehitystavoitteet tarpeiden mukaan

Kauko Kyöstiö

Globaalia kehitystä voitaisiin kehi­tystaloustieteilijä Andy Sumnerin mukaan vauhdittaa, jos lineaarisesta kehityksen käsitteestä luovuttaisiin. Kansainvälistä yhteistyötä on ohjannut ajatus siitä, että kehitys etenee kaikkial­la kuten rikkaissa teollisuusmaissa kohti entistä parempia elinoloja.

Sumnerin mukaan kehitys pitäisi käsittää moniulotteisemmin: huomioon pitäisi ottaa kunkin maan inhimillisen kehityksen ja taloudellisen autonomian sekä poliittisten vapauksien ja kehityk­sen kestävyyden yhdistelmä. Kehitysta­voitteet pitäisi asettaa kullekin ryhmälle erikseen.

Sumner jakaa kehittyvät maat vii­teen kategoriaan. Ensimmäisessä köy­hyys ja aliravitsemus ovat yleisiä, poliit­tiset vapaudet ovat vähissä ja talous on riippuvainen maataloudesta ja kehitys­avusta. Ryhmään kuuluu sekä matalan tulotason maita, kuten Kongon demo­kraattinen tasavalta, että keskitulotason maita, kuten Sambia – ja Intia.

Toiseen ryhmään kuuluvat luonnon­varoistaan riippuvaiset maat, joissa poliittiset vapaudet ovat vähissä mutta köyhyys ei ole niin räikeää kuin ensim­mäisen ryhmän maissa. Ryhmään kuu­luu matalan tulotason maita, kuten Tšad, ja keskitulotason maita, kuten Vietnam.

Kolmannessa ryhmässä Kenian, Guatemalan ja Kolumbian kaltaisten maiden kehitysongelmia ovat räikeä eriarvoisuus ja riippuvuus kehitysavus­ta, ulkomaisista investoinneista sekä siirtolaisten rahalähetyksistä. Toisaalta köyhyys on keskimääräistä vähäisem­pää, ja demokraattinen järjestelmä toimii melko hyvin.

Neljäs ryhmä koostuu suhteellisen tasa-arvoisista nousevista talouksista, joissa kehitystä jarruttavat poliittisten vapauksien puute ja massiiviset hiilidi­oksidipäästöt. Esimerkiksi Kiina kuuluu tähän ryhmään.

Viidennen ryhmän nousevissa talouksissa köyhyys on vähäistä, talous­rakenne on monipuolinen ja demokratia toimii melko hyvin. Maita kuitenkin leimaa räikeä epätasa-arvoisuus. Ryh­mään kuuluvat esimerkiksi Etelä-Afrikka, Botswana, Turkki ja Brasilia.