»Joko kommunismin tai kristinuskon pitää kuolla, koska kyseessä on tosiasiassa taistelu Kristuksen ja Antikristuksen välillä», julisti tunnettu yhdysvaltalainen saarnaaja Billy Graham kesällä 1954.
Ajatus heijasteli useimpien amerikkalaisten evankelikaalikristittyjen voimakasta kommunisminvastaisuutta kylmän sodan aikana. Kun presidentti Ronald Reagan kutsui Neuvostoliittoa »pahan valtakunnaksi» vuonna 1983, hän oli puhumassa nimenomaan kristilliselle yleisölle National Association of Evangelicals -järjestön vuosikokouksessa.
Venäjän presidentti Vladimir Putin aloitti uransa KGB-agenttina tämän »pahan valtakunnan» palveluksessa. Siitä huolimatta monien evankelikaalien mieli on muuttunut ja entinen vihollinen nähdään nykyään uudenlaisessa valossa.
»Pyydän teitä rukoilemaan Venäjän presidentin puolesta, sillä hän puolustaa perinteistä kristinuskoa», sanoi Franklin Graham, Billyn poika, vieraillessaan Venäjällä syksyllä 2015.
Tällainen näkemys hivelee Venäjän poliittista johtoa: Putinin hallinto on halunnut korostaa maansa missiota perinteisten, henkisten arvojen suojelijana maailmassa.
Kristillisestä perinteestä ammentava konservatiivisuus vahvistui Venäjän politiikassa 2000-luvun kuluessa asteittain. Konservatiivisten arvojen ajamisesta on sittemmin tullut osa Venäjän johdon tietoista ulkopolitiikkaa.
Vahva johtaja ja konservatiivisia arvoja korostava politiikka ovat vakuuttaneet Yhdysvaltojen kristillisen oikeiston siitä, että Venäjä ajaa oikeita asioita.
Kenen puolella Jumala on tässä uudessa ideologisessa kylmässä sodassa?
Kristillisen American Family Associationin Bryan Fischer, tunnettu samaa sukupuolta olevien avioliittojen vastustaja, kehui Putinia kristillisten arvojen puolustajaksi vuonna 2013 »homopropagandan» kieltävän lain vuoksi. Amerikassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien varsin äärimmäisenä vastustajana tunnettu Paul Cameron kutsuttiin duumaan lokakuussa 2013 esittämään kiitokset samasta laista »koko kristillisen maailman puolesta».
Henkilökohtaista uskonratkaisua, evankeliointia ja Raamatun auktoriteettia korostavat evankelikaalikristityt muodostavat noin neljänneksen Yhdysvaltojen väestöstä. Heidän paristaan nousi 1970-luvulla kristillisenä oikeistona tunnettu liikehdintä, joka ryhmittyi kasvavissa määrin republikaanipuolueen taakse.
Syyt nimenomaan kristillisen oikeiston syntymiselle liittyivät arvokonservatismiin mutta myös monien valkoisten evankelikaalien epäluuloon 1960-luvun yhteiskunnallisen murroksen, sekularisaation ja mustien kansalaisoikeustaistelun tuomia muutoksia kohtaan.
Sama ilmiö selitti osaltaan eteläisissä osavaltioissa 1960-luvulta lähtien tapahtunutta laajaa valkoisten äänestäjien siirtymistä republikaanien äänestäjiksi. Myös konservatiivisilla sosiaalisilla teemoilla, kuten abortin vastustamisella, oli roolinsa. Kristillisen oikeiston mobilisoitumisen välittömänä syynä oli kuitenkin kiista kristillisten koulujen avaamisesta myös tummaihoisille oppilaille verovapauden menetyksen uhalla.
Myöhemmin korostettujen perhearvojen taustalla on ajatus perheestä jokaisen yhteiskunnan perusyksikkönä. Tässä konservatiivisessa perhekäsityksessä vain perinteiseen patriarkaaliseen hierarkiaan, Jumalan kunnioittamiseen ja kristillisiin arvoihin perustuvat ydinperheet voivat luoda pohjan vakaalle ja vauraalle yhteiskunnalle.
