Arjessa on kyse ihmisoikeuksista, ja siksi se on poliittista. Sen ovat opettaneet Suomen uuden ihmisoikeuskeskuksen johtajalle Sirpa Rautiolle esimerkiksi ne kosovolaiset, bosnialaiset ja etiopialaiset, joiden parissa Rautio on kaksi viime vuosikymmentä tehnyt uraa kansainvälisessä ihmisoikeustyössä.
Rautio puhuu väsymättä esimerkiksi tavallisten ihmisten oikeudesta tulla kuulluksi ja osallistua elinolojensa kehittämiseen.
”Liian usein ihmisoikeuksien ajatellaan toteutuvan, kunhan vain noudatetaan lakeja ja sääntöjä. Mutta ei ihmisoikeuksissa ole kyse vain siitä, että pannaan täytäntöön normeja, vaan myös siitä, että ihmisiä kunnioitetaan ja he saavat mahdollisuuden oman elämänsä hallintaan.”
Rautio on alkuvuodesta palannut Suomeen Maailmanpankista, maailman johtavan kehitysrahoituslaitoksen leivistä. Hän työskenteli puolentoista vuotta Washingtonissa pankin pohjoismaisen rahaston ihmisoikeusasioiden vanhempana ohjelmajohtajana, sparraamassa pankin eri osastoja ottamaan ihmisoikeudet huomioon työssään.
Hän kehuu vuolaasti pankin globaalia kehitystyötä, joka perustuu jatkuvaan tutkimustyöhön. Maailmanpankissa kokenutkin ihmisoikeusasiantuntija oppi, kuinka oikeuksilla on juuret arkisissa asioissa, sellaisissa kuin perustoimeentulo ja asuminen.
Rautio antaa esimerkin pankin työstä Etiopiassa: Kun Etiopian maanomistusjärjestelmää uudistettiin, maanomistus avattiin myös naisille. Saadessaan omistaa maat naiset saattoivat myös käydä kauppaa maataloustuotteilla. Heille avautui tilaa toimia osana yhteiskuntaa, pitää kiinni oikeudestaan esimerkiksi minimitoimeentuloon.
”Ihmisoikeuksia ei sellaisinaan voida viedä mihinkään. Mutta ajatusta ihmisten tasa-arvosta ja syrjimättömyydestä voidaan.”
Samanlaista logiikkaa voidaan soveltaa myös Suomen ajankohtaisiin ihmisoikeuskysymyksiin, kuten vanhuspalvelujen saatavuuteen ja laatuun sekä siihen, millaisissa oloissa vammaiset ihmiset elävät. Kyse on esimerkiksi siitä, suljetaanko heidät laitoksiin vai onko heidän mahdollista asua samanlaisissa kodeissa kuin muidenkin; saavatko he elää sellaista elämää, jonka kokevat arvokkaaksi.
Nyt Rautio johtaa Eduskunnan oikeusasiamiehen yhteydessä toimivaa ihmisoikeuskeskusta, joka perustettiin vuoden alussa.
”Ihmisoikeuskysymyksissä voidaan oppia kehitysyhteistyöpuolelta”, Rautio toteaa. ”Siellä ihmisten osallistumisen merkitys on ymmärretty paremmin kuin perinteisessä juristien hallitsemassa ihmisoikeustyössä.”
Somalisokista solidaarisuuspulaan
Ennen Maailmanpankkia Rautio perehtyi urallaan etenkin turvapaikka- ja pakolaispolitiikkaan sekä siviilikriisinhallintaan. Ura alkoi turvapaikka-asioiden parissa 1990-luvun alussa, sattuman kaupalla: Pakolaisneuvonta haki lakimiehiä, ja juuri tuomioistuinharjoittelunsa päättänyt varatuomari sai paikan.
”Tuomioistuinura tuntui liian konservatiiviselta. Toisaalta bisneskään ei kiinnostanut, vaan olin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista”, Rautio sanoo.
Kokemus opetti kriittiseksi pakolaispolitiikkaa kohtaan.
”Minusta alkoi tuntua, että turvapaikka- ja pakolaispolitiikka ei ole oikea tapa muuttaa maailmaa. Muutoksia on saatava aikaan siellä, mistä ihmiset alun perin lähtevät.”