Feminismi, abortit, avioerot, pornografia, avioliiton ulkopuoliset suhteet, homoseksuaalisuus ja poikkeaviksi nähdyt sukupuoliroolit eivät ole pelkästään yksilön valintoja, vaan yhteiskunnallisia asioita, joihin voi lainsäädännöllä vaikuttaa.
Näiden teemojen yhteiskunnallinen painottaminen selittää osaltaan sitä, miksi jopa 81 prosenttia valkoisista evankelikaaleista äänesti Donald Trumpia vuoden 2016 presidentinvaaleissa. Kyse ei tosiaan ollut persoonasta. Trump leuhki suhteillaan ja naisten ahdistelulla, oli mennyt naimisiin kolmasti ja teki rahaa muun muassa kasinoilla. Hän ei puolivillaisista yrityksistä huolimatta osannut esittää tuntevansa Raamattua.
Trump osasi kuitenkin luoda imagon suorapuheisena ja vahvana johtajana, joka kykenisi haastamaan liberaalit. Tärkeää oli myös mahdollisuus päästä nimittämään riittävän konservatiivisia tuomareita korkeimpaan oikeuteen. Kaiken tämän hän toteutti.
Silti Trump pystyi vain osittaisratkaisuihin Yhdysvaltain demokraattisen järjestelmän sisällä. Amerikkalaiset evankelikaalit arvostavat Putinin otetta Venäjän politiikasta, sillä Venäjällä on »homopropagandan» lisäksi kielletty abortit 12 raskausviikon jälkeen sekä kriminalisoitu »uskonnollisten tunteitten loukkaaminen».
»Kenen puolella Jumala on tässä uudessa ideologisessa kylmässä sodassa?» kysyi muun muassa Reaganin hallinnossa työskennellyt konservatiivi Pat Buchanan vuonna 2014.
Venäjän poliittinen johto on 2000-luvun kuluessa nojautunut yhä vahvemmin konservatiivisemman kansanosan tukeen. Niin kutsuttu konservatiivinen käänne ajoitetaan usein vuoteen 2012, jolloin Putin aloitti kolmannen presidenttikautensa häntä vastustaneiden laajojen mielenosoitusten jälkeen. Vapaita vaaleja vaatineet liberaalit kaupunkilaiset haluttiin laittaa ruotuun.
Jo ennen tätä käännettä oli kuitenkin otettu merkittäviä askelia konservatiivisempaan suuntaan. Ukrainan »oranssi vallankumous» vuoden 2004 lopulla sai Venäjän johdon huolestumaan omasta asemastaan. Hallinnon puhetavoissa alkoi korostua konservatiiviselle maailmankuvalle tyypillinen ajatus jostakin ulkoisesta uhasta. Jotta yhteiskunta voisi torjua tuon uhan, sen pitäisi olla sisäisesti yhtenäinen.
Kolmannen kautensa alusta lähtien Putin on toistuvasti muistuttanut kansalaisia perinteisten, »henkis-eettisten» arvojen kunnioittamisesta. Vuonna 2015 niiden puolustaminen kirjattiin jo maan turvallisuusstrategiaan. Viime kesänä uudistetussa strategiassa Venäjä kuvataan entistä selvemmin perinteisten, konservatiivisten arvojen puolustajana koko maailmassa. Koska näille arvoille on tilausta Venäjän rajojen ulkopuolella, nykyiset vallanpitäjät haluavat esittää Venäjän »oikeamielisten linnakkeena» myös ulkopolitiikassa.
Evankelikaalisaarnaaja Billy Graham puhui Madison Square Gardenissa New Yorkissa kesällä 1969. Kuva: Lehtikuva/Universal Images GroupHenkisen perinnön korostamisessa on siis kyse maallisen hallinnon pyrkimyksestä vahvistaa omaa asemaansa.
Poliittinen johto saa tukea monilta järjestöiltä ja toimijoilta, jotka puolestaan voivat samalla ajaa omia tavoitteitaan. Venäjän ortodoksinen kirkko nauttii vahvaa luottamusta yhteiskunnassa, ja se on siksi hallinnolle arvokas neuvottelukumppani.
Ortodoksinen kirkko on ajanut konservatiivista perhepolitiikkaa jo 1990-luvun alusta lähtien. Boris Jeltsinin presidenttikaudella kirkko vastusti ehkäisyvälineitä ja seksivalistusta, joilla hallinto yritti hillitä korkeita aborttilukuja. Kouluissa ei edelleenkään ole seksuaalikasvatusta.