Raution uran alku osui lama-aikaan. Ensimmäisiä somalialaisia turvapaikanhakijoitaan vastaanottaneessa Suomessa puhuttiin ”somalisokista”, niin iso järkytys kaukaa Afrikan sarvesta tulleet turvapaikanhakijat Pohjolassa olivat. Vastaanottokeskuksia perustettiin, heräteltiin keskustelua integraatiosta.
Erilaisuuden kanssa piti oppia elämään, vieläpä niin, että tulijoiden oikeuksia muistettiin kunnioittaa.
Samankaltainen sokki koettiin muutaman vuoden päästä Keski-Euroopassa, kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja Jugoslavia natisi liitoksissaan. Turvapaikanhakijoita alkoi tulla mantereen itäosien läpi Keski-Eurooppaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Tuolloin Rautio työskenteli Varsovassa YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n lakimiehenä.
”Euroopan turvapaikkapolitiikka joutui taitekohtaan”, Rautio sanoo.
Keski-Euroopan maiden mielestä myös Itä-Euroopassa piti ottaa vastuuta turvaa hakevista ihmisistä. Niinpä esimerkiksi Saksa alkoi ensimmäistä kertaa palauttaa entisen Jugoslavian ja Neuvostoliiton alueilta tulleita turvapaikanhakijoita, muun muassa Puolaan.
Väkivaltaa ja talouskaaosta pakenevien ihmisten arki oli hajonnut, mutta eurooppalaisesta solidaarisuudesta ei ollut tietoakaan. YK:n pakolaisjärjestöä tarvittiin paikan päällä muun muassa kouluttamaan viranomaisia turvapaikkahakemusten käsittelyssä.
Solidaarisuus ei ole Euroopassa sittemmin ainakaan lisääntynyt. Tästä ovat todisteena esimerkiksi Itä-Euroopasta liikkeelle lähteneet romanit, EU-kansalaiset, joita on palloteltu unionissa sinne tänne.
Suomessa Romanian ja Bulgarian romaneista on keskusteltu etenkin kesäisin, kun kerjäläisiä on pakkautunut Helsingin keskustan muutamaan kadunkulmaan. Helsingin kaupunki maksoi romaneille viime kesänä siitä, että he palasivat kotimaahansa vapaaehtoisesti. Esimerkiksi Ranskasta ja Italiasta romaneja on karkotettu.
Raution mukaan vaikuttaa selvältä, että kerjääminen on järjestettyä. Hän ihmettelee, miksi Suomessa ei ole tutkittu, kuka kerjäämisen järjestämisestä on vastuussa.
”Viranomaisten pitäisi selvittää, ovatko kerjäläiset mukana vapaaehtoisesti vai onko osa heistä uhreja. Tämän tutkiminen esimerkiksi Romaniassa ei pitäisi olla kovin vaikeaa, onhan mailla poliisiyhteistyötä.”
EU:n tasolla ongelma on, että vaikka romanien asuinoloja on parannettu, EU-raha näyttää valuneen niille, jotka sitä vähiten tarvitsevat. Esimerkiksi Kreikassa EU-raha näyttää hyödyttäneen sellaisia romaneja, jotka ovat asuneet maassa vuosikymmeniä ja jotka ovat jo vakiinnuttaneet asemansa. Rautio perehtyi asiaan Euroopan neuvoston ihmisoikeusneuvonantajana vuosina 2005–2008.
”Kreikka oli saanut muistaakseni yli 200 miljoonaa euroa romanien asuinolojen parantamiseen. Rahaa ei ollut kuitenkaan käytetty vasta maahan tulleiden, vielä kiertolaisina kulkeneiden ihmisten auttamiseen, vaikka he olisivat tarvinneet apua eniten.”
Jo riittää teeskentely
Unionin ulkopuolelta tulevien turvapaikanhakijoiden tilanne on vielä kurjempi. Dublinin sopimuksen nojalla turvapaikanhakijoista on EU:ssa vastuussa se jäsenmaa, jossa hakija ensimmäisen kerran turvaa hakee. Muut maat voivat palauttaa turvapaikanhakijan ensimmäiseen maahan.
Rautio pitää eurooppalaista turvapaikka- ja pakolaispolitiikkaa ”lähes täydellisenä epäonnistumisena”.
”Noin 10–15 vuotta olemme teeskennelleet, että EU-mailla on samat standardit turvapaikan saamiselle ja tulijoiden vastaanotolle. Järjestelmä ei ole ikinä toiminut.”