Venäjä on pyrkinyt 2010-luvulta lähtien ratkaisemaan väestökriisiä tukemalla äitejä ja lapsiperheitä erilaisin avustuksin, jotta syntyvyys lähtisi kasvuun. Kirkon konservatiivinen perhekäsitys sopii siten hyvin hallinnon tavoitteisiin.
Venäläiset eivät kuitenkaan ole niin konservatiivisia kuin valtiojohto tai kirkko esittävät. Ateistisessa Neuvostoliitossa avioerot tai abortit eivät olleet tabu, ja tämä ajattelu vaikuttaa yhteiskunnassa yhä. Venäläisistä alle 70 prosenttia on ortodokseja, mutta aktiivisesti uskontoa harjoittavia on siihen nähden vähän.
Vanhoillisia »perinteisiä arvoja» myös kritisoidaan. Selvä enemmistö venäläisistä haluaisi, ettei kirkko osallistuisi poliittiseen päätöksentekoon.
Venäjän ortodoksisen kirkon vaikutusvalta näkyy erityisesti sisäpolitiikassa. 2010-luvun kuluessa Venäjällä on säädetty kirkon myötävaikutuksella useita lakeja, joilla »suojellaan» perinteisiä kristillisiä arvoja: edellä mainitun »homopropagandalain» lisäksi uskovien ihmisten tunteiden loukkaaminen on nykyisin rikos, ja perheväkivallasta annettavia tuomioita on lievennetty. Jälkimmäistä patriarkka Kirill perusteli sanomalla, ettei perheen sisäisiin asioihin saa puuttua ulkopuolelta.
Duuman perheasioiden komitean puheenjohtaja Jelena Mizulina on vaikutusvaltainen poliitikko, joka jakaa kirkon vanhoillisen perhekäsityksen. Hän vastustaa erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia. Mizulinan aloitteesta Venäjän perustuslaissa määritellään nykyisin avioliitto miehen ja naisen väliseksi.
Myös hiljattain suomalaisia korkean profiilin vaikuttajia tavannut äärikonservatiivinen kansanedustaja Vitali Milonov on omistanut poliittisen uransa seksuaalivähemmistöjen jahtaamiselle. »Homopropagandalain» laajentaminen valtakunnalliseksi vuonna 2013 tapahtui nimenomaan Milonovin aloitteesta.
Yhdysvalloissa vaikuttavat evankelikaalit toivoisivat näkevänsä vastaavia muutoksia omissa osavaltioissaan. Kristillisen perhekäsityksen jakavat toimijat mieltävät myös uhan samalla tavalla: yksilönvapauteen ja ihmisoikeuksiin perustuvat liberaalit arvot ovat osoitus yhteiskunnissa vallitsevasta moraalisesta rappiosta.
Vastapuolella eivät ole toiset kansallisuudet vaan liberaalit »globalistit».
Perinteisiä perhearvoja rummuttavat kristilliset ryhmät ovat solmineet tiiviitä kansainvälisiä yhteyksiä. Esimerkiksi World Congress of Families (WCF) on tuonut yhteen perhepolitiikasta kiinnostuneita toimijoita globaalisti jo 1990-luvulta lähtien. Unkarin pääministeri Viktor Orbán toimi WCF:n konferenssin isäntänä Budapestissa 2017, ja silloinen Italian varapääministeri ja sisäministeri Matteo Salvini isännöi vuoden 2019 konferenssia. Aiemmin mainittu Mizulina puhui Moldovassa 2018 järjestetyssä konferenssissa.
Laajempien amerikkalaisten kristillisten piirien yllättävästä Venäjä-kiinnostuksesta kertoi järjestön syyskuuksi 2014 Moskovaan suunniteltu mittava kansainvälinen WCF-konferenssi, jonka taustalla oli koko joukko kristillisen oikeiston merkittävimmistä tukijärjestöistä, kuten Focus on the Family, Family Research Council ja Concerned Women for America. Konferenssi jouduttiin lopulta perumaan Venäjän vallattua Krimin ja hyökättyä Itä-Ukrainaan, mutta WCF painotti vielä siinä vaiheessa länsimaisten hallitusten liikkuvan kohti »pakanallista maailmankuvaa», kun taas Venäjä oli »ottanut johtoaseman luonnollisen perheen tukemisessa».