Unionin eteläosissa, esimerkiksi Kreikassa, järjestelmä on romahtanut. Moni turvapaikanhakija tulee unionin kaakkoisrajalle Turkin kautta. Työskennellessään Euroopan neuvostossa Rautio pääsi katsomaan tilannetta paikan päälle Kreikan ja Turkin rajalle.
Turkin puolella rajaa seisoi joukko ränsistyneitä ladon tapaisia. Näky oli melkoinen, kun viranomaiset avasivat vieraille ovet: hökkeleissä virui kuutisen sataa Kreikasta palautettua miestä, kuka mistäkin ja kaikki sikin sokin lattioilla.
”He olivat ihan pökerryksissä nähdessään päivänvaloa, sillä he olivat olleet majoissa viikko- tai kuukausikaupalla. Heitä vain heitellään rajalla edestakaisin. Heillä ei ollut mitään tietoa siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, ei mitään oikeuksia.”
Kreikan puolella turvapaikanhakijat joutuvat vastaanottokeskuksissa epäinhimillisiin oloihin, ja moni jatkaa matkaansa mahdollisimman nopeasti edemmäs Eurooppaan. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen parin vuoden takaisen päätöksen mukaan muut EU-maat eivät enää saa palauttaa Kreikkaan alun perin sinne saapuneita turvapaikanhakijoita, koska Kreikan turvapaikkamenettely ei täytä eurooppalaisia standardeja. Suomikin on tämän jälkeen muuttanut palautuskäytäntöään.
Kuinka unionin sitten pitäisi puuttua tilanteeseen?
Rautio pitää tauon. ”Miljoonan taalan kysymys.”
Raution mukaan EU:ssa on jo kokeiltu lähes kaikkea. On kiristetty rajavalvontaa, perustettu pakolaisrahasto paljon turvapaikanhakijoita vastaanottavien maiden avuksi, tehty yhteistyötä naapurimaiden kanssa tilanteen parantamiseksi.
Kokeilematta on oikeastaan enää vaihtoehto, jossa EU perustaisi yhteisiä turvapaikkahakemusten käsittelykeskuksia. Niitä on ehdotettu jopa EU:n ulkopuolelle, esimerkiksi Välimeren saarille. Ihmisoikeusjärjestöt ovat kuitenkin vastustaneet ajatusta.
”Kyllä se aika epätoivoiselta ja epäilyttävältä kuulostaa”, Rautio kuittaa.
Raution mukaan EU:n jäsenmaiden on joka tapauksessa varmistettava, että yksittäiset ihmiset saavat järjestelmän ongelmista huolimatta suojelua tarpeen vaatiessa. Lisäksi EU:n on edelleen autettava turvapaikanhakijoiden lähtömaita kehittämään ihmisten elinoloja sellaisiksi, ettei turvaa ja oikeuksia tarvitsisi lähteä hakemaan muualta.
Tähän taas tarvitaan kehitysapua ja siviilikriisinhallintaa, ja niitä pitäisi tuoda entistä lähemmäksi toisiaan.
Töitä ”oikeille ammattilaisille”
Raution ensimmäinen kokemus siviilikriisinhallinnasta on Bosniasta ja Hertsegovinasta, mihin hän muutti vuonna 1996. Hän halusi töihin sinne, mistä turvapaikanhakijoita tuohon aikaan muualle Eurooppaan tuli, ja pääsi siviilikriisinhallinnan aitiopaikalle.
Hänestä tuli YK:n silloisen ihmisoikeusraportoijan Elisabeth Rehnin avustaja. Hän hoiti raportoijan toimiston arkea, toimi autonkuljettajana, valmisteli kokoukset ja kirjoitti muistiot, oli Rehnille vastuussa siitä, että kaikki sujui.
”Inhimillisesti koskettavinta Bosniassa oli Srebrenican joukkomurhan leskien kohtaaminen. Perheensä menettäneillä naisilla ei ollut mitään, eikä heitä pidetty hajonneessa yhteiskunnassa minään.”
Raution mukaan naisten oikeuksia poljettiin käytännössä kaikilla tasoilla. Naiset eivät edes saaneet haudata joukkomurhassa kuolleita läheisiään: Monen poika, veli tai isä menetti henkensä Kravican kukkuloilla, minne miehet olivat paenneet Srebrenican väkivaltaa. Sinne monen luut myös jäivät, vaikka luita alettiinkin Elisabeth Rehnin aloitteesta kerätä.