Kansainvälinen yhteistyö voi vaikuttaa yllättävältä, sillä monet kristilliset konservatiiviryhmät ovat myös vahvasti kansallismielisiä.
Yhdysvalloissa Trumpin kannatus korreloi vielä evankelikaalisuuttakin voimakkaammin julkisia uskonnollisia symboleja, patriotismia ja etnisyyttä korostavan laajemman kristillisen nationalismin kanssa, mutta molemmat painottavat perhearvoja. Venäjällä konservatiiviset kristityt paheksuvat »Gayrooppaa» ja läntisiä vaikutteita mutta omaksuvat ajatuksia ja toimintatapoja samanhenkisiltä toimijoilta ympäri maailmaa.
Ulkomaisten kirkkojen edustajat eivät kuitenkaan ole itse tervetulleita Venäjälle. Lähetystyötä tekeviä ulkomaisia liikkeitä on ajettu viime vuosina yhä ahtaammalle muun muassa terrorismia ja ääriliikkeitä torjuvien lakipakettien varjolla.
Yhdysvaltalainen baptisti Donald Ossewaarde oli jo vuosia pitänyt kotonaan Orjolissa viikottaisia kokoontumisia, kunnes hän sai vuonna 2016 syytteen laittomasta lähetystoiminnasta. Ossewaarden mukaan Venäjän ortodoksinen kirkko haluaa päästä eroon kilpailijoistaan. Hän on vedonnut asiassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.
Rajoja ylittävä kansallismielinen konservatiivisuus ilmentää kannattajiensa hierarkkista maailmankuvaa. Venäjällä miesten ja naisten perinteiset roolit heijastuvat vahvasti politiikkaan, ja kirkon edustajat varoittavat sotkemasta Jumalan luomaa, »luonnollista» järjestystä.
Samalla tavalla ajatus maailmasta kansallisvaltioiden kokonaisuutena, jossa kansallisuuksia erottaa toisistaan selvät rajat, toimii kristillis-konservatiivien selkänojana. Monesti tässä yhteydessä viitataan myös Raamattuun: »Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat» (Apt. 17:26). Vastapuolella eivät ole toiset kansallisuudet, vaan liberaalit »globalistit», jotka hälventävät selkeitä rajoja ja hierarkioita kansallisuuksien ja sukupuolien välillä.
Konservatiiviseen kristilliseen ajatteluun nojautuvaa perinteistä perhemallia puolustavat järjestöt ovat vahvistuneet myös Euroopassa. Tämä on ollut nähtävissä erityisesti Puolassa, mutta esimerkkejä löytyy niin Ranskasta kuin Suomestakin.
Viime aikoina mediassa on kuvattu näiden tahojen vastustavan »gender-ideologiaa», jonka sisällöt ne määrittelevät pitkälti itse. Järjestöjen kampanjoissa korostuu näkemys, jonka mukaan liberaalit haluavat pakkosyöttää sukupuolirooleja sotkevaa ajattelua yhteiskunnassa ja esimerkiksi kouluissa, ja siten loukata lasten oikeuksia. Tunnettu esimerkki antigender-kampanjasta on Aito avioliitto -hanke, joka levisi visuaalista ilmettä myöten eri Euroopan maasta toiseen. Monesti nämä uskonnolliset liikkeet ovat toimineet samassa rintamassa oikeistopopulistien kanssa.
Ideologinen sympatia Venäjän edistämille konservatiivisille arvoille on merkinnyt myös useiden Euroopan populististen puolueiden tukea tai ainakin pitkälle menevää ymmärrystä Venäjän ulkopolitiikalle. Ne, jotka pitävät Venäjää kristillisten arvojen vaalijana, haluavat puolustaa sen toimia maailmassa laajemminkin.
Näyttää siltä, että niin sanottu pehmeä valta, mielipiteenmuokkaus ja moraalinen auktoriteetti, voi tarvittaessa tukeutua myös varsin koviin arvoihin.
Laine on tutkijatohtori ja Stewart vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