”Tilanne oli niin tuore, että yhtäältä saattoi omin silmin nähdä, kuinka pienet asiat alkoivat kääntyä paremmiksi”, Rautio sanoo. ”Toisaalta oli turhauttavaa tajuta kansainvälisen yhteisön järjestäytymättömyys ja vastakkaiset politiikat, myös ihmisoikeuksien alalla.”
Eri maat määrittelivät ihmisoikeudet eri tavoin, eikä tilanne ole sittemmin muuttunut. Yhdysvallat katsoo ihmisoikeuksien toteutuvan, kunhan lakeja noudatetaan ja oikeusjärjestelmä toimii. Maa ei tunnusta taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia, kuten oikeuksia asuntoon, terveydenhuoltoon, koulutukseen ja minimitoimeentuloon. Pohjoismaat puolestaan katsovat asiaa laajemmin ja painottavat taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia, syrjimättömyyttä ja tasa-arvoa.
Norjassa ihmiskaupan torjuntaohjelmaan ja naisiin kohdistuvan väkivallan torjumiseen on viime vuosina sijoitettu noin 50 miljoonaa euroa.
Bosniassa kansainvälisen yhteisön eriävät käsitykset johtivat käytännössä siihen, että Yhdysvallat piti huolen tuomareiden määrästä oikeuslaitoksessa mutta vähät välitti tavallisten ihmisten asuinoloista.
”Arkiset asiat olivat kuitenkin paikallisille kaikkein tärkeimpiä: missä ja miten asutaan ja saadaanko lapset kouluun. Niihin kiinnitettiin liian vähän huomiota”, Rautio suomii.
Sittemmin Rautio on törmännyt samaan myös Euroopan unionin maiden kesken. EU:lta puuttuu hänen mukaansa yhteinen oikeusvaltion käsite. Moni eteläinen maa tyytyy amerikkalaiseen linjaan, kun taas Pohjoismaat pitävät kiinni laajemmasta oikeusvaltiokäsitteestä, joka sisältää ihmisoikeudet ja tasa-arvon. Tämä taas johtaa siihen, että EU:n siviilikriisinhallinta on tehotonta.
EU:n siviilikriisinhallinnan ongelmat ovat Raution mukaan näkyneet etenkin Kosovon Eulex-operaatiossa. Yli 20 maata ovat tuoneet EU:n toistaiseksi suurimpaan, yli 2 000 asiantuntijan oikeusvaltio-operaatioon omat asiantuntijansa ja toimintatapansa. Paikallisten näkökulmasta tilanne on sekava.
”Kun tavoite on hyvin kunnianhimoinen, kuten Kosovon-mission tapaan oikeuslaitoksen pyörittäminen ja uudistaminen, työ käy mahdottomaksi, kun yhteisiä normeja ja kulttuuria ei ole. Esimerkiksi italialainen ja suomalainen tuomari toimivat eri tavoilla, vaikka heidän pitäisi auttaa paikallisia.”
Siksi EU:n pitäisi Raution mukaan kiireesti sijoittaa siviilikriisinhallinnan unioninlaajuisen osaamisen kehittämiseen ja yhteisen normiston luomiseen. Ei riitä, että EU määrittelee siviilikriisinhallintansa painopisteitä – Raution mukaan operaatioihin on palkattava ”oikeita ammattilaisia”, kehityksen asiantuntijoita. Niitä, jotka tietävät, kuinka yhteiskunnat tulee rakentaa, jotta ihmisten perustarpeisiin pystytään vastaamaan.
Suomea Rautio kiittelee siitä, että maa on jaksanut pitää ääntä laaja-alaisesta ihmisoikeuskäsityksestä ja lähettänyt siviilikriisinhallintatöihin esimerkiksi tasa-arvokysymysten asiantuntijoita. Pieni maa ei kuitenkaan voi yksin saada paljoa aikaan, eikä edes yhdessä muiden samanmielisten mutta pienten maiden kanssa. Siksi Rautio kannustaa etsimään isoja, vaikutusvaltaisia kumppaneita, sellaisia kuin Saksa, Britannia tai vaikkapa Puola.
Entä kuinka ihmisoikeuksien asiantuntija huolehtii jaksamisesta omassa arjessaan?
”Lähes kaikki vapaa-aikani kuluu nyt kuntoillessa”, aamuiseen haastatteluun suoraan punttisalilta tullut Rautio sanoo. ”Lisäksi koetan tietysti pitää huolta Suomen ystäväverkostostani.”
